Psykologinen analyysi rinnakkaisten todellisuuksien ylläpidosta

I. JOHDANTO

1.1 Tutkimuskysymys

Miten on psykologisesti mahdollista, että henkilö tekee vakavan rikoksen omaa lastaan kohtaan ja samaan aikaan ylläpitää täysin normaalia julkista elämää? Miten sama henkilö voi aamulla aiheuttaa lapselleen vakavan terveyshaitan ja illalla pohtia sosiaalisessa mediassa kysymyksiä kuten "Mitä opin itsestäni?" tai "Mistä kaikesta olen kiitollinen?"

Tämä paradoksi tuntuu ulkopuolisesta käsittämättömältä. Se rikkoo perustavanlaatuisia oletuksiamme ihmisyydestä, vanhemmuudesta ja syyllisyydentunteesta. Odotamme, että vakavan rikoksen tekijä kärsii, kokee syyllisyyttä, käyttäytyy epänormaalisti. Kun näin ei tapahdu, olemme hämmentyneitä ja usein kykenemättömiä tunnistamaan tekijää.

Tämä artikkeli analysoi psykologisia mekanismeja, jotka mahdollistavat tämän paradoksin. Keskeiset käsitteet ovat kompartmentalisaatio, moraalinen irtikytkentä, dissosiaatio ja käänteinen narsismi. Yhdessä nämä mekanismit selittävät, miksi psykopaattinen vanhempi voi toimia tavalla, joka normaalille ihmiselle olisi psykologisesti mahdotonta.

1.2 Artikkelin konteksti

Tämä artikkeli on jatkoa kahdelle aiemmalle julkaisulle. Ensimmäinen artikkeli käsitteli Factitious Disorder Imposed on Another (FDIA) -ilmiötä Suomessa, sen tunnistamisen haasteita ja järjestelmän rakenteellisia puutteita. Toinen artikkeli analysoi DARVO-tekniikkaa (Deny, Attack, Reverse Victim and Offender) ja narsistista kollapsia tapausesimerkin kautta.

Tämä kolmas artikkeli vastaa kysymykseen, joka jäi avoimeksi: Miten tämä kaikki on psykologisesti mahdollista? Miten ihmismieli voi toimia tavalla, joka mahdollistaa oman lapsen systemaattisen vahingoittamisen ilman näkyvää sisäistä konfliktia?

II. PSYKOPAATTISEN PERSOONALLISUUDEN NEUROBIOLOGIA

2.1 Empatian kaksi ulottuvuutta

Empatialla on kaksi erillistä ulottuvuutta, jotka ovat neurologisesti erillisiä. Kognitiivinen empatia tarkoittaa kykyä ymmärtää, mitä toinen ihminen tuntee tai ajattelee. Se on älyllinen prosessi, joka mahdollistaa toisen ihmisen näkökulman ottamisen. Affektiivinen empatia puolestaan tarkoittaa kykyä tuntea, mitä toinen ihminen tuntee. Se on emotionaalinen prosessi, joka tuottaa myötätuntoa ja halua auttaa.

Psykopaattisella persoonallisuudella kognitiivinen empatia on usein normaali tai jopa keskimääräistä parempi. Psykopaatti ymmärtää erinomaisesti, mitä toinen ihminen tuntee. Juuri tämä kyky tekee hänestä tehokkaan manipulaattorin, koska hän osaa lukea ihmisiä ja ennustaa heidän reaktioitaan. Affektiivinen empatia sen sijaan on vakavasti puutteellinen tai puuttuu kokonaan. Psykopaatti ei tunne sitä, mitä toinen tuntee. Toisen kärsimys ei aiheuta hänessä myötätuntoa, epämukavuutta tai halua lopettaa kärsimyksen aiheuttaminen.

Tämä erottelu selittää, miksi psykopaatti voi ymmärtää täydellisesti, että hänen tekonsa aiheuttavat lapselle kärsimystä, ja silti jatkaa tekojaan. Hän tietää, mutta ei tunne. Tieto ilman tunnetta ei motivoi käyttäytymisen muutosta.

2.2 Amygdalan rooli

Amygdala on aivojen osa, joka käsittelee pelkoa, uhkaa ja emotionaalisia reaktioita. Tutkimukset ovat osoittaneet, että psykopaattisilla henkilöillä amygdalan toiminta on poikkeava. Erityisesti amygdalan reaktio toisen ihmisen pelkoon tai kärsimykseen on heikentynyt.

