Ajatuksia suomalaisuuden varjoista ja valosta
I. Konsensuksen kahle
Suomessa on vahva konsensuskulttuuri. Tämä tekee totuudenpuhumisesta poikkeuksellisen kallista sosiaalisesti.
Mistä se tulee? Pieni kansa, kylmä ilmasto, selviytymistaistelu. Yhteistyö oli välttämätöntä. Erimielisyys oli ylellisyyttä, johon ei ollut varaa. Tämä on perimässämme, luissamme, tavoissamme lukea tilaa ja toisiamme.
Konsensus ei ole ääneen lausuttu sääntö. Se on ilmassa. Se on katseissa. Se on siinä, ketä kutsutaan kahville ja ketä ei. Se on ovissa jotka sulkeutuvat hiljaa, ilman ääntä, ilman selitystä. Suomalainen ei tarvitse uhkausta: hän lukee tilan ja mukautuu. Tämä on selviytymistaito, joka on kääntynyt itseään vastaan.
Huomaa: suomalaiset ihailevat rohkeita toisinajattelijoita, kunhan he ovat historiassa tai ulkomailla. Mandela. Luther. Bonhoeffer. Solženitsyn. Elävä, läsnäoleva totuudenpuhuja on sen sijaan "hankala", "riidanhaastaja", "yhteistyökyvytön". Hänelle ei ole tilaa.
Kun totuus vaatii yksin seisomista, suomalainen kohtaa syvimmän pelkonsa: ulossulkemisen. Meillä ei ole kulttuurista pohjaa olla yksin ja oikeassa. Siksi vaikenemme. Siksi "emme halua aiheuttaa ongelmia". Siksi katsomme toisaalle.
II. Horisontaalinen vastuu
Kun kristillinen perusta, vastuu Jumalan edessä, poistuu, jäljelle jää vain horisontaalinen vastuu. Ja horisontaalinen vastuu on kierrettävissä, jos on tarpeeksi valtaa tai verkostoja.
Vertikaalinen vastuu ankkuroi ihmisen: Kun hän tietää seisovansa Jumalan kasvojen edessä, ei ole väliä mitä muut ajattelevat. Ei ole väliä mitä verkosto vaatii. On korkeampi tuomari, jota ei voi lahjoa, jota ei voi paeta, jonka edessä kaikki paljastuu.
Kun tämä vertikaalinen yhteys katkeaa, jäljelle jää vain kysymys: "Mitä muut ajattelevat? Mitä seuraa? Kuka näkee?"
Ja tässä on ongelma: ihmisten katse on ostettavissa ja kierrettävissä.*
"Kukaan ei näe" — siis voin tehdä. "Kaikki tekevät" — siis on hyväksyttävää. "Minulla on suojelijoita" — siis olen koskematon. "Järjestelmä suojelee omaansa" — siis en joudu vastuuseen.
Korruptoituneet verkostot toimivat juuri tällä periaatteella: Vastuu hajotetaan. Kukaan ei ole yksin vastuussa. Kaikki ovat vähän mukana ja kun kaikki ovat mukana, kukaan ei puhu, koska puhuminen paljastaisi myös itsensä.
"Älkää pettäkö itseänne, Jumala ei salli itseänsä pilkattavan; sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää." (Gal. 6:7)
Horisontaalinen vastuu voidaan kiertää. Vertikaalista ei voi paeta.
III. Häpeä ilman syntiä
Länsimainen kristillinen perinne rakensi syyllisyyskulttuurin: teko on väärä riippumatta siitä, näkeekö kukaan. Omatunto tuomitsee yksin pimeässä, koska Jumala näkee.
Suomessa on häpeäkulttuurin kerrostumia, vanhempia kuin kristinusko.
Väärin on se, mistä jää kiinni.
Mitä yhteisö ei näe, ei ole olemassa. Siksi julkisivu on kaikki. Siksi "mitä naapurit ajattelevat" on ollut korkeampi laki kuin "mitä Jumala näkee".
Tästä seuraa outous: suomalainen voi tuntea häpeää ilman syyllisyyttä ja syyllisyyttä ilman häpeää. Hän häpeää epäonnistumista, köyhyyttä, erilaisuutta — asioita jotka eivät ole syntejä, mutta hän ei välttämättä tunne syyllisyyttä vääryydestä, jos se pysyy piilossa.
Tämä tekee omantunnon äänestä heikon. Se hukkuu häpeän meteliin.
IV. Vaikenemisen perintö
"Hiljaisuus on kultaa." Tämä on syöpynyt syvälle. Se opetetaan lapsille. Se on selviytymisstrategia sukupolvien takaa: ensin Ruotsin alla, sitten Venäjän varjossa. Puhuminen oli vaarallista. Vaikeneminen piti hengissä.