Normaalilla ihmisellä toisen ihmisen pelko aktivoi amygdalan, mikä tuottaa epämukavuuden tunteen ja motivoi lopettamaan pelon aiheuttavan toiminnan. Psykopaatilla tämä reaktio on heikko tai puuttuu kokonaan. Lapsen itku, pelko tai kipu eivät tuota samaa automaattista pysäytysreaktiota, jonka normaali vanhempi kokee.

Tämä neurologinen ero ei ole tekosyy eikä lieventävä asianhaara. Se on selitys, joka auttaa ymmärtämään, miksi psykopaattinen vanhempi voi toimia tavalla, joka normaalille vanhemmalle olisi psykologisesti mahdotonta. Samalla se korostaa tunnistamisen tärkeyttä: psykopaattinen vanhempi ei "parane" tai "opi" empatiaa. Hänen aivonsa toimivat eri tavalla.

2.3 Prefrontaalinen korteksi ja impulssikontrolli

Prefrontaalinen korteksi vastaa korkeammista kognitiivisista toiminnoista, kuten suunnittelusta, päätöksenteosta ja impulssikontrollista. Tutkimukset ovat osoittaneet, että psykopaattisilla henkilöillä prefrontaalisen korteksin ja limbisen järjestelmän (johon amygdala kuuluu) välinen yhteys on heikentynyt.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että emotionaalinen tieto ei integroidu päätöksentekoon normaalilla tavalla. Psykopaatti voi tehdä päätöksiä puhtaasti rationaalisesti, ilman että emotionaaliset tekijät (kuten syyllisyys, häpeä tai myötätunto) vaikuttavat päätökseen. Tämä mahdollistaa "kylmän" laskelmoinnin tilanteissa, joissa normaali ihminen olisi emotionaalisesti lamaantunut.

III. KOMPARTMENTALISAATIO: PSYYKEN LOKEROINTI

3.1 Määritelmä

Kompartmentalisaatio on psykologinen puolustusmekanismi, jossa henkilö pitää ristiriitaiset ajatukset, tunteet tai teot erillisissä "lokeroissa" ilman, että ne koskettavat toisiaan. Jokainen lokero toimii itsenäisesti, ja lokeroiden välillä ei ole kommunikaatiota.

Normaali ihminen käyttää kompartmentalisaatiota rajallisesti ja tilapäisesti. Esimerkiksi työpaikalla voi hetkellisesti sulkea pois kotona olevan huolen keskittyäkseen työtehtävään. Tämä on tervettä ja adaptiivista. Psykopaattisella persoonallisuudella kompartmentalisaatio on kuitenkin äärimmäistä ja pysyvää. Se mahdollistaa täysin ristiriitaisten identiteettien ja toimintojen ylläpitämisen ilman sisäistä konfliktia.

3.2 Kompartmentalisaatio FDIA-kontekstissa

FDIA-tekijän mielessä voi olla useita täysin erillisiä "lokeroita", jotka eivät kommunikoi keskenään. Ensimmäisessä lokerossa on "Huolehtiva vanhempi", joka rakastaa lastaan, huolehtii hänen hyvinvoinnistaan ja esittää tämän roolin ulkomaailmalle. Toisessa lokerossa on "Tekijä", joka vahingoittaa lasta saadakseen huomiota, sympatiaa tai muuta psykologista tyydytystä. Kolmannessa lokerossa on "Sosiaalisen median minä", joka pohtii elämää, jakaa ajatuksia ja rakentaa kuvaa itsestään reflektoivana, kasvavana ihmisenä.

Nämä lokerot eivät kohtaa. "Huolehtiva vanhempi" ei tiedä, mitä "Tekijä" on tehnyt. "Sosiaalisen median minä" elää todellisuudessa, jossa mitään pahaa ei ole tapahtunut. Tämä ei ole tietoista valehtelua tai esittämistä. Se on aito psykologinen tila, jossa eri osat persoonallisuudesta toimivat toisistaan riippumatta.

3.3 Kognitiivisen dissonanssin puuttuminen

Kognitiivinen dissonanssi on epämukavuuden tunne, joka syntyy, kun henkilöllä on ristiriitaisia uskomuksia tai kun hänen toimintansa on ristiriidassa hänen arvojensa kanssa. Normaalilla ihmisellä kognitiivinen dissonanssi toimii sisäisenä korjausmekanismina: epämukavuus motivoi joko muuttamaan käyttäytymistä tai muuttamaan uskomuksia.

Psykopaattisella persoonallisuudella, jolla kompartmentalisaatio on äärimmäistä, kognitiivista dissonanssia ei synny. Koska ristiriitaiset asiat ovat eri lokeroissa, ne eivät koskaan kohtaa. Ei ole mitään, mikä olisi ristiriidassa minkään kanssa. Henkilö voi kirjaimellisesti vahingoittaa lastaan aamulla ja illalla pohtia "mistä olen kiitollinen", koska nämä kaksi asiaa eivät hänen mielessään liity toisiinsa.

IV. MORAALINEN IRTIKYTKENTÄ

4.1 Albert Banduran teoria

Albert Bandura kehitti moraalisen irtikytkennän (moral disengagement) teorian selittämään, miten ihmiset voivat toimia epäeettisesti säilyttäen samalla positiivisen minäkuvan. Teoria tunnistaa kahdeksan mekanismia, joiden avulla yksilö voi "kytkeä irti" moraalisen itsesäätelyn.

Ensimmäinen mekanismi on moraalinen oikeuttaminen, jossa haitallinen toiminta kehystetään palvelemaan arvokasta päämäärää. Toinen on eufemistinen nimeäminen, jossa toiminta nimetään neutraalisti tai positiivisesti. Kolmas on edullinen vertailu, jossa toimintaa verrataan pahempiin tekoihin. Neljäs on vastuun hajauttaminen, jossa vastuu jaetaan useille toimijoille. Viides on vastuun siirtäminen, jossa vastuu siirretään auktoriteetille tai olosuhteille. Kuudes on seurausten vähättely, jossa toiminnan haitalliset seuraukset minimoidaan. Seitsemäs on uhrin dehumanisointi, jossa uhri nähdään vähemmän inhimillisenä. Kahdeksas on syyllisyyden attribuointi uhrille, jossa uhri nähdään ansainneen kohtelunsa.

4.2 Moraalinen irtikytkentä FDIA-kontekstissa

FDIA-tekijällä nämä mekanismit ovat erityisen kehittyneitä ja automatisoituneita. Vastuun siirtäminen ilmenee esimerkiksi ajatteluna, jonka mukaan joku toinen pakotti tekijän tähän tilanteeseen tai järjestelmä ei antanut muuta vaihtoehtoa. Uhrin välineellistäminen tarkoittaa sitä, että lapsi ei ole tekijän mielessä itsenäinen, kärsivä yksilö vaan väline, jonka kautta tekijä saavuttaa tavoitteensa. Seurausten vähättely ilmenee ajatteluna, jonka mukaan lapsi ei oikeasti kärsi tai vahingot ovat tilapäisiä ja merkityksettömiä. Moraalinen oikeuttaminen puolestaan tarkoittaa, että tekijä kokee tekevänsä tämän lapsen parhaaksi tai suojellakseen lasta todelliselta uhalta, joka on toinen vanhempi.

Nämä mekanismit eivät ole tietoisia valintoja. Ne ovat automatisoituneet osaksi psyyken toimintaa. Tekijä ei valitse ajatella näin; hän aidosti kokee tilanteen näin. Tämä tekee tunnistamisesta erityisen vaikeaa: tekijä ei "näytä" valehtelevalta, koska hän ei subjektiivisesti koe valehtelevansa.

4.3 Projisointi moraalisena irtikytkentänä

Projisointi on erityisen merkittävä moraalisen irtikytkennän muoto FDIA-kontekstissa. Projisoinnissa henkilö siirtää omat ei-hyväksyttävät ajatuksensa, tunteensa tai tekonsa toiselle henkilölle. FDIA-tekijä voi syyttää toista vanhempaa lasten käyttämisestä välineenä samalla kun hän itse tekee juuri tätä. Hän voi syyttää toista vanhempaa valehtelusta samalla kun hän itse sepittää tarinoita. Hän voi syyttää toista vanhempaa lasten vahingoittamisesta samalla kun hän itse aiheuttaa lapselle terveyshaittoja.

Projisointi palvelee kahta funktiota. Se suojelee tekijän minäkuvaa siirtämällä "pahuuden" toiselle. Samalla se toimii ennaltaehkäisevänä hyökkäyksenä: syyttämällä toista ensin tekijä heikentää toisen uskottavuutta, jos ja kun toinen esittää vastaavia syytöksiä tekijää kohtaan.

V. KÄÄNTEINEN NARSISMI JA IKUINEN UHRI

5.1 Käänteisen narsismin määritelmä

Käänteinen narsismi (covert narcissism) tai "uhrinarsismi" (victim narcissism) on narsistisen persoonallisuuden muoto, jossa henkilön narsistinen tyydytys tulee uhrin roolista. Toisin kuin klassinen grandioosin narsisti, joka hakee ihailua saavutuksistaan ja ylivertaisuudestaan, käänteinen narsisti hakee huomiota ja sympatiaa kärsimyksestään.

Käänteinen narsisti rakentaa identiteettinsä uhriuden ympärille. Hän on aina kärsinyt enemmän kuin muut, hänelle on tehty vääryyttä, hän on selviytynyt vaikeuksista. Tämä narratiivi tuottaa hänelle samaa narsistista tyydytystä, jonka klassinen narsisti saa ihailusta: tunnetta erityisyydestä ja huomion keskipisteenä olemisesta.

5.2 Käänteinen narsismi FDIA-kontekstissa

FDIA-tekijälle lapsen sairaus on keino saada huomiota, sympatiaa ja erityisasemaa. "Sairaan lapsen vanhempi" on rooli, joka tuo mukanaan sosiaalista tukea, ihailua uhrautuvaisuudesta ja vapautuksen normaalielämän vaatimuksista. Kun lapsi on terve, tämä erityisasema katoaa. Siksi lapsen on pysyttävä sairaana.

Tämä dynamiikka selittää myös sosiaalisen median käyttäytymisen tutkinnan aikana. Kun tekijän asema on uhattuna, hän palaa tuttuun selviytymisstrategiaan: uhrin rooliin. Sosiaalisen median julkaisut, joissa tekijä pohtii "mikä oli kivuliasta" tai "mitä voimavaroja minulla oli", palvelevat tätä dynamiikkaa. Ne rakentavat narratiivia, jossa tekijä on kärsijä, ei syyllinen. Ne hakevat sympatiaa ja validaatiota yleisöltä, joka ei tunne todellisuutta.

5.3 Subjektiivinen todellisuus

Käänteisen narsistin subjektiivinen kokemus on, että hän todella on uhri. Tämä ei ole tietoista esittämistä. Hänen psyykkensä on rakentunut tavalla, jossa hän aidosti kokee olevansa vääryyttä kärsinyt osapuoli riippumatta objektiivisesta todellisuudesta. Tämä tekee tunnistamisesta erityisen vaikeaa, koska tekijä on vakuuttava: hän uskoo itse siihen, mitä sanoo.

Tämä selittää myös sen, miksi tekijä voi läpäistä psykologisia arviointeja. Hän ei näytä valehtelevalta, koska hän ei subjektiivisesti koe valehtelevansa. Hän kertoo "totuutensa", joka on hänen subjektiivinen kokemuksensa todellisuudesta ja joka voi olla täysin ristiriidassa objektiivisen totuuden kanssa.

VI. DISSOSIAATIO JA TODELLISUUDEN FRAGMENTOITUMINEN

6.1 Dissosiaatio puolustusmekanismina

Dissosiaatio on psykologinen prosessi, jossa tietoisuus, muisti, identiteetti tai ympäristön havaitseminen irtautuvat toisistaan. Lievimmillään dissosiaatio on normaali kokemus: esimerkiksi "autopilotilla" ajaminen tai uppoutuminen kirjaan niin, että unohtaa ajan kulun. Vakavammissa muodoissa dissosiaatio voi johtaa muistiaukkoihin, identiteetin fragmentoitumiseen tai derealisaatioon.

Dissosiaatio kehittyy usein puolustusmekanismina traumaattisia kokemuksia vastaan. Se mahdollistaa psyyken suojaamisen sietämättömiltä kokemuksilta "irrottamalla" ne tietoisuudesta. Ongelmallista on, kun dissosiaatio automatisoituu ja alkaa toimia myös tilanteissa, joissa se estää vastuun ottamisen omista teoista.

6.2 Dissosiaatio FDIA-tekijällä

FDIA-tekijällä dissosiaatio voi ilmetä tavalla, jossa tekijä "unohtaa" tekonsa tai kokee ne ikään kuin joku muu olisi tehnyt ne. Tämä ei ole simulointia tai tietoista valehtelua. Se on aito psykologinen prosessi, jossa minuus fragmentoituu.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että "huolehtiva vanhempi" ja "tekijä" voivat olla kaksi eri "persoonaa", jotka eivät kohtaa. Kun tekijä puhuu rakastavana vanhempana, hän on siinä hetkessä aidosti se. Kun hän vahingoittaa lasta, hän on siinä hetkessä joku muu. Sosiaalisen median julkaisut tulevat "rakastavalta vanhemmalta", joka ei tiedä mitään siitä, mitä "tekijä" on tehnyt.

6.3 Dissosiaatio ja vastuuvapaus

On tärkeää korostaa, että dissosiaatio ei ole vastuuvapauden peruste. Juridisesti henkilö on vastuussa teoistaan riippumatta siitä, muistaako hän ne tai kokeeko hän tehneensä ne. Psykologisesti dissosiaatio kuitenkin selittää, miksi tekijä voi vaikuttaa aidosti yllättyneeltä syytöksistä tai miksi hän voi kieltää tekonsa tavalla, joka vaikuttaa vilpittömältä.

Tämä on ammattilaisille kriittinen ymmärtää. Tekijän vilpittömältä vaikuttava kieltäminen ei ole todiste syyttömyydestä. Se voi olla osoitus dissosiaatiosta, jossa tekijä on aidosti "unohtanut" tai "eristänyt" tekonsa.

VII. SOSIAALINEN MEDIA IDENTITEETIN RAKENTAJANA

7.1 Performatiivinen identiteetti

Sosiaalinen media on luonteeltaan performatiivista. Käyttäjät rakentavat ja esittävät identiteettiä, joka on kuratoiduin versio itsestä. Normaalille ihmiselle tämä kuratoiduin minä on yhteydessä todelliseen minään, vaikka se onkin valikoituempi.

Psykopaattiselle tai narsistiselle henkilölle sosiaalinen media tarjoaa täydellisen alustan identiteetin rakentamiselle ilman todellisen minän rajoitteita. Sosiaalisen median minä voi olla täysin irrallaan todellisesta minästä, ja silti se tuottaa aitoa validaatiota tykkäysten, kommenttien ja sympatian muodossa.

7.2 Sosiaalinen media todisteena normaaliudesta

FDIA-tekijälle sosiaalisen median julkaisut palvelevat useita funktioita. Ne ylläpitävät julkisivua ulkomaailmalle, osoittaen että kaikki on normaalia ja tekijä on reflektoiva, kasvava ihminen. Ne tuottavat narsistista tyydytystä huomion ja sympatian muodossa. Ne rakentavat "todistusaineistoa" normaaliudesta, johon tekijä voi viitata itselleen ja muille. Lisäksi ne vahvistavat tekijän subjektiivista todellisuutta, jossa hän on uhri, ei tekijä.

Tämä viimeinen funktio on erityisen merkittävä. Sosiaalisen median julkaisut eivät ole vain muille suunnattua esittämistä. Ne ovat osa prosessia, jolla tekijä vakuuttaa itselleen, että hänen narratiivinsa on totta. Kun hän kirjoittaa "mistä olen kiitollinen" tai "mitä opin itsestäni", hän rakentaa todellisuutta, jossa hän on normaali, reflektoiva ihminen. Tämä todellisuus on hänelle yhtä todellinen kuin objektiivinen todellisuus, jossa hän on rikoksesta epäilty.

7.3 Reaktioiden puuttuminen merkkinä

Ulkopuoliselle tarkkailijalle sosiaalisen median käyttäytyminen vakavan rikosepäilyn aikana voi olla merkittävä tunnusmerkki. Normaali ihminen, joka on epäiltynä vakavasta rikoksesta omaa lastaan kohtaan, reagoisi voimakkaasti. Hän kokisi ahdistusta, häpeää, pelkoa. Hänen sosiaalisen median käyttäytymisensä muuttuisi dramaattisesti, tai hän vetäytyisi kokonaan.

Psykopaattisen tekijän sosiaalisen median käyttäytyminen jatkuu usein normaalina tai jopa intensiivistyy. Kompartmentalisaatio mahdollistaa sen, että "sosiaalisen median minä" jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämä reaktioiden puuttuminen on itsessään diagnostista. Se kertoo psyyken rakenteesta, joka mahdollistaa vakavat teot ilman näkyvää sisäistä konfliktia.

VIII. TAPAUSESIMERKIT

8.1 Lacey Spears (Yhdysvallat, 2014)

Lacey Spears oli yhdysvaltalainen äiti, joka tuomittiin vuonna 2015 poikansa Garnettin murhasta. Spears vahingoitti poikaansa systemaattisesti tämän ensimmäisistä elinviikoista lähtien aiheuttaen toistuvia sairaalajaksoja. Garnett kuoli viisivuotiaana.

Erityisen merkittävää tapauksessa oli Spearsin aktiivinen sosiaalisen median läsnäolo. Hän ylläpiti blogia nimeltä "Garnett's Journey", jossa hän dokumentoi poikansa "sairautta" ja esitti itseään uhrautuvana, rakastavana äitinä. Hän julkaisi säännöllisesti päivityksiä Facebookissa, Twitterissä ja MySpacessa, keräten sympatiaa ja tukea online-yhteisöltä.

Spearsin käyttäytyminen osoittaa kompartmentalisaation äärimmäisen muodon. Sama henkilö, joka aiheutti pojalleen vakavia terveyshaittoja, rakensi samanaikaisesti julkista identiteettiä rakastavana äitinä, joka taistelee poikansa sairautta vastaan. Nämä kaksi identiteettiä elivät rinnakkain ilman näkyvää konfliktia.

Oikeudenkäynnissä tuomari Robert Neary totesi Spearsin kärsivän Munchausen syndrome by proxy (nykyinen FDIA) häiriöstä. Hänet tuomittiin 20 vuodeksi vankeuteen, ja hän on vapautumiskelpoinen aikaisintaan vuonna 2034.

8.2 Hope Ybarra (Yhdysvallat, 2009)

Hope Ybarra oli texasilainen kemisti ja kolmen lapsen äiti, joka teeskenteli vuosien ajan sairastavansa syöpää. Hän dokumentoi "taistelunsa syöpää vastaan" yksityiskohtaisesti sosiaalisessa mediassa, keräten sympatiaa ja taloudellista tukea. Hän kirjoitti jopa postauksia hautajaistensa suunnittelusta ja arkun värien valinnasta.

Ybarran tapaus laajeni, kun selvisi, että hän oli myös vahingoittanut nuorinta tytärtään. Hän oli muun muassa ottanut lapselta verta ruiskulla aiheuttaakseen tälle anemiaa. Lapsi oli joutunut lukuisiin tarpeettomiin lääketieteellisiin toimenpiteisiin äitinsä sepittämien oireiden vuoksi.

Ybarra tuomittiin vuonna 2011 ja vapautui vankilasta vuonna 2017. Hänen tapauksensa osoittaa, miten FDIA-tekijä voi laajentaa toimintansa itsestään (Factitious Disorder Imposed on Self) lapseensa. Sosiaalisen median rooli oli keskeinen: se tarjosi alustan, jolla Ybarra saattoi rakentaa ja ylläpitää identiteettiään "syöpää vastaan taistelevana äitinä".

8.3 Tapausten yhteinen nimittäjä

Molemmat tapaukset osoittavat saman keskeisen dynamiikan: vakavan rikoksen ja normaalin julkisen elämän samanaikainen ylläpitäminen. Molemmissa tapauksissa tekijä oli aktiivinen sosiaalisessa mediassa, rakensi identiteettiä huolehtivana vanhempana ja keräsi sympatiaa. Molemmissa tapauksissa tekijän käyttäytyminen jatkui "normaalina" pitkään sen jälkeen, kun viranomaiset olivat jo alkaneet epäillä kaltoinkohtelua.

Nämä tapaukset eivät ole poikkeuksia. Ne edustavat kaavaa, joka toistuu FDIA-tapauksissa ympäri maailmaa. Sosiaalinen media on tullut keskeiseksi osaksi tätä dynamiikkaa tarjoten alustan, jolla tekijä voi rakentaa ja ylläpitää identiteettiään samalla kun hän vahingoittaa lastaan.

IX. TUNNISTAMISEN HAASTEET

9.1 Odotustemme harhaanjohtavuus

Odotamme, että vakavan rikoksen tekijä "näyttää" syylliseltä. Odotamme häpeää, ahdistusta, epäjohdonmukaisuutta, vetäytymistä. Kun näitä ei ole, oletamme, että henkilö on syytön. Tämä oletus on FDIA-kontekstissa vaarallinen.

Psykopaattinen tekijä ei näytä syylliseltä, koska hän ei koe olevansa syyllinen. Kompartmentalisaatio, moraalinen irtikytkentä ja dissosiaatio yhdessä tuottavat tilanteen, jossa tekijä voi olla aidosti vakuuttava kieltäessään tekonsa. Hän ei valehtele perinteisessä mielessä, koska hänen subjektiivinen todellisuutensa on erilainen kuin objektiivinen todellisuus.

9.2 Mitä etsiä

Ammattilaisille keskeinen viesti on: älkää etsikö sitä, mitä odotatte näkevänne. Etsikää sitä, mikä puuttuu. Normaali reaktio vakavaan syytökseen puuttuu. Kognitiivinen dissonanssi puuttuu. Emotionaalinen yhteys lapsen kärsimykseen puuttuu. Epäjohdonmukaisuus eri konteksteissa puuttuu, koska tekijä on koherentti omassa lokerossaan.

Lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota käänteisiin merkkeihin: ylläpitääkö henkilö normaalia sosiaalisen median läsnäoloa vakavan tutkinnan aikana? Esittääkö hän itsensä uhrina tilanteessa, jossa hän on epäiltynä tekijänä? Projisooiko hän omia tekojaan toiselle (syyttääkö hän toista juuri siitä, mistä häntä itseään epäillään)?

9.3 Professionaalinen varovaisuus

Ammattilaisille on tärkeää ymmärtää, että psykopaattisen tekijän kohtaaminen voi olla hämmentävää. Tekijä voi olla vakuuttava, charmikas ja yhteistyökykyinen. Hän voi herättää sympatiaa ja saada ammattilaisen puolelleen. Tämä ei ole ammattilaisen heikkous; se on psykopaattisen persoonallisuuden ydinpiirre.

Siksi FDIA-tapauksia ei koskaan tulisi arvioida yksin. Moniammatillinen tiimi, jossa on useita näkökulmia, tarjoaa suojan yksittäisen ammattilaisen manipuloitumista vastaan. Dokumentaatio, erityisesti objektiivinen (kuten valvontakameratallenteet tai lääketieteelliset löydökset), on kriittisen tärkeää, koska se ei ole altis manipulaatiolle samalla tavalla kuin ihmisten arviot.

X. JOHTOPÄÄTÖKSET

10.1 Yhteenveto

Tämä artikkeli on analysoinut psykologisia mekanismeja, jotka mahdollistavat sen, että henkilö voi systemaattisesti vahingoittaa omaa lastaan ja samanaikaisesti ylläpitää täysin normaalia julkista elämää. Keskeiset mekanismit ovat neurologiset erot empatian käsittelyssä, kompartmentalisaatio (psyyken lokerointi, joka estää ristiriitaisten asioiden kohtaamisen), moraalinen irtikytkentä (mekanismit, joilla tekijä oikeuttaa tekonsa itselleen), käänteinen narsismi (uhrin roolin kautta saatu narsistinen tyydytys) sekä dissosiaatio (minuuden fragmentoituminen, joka mahdollistaa tekojen "unohtamisen").

Nämä mekanismit yhdessä selittävät paradoksin: tekijä voi vahingoittaa lastaan aamulla ja illalla pohtia sosiaalisessa mediassa "mitä opin itsestäni", koska nämä kaksi asiaa eivät hänen mielessään liity toisiinsa. Ei ole ristiriitaa, ei syyllisyyttä, ei häpeää, koska psyyke on rakentunut tavalla, joka estää näiden syntymisen.

10.2 Implikaatiot ammattilaisille

Ammattilaisten on ymmärrettävä, että vakavan rikoksen tekijä ei välttämättä "näytä" syylliseltä. Syyllisyyden ulkoisten merkkien etsiminen voi johtaa harhaan. Sen sijaan huomiota tulisi kiinnittää siihen, mikä puuttuu: normaali reaktio, kognitiivinen dissonanssi, emotionaalinen yhteys lapsen kärsimykseen.

Sosiaalisen median käyttäytyminen voi olla diagnostista. Normaali elämä, reflektio ja uhrin roolin ottaminen vakavan tutkinnan aikana ovat varoitusmerkkejä, eivät todisteita syyttömyydestä.

Moniammatillinen yhteistyö ja objektiivinen dokumentaatio ovat kriittisiä suojamekanismeja manipulaatiota vastaan.

10.3 Loppusanat

Tämän artikkelin tarkoitus ei ole demonisoida mielenterveyden häiriöistä kärsiviä henkilöitä. Sen tarkoitus on lisätä ymmärrystä psykologisista mekanismeista, jotka mahdollistavat vakavat rikokset ilman näkyvää sisäistä konfliktia. Tämä ymmärrys on välttämätöntä lasten suojelemiseksi.

Lapsen oikeus turvallisuuteen ja terveyteen on ehdoton. Tämän oikeuden suojelemiseksi meidän on ymmärrettävä, miten sen vaarantajat toimivat. Heidän mielensä toimii eri tavalla kuin meidän, ja tunnistamisessa meidän on opittava näkemään se, mitä emme odota näkevämme.

LÄHTEET

Neurobiologia ja empatia

Blair RJR. The amygdala and ventromedial prefrontal cortex in morality and psychopathy. Trends in Cognitive Sciences. 2007;11(9):387-392.
Decety J, Chen C, Harenski C, Kiehl KA. An fMRI study of affective perspective taking in individuals with psychopathy: imagining another in pain does not evoke empathy. Frontiers in Human Neuroscience. 2013;7:489.
Shamay-Tsoory SG, Aharon-Peretz J, Perry D. Two systems for empathy: a double dissociation between emotional and cognitive empathy in inferior frontal gyrus versus ventromedial prefrontal lesions. Brain. 2009;132(3):617-627.

Psykopatia

Hare RD. Without Conscience: The Disturbing World of the Psychopaths Among Us. New York: Guilford Press; 1993.
Hare RD. Manual for the Revised Psychopathy Checklist (2nd ed.). Toronto: Multi-Health Systems; 2003.
Kiehl KA. The Psychopath Whisperer: The Science of Those Without Conscience. New York: Crown; 2014.

Moraalinen irtikytkentä

Bandura A. Moral disengagement in the perpetration of inhumanities. Personality and Social Psychology Review. 1999;3(3):193-209.
Bandura A. Selective moral disengagement in the exercise of moral agency. Journal of Moral Education. 2002;31(2):101-119.
Moore C, Detert JR, Treviño LK, Baker VL, Mayer DM. Why employees do bad things: Moral disengagement and unethical organizational behavior. Personnel Psychology. 2012;65(1):1-48.

Narsismi ja persoonallisuushäiriöt

Kernberg OF. Borderline Conditions and Pathological Narcissism. New York: Jason Aronson; 1975.
Pincus AL, Lukowitsky MR. Pathological narcissism and narcissistic personality disorder. Annual Review of Clinical Psychology. 2010;6:421-446.
Ronningstam E. Identifying and Understanding the Narcissistic Personality. Oxford: Oxford University Press; 2005.

Dissosiaatio

Dell PF, O'Neil JA (eds). Dissociation and the Dissociative Disorders: DSM-V and Beyond. New York: Routledge; 2009.
Van der Hart O, Nijenhuis ERS, Steele K. The Haunted Self: Structural Dissociation and the Treatment of Chronic Traumatization. New York: W.W. Norton; 2006.

FDIA (Factitious Disorder Imposed on Another)

Bass C, Glaser D. Early recognition and management of fabricated or induced illness in children. Lancet. 2014;383(9926):1412-1421.
Feldman MD, Ford CV. Patient or Pretender: Inside the Strange World of Factitious Disorders. New York: John Wiley & Sons; 2000.
Sheridan MS. The deceit continues: an updated literature review of Munchausen Syndrome by Proxy. Child Abuse & Neglect. 2003;27(4):431-451.

Tapaustutkimukset

Glatt J. My Sweet Angel: The True Story of Lacey Spears, the Seemingly Perfect Mother Who Murdered Her Son in Cold Blood. New York: St. Martin's Press; 2016.
People v. Lacey Spears, Westchester County Court, Indictment No. 14-0664 (2015).
State of Texas v. Hope Ybarra, Case No. 1203879 (2011).

Sosiaalinen media ja identiteetti

Goffman E. The Presentation of Self in Everyday Life. New York: Anchor Books; 1959.
Turkle S. Alone Together: Why We Expect More from Technology and Less from Each Other. New York: Basic Books; 2011.

Tämä artikkeli on tarkoitettu ammattilaisten, tutkijoiden ja asiasta kiinnostuneiden käyttöön. Artikkeli perustuu kansainväliseen tutkimuskirjallisuuteen ja dokumentoituihin tapauksiin. Artikkelin tarkoitus on lisätä ymmärrystä psykologisista mekanismeista, jotka mahdollistavat vakavat rikokset lasten kaltoinkohtelun kontekstissa, jotta lapsia voidaan suojella tehokkaammin.

Kompartmentalisaatio ja moraalinen irtikytkentä: Kuinka psykopaattinen vanhempi voi vahingoittaa lastaan ja jatkaa normaalia elämää