Mutta nyt sama vaikeneminen, joka kerran suojeli, suojelee vääryyttä. Se on kääntynyt itseään vastaan.
Lapsi ei kerro. Työntekijä ei puhu. Todistaja ei astu esiin. Kaikki tietävät. Kukaan ei sano. Hiljaisuus on Suomen kansallistauti, ja sen oireet näkyvät kaikkialla: perheissä, työpaikoilla, instituutioissa. Me osaamme vaieta kuoliaaksi.
V. Auktoriteetti ilman ankkuria
Suomalainen luottaa instituutioihin. Tämä on ollut vahvuus. Yhteiskunta toimii, kun ihmiset luottavat, että järjestelmä on reilu.
Mutta se on myös sokea piste.
Kun poliisi, tuomari, lääkäri, opettaja, sosiaalityöntekijä, pankinjohtaja sanoo, niin suomalainen uskoo. Kyseenalaistaminen tuntuu epäsuomalaiselta. "Kyllä he tietävät." "Ei viranomainen valehtele." "Järjestelmä on luotettava."
Tämä tekee meistä haavoittuvia. Kun instituutio korruptoituu, suomalainen ei näe sitä. Ei siksi että olisi tyhmä, vaan siksi että ei voi uskoa. Se rikkoisi jotain perustavaa maailmankuvassa.
Siksi uhreja ei uskota. Siksi paljastajia eristetään. Heidän on oltava väärässä, koska vaihtoehto on liian pelottava.
Instituutio on ottanut Jumalan paikan ja kun jumala pettää, maailma sortuu.
VI. Jantelaki* ilman armoa
"Älä luule olevasi jotain!" Tämä on pohjoismainen varjo. Se pitää ihmiset kurissa, mutta ilman kristillistä perustaa se muuttuu myrkyksi.
Alkuperäinen kristillinen nöyryys sanoi: "Olet Jumalan edessä pieni, mutta äärettömän arvokas. Hän kuoli puolestasi."
Jantelaki ilman Jumalaa sanoo: "Olet pieni. Piste. Älä nouse. Älä erotu. Älä usko voivasi muuttaa mitään. Kuka sinä luulet olevasi?"
Tämä tappaa profeetat ennen kuin he avaavat suunsa. Totuudenpuhuja nousee. Hän erottuu. Hän uskoo voivansa muuttaa jotain. Jantelaki tuomitsee hänet ennen kuin hänen sanomansa edes kuullaan.
Ja kateus, Suomessa se on lähes hyve. Sitä kutsutaan "tasa-arvoksi" tai "oikeudenmukaisuudeksi". Mutta sen sydämessä on: "Jos minä en voi, sinäkään et saa."
Sankareita ei tueta. Heitä kytätään. Odotetaan virhettä. Odotetaan kaatumista. Ja kun se tulee. Helpotus! "Eipä ollut sen kummempi."
*Jantelaki
Termi tulee tanskalais-norjalaisen kirjailijan Aksel Sandemosen romaanista "En flyktning krysser sitt spor" (Pakolainen ylittää jälkensä) vuodelta 1933.
Jantelain kymmenen käskyä
Sandemose kirjoitti ne näin:Älä luule, että olet jotain.
Älä luule, että olet yhtä hyvä kuin me.
Älä luule, että olet viisaampi kuin me.
Älä kuvittele olevasi parempi kuin me.
Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.
Älä luule, että olet enemmän kuin me.
Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.
Älä naura meille.
Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
Älä luule, että voit opettaa meille mitään.
VII. Valtion kirkko, ei Kristuksen
Suomen luterilaisuus on ollut valtion uskonto, ei sydämen uskonto. Kirkko ja valta sulautuivat niin täydellisesti, että niitä ei voinut erottaa. Usko muuttui kansalaisvelvollisuudeksi, ei eläväksi suhteeksi Jumalaan.
Kun "kristillisyys" tarkoittaa kirkkoon kuulumista ja kirkollisveroa, ei Kristuksen seuraamista, maallistuminen ei tunnu miltään. Ei ole mitään menetettävää. Kuori jää, ydin katoaa.
Ja kun elävä usko puuttuu, puuttuu myös rohkeus joka tulee Hengestä, totuus joka on Persoona, vapaus joka voittaa pelon.
Jäljelle jää uskonnollisuus ilman voimaa. Muoto ilman sisältöä. Perinne ilman elämää.
VIII. Metsä ja pako
Suomalainen pakenee metsään. Tämä on kaunista. Metsä on pyhättö, hiljaisuuden katedraali, paikka jossa sielu lepää.
Mutta se on myös pako.
Metsässä ei tarvitse kohdata. Ei ihmisiä, ei konfliktia, ei totuutta joka vaatii toimintaa. Hiljaisuus on turvaa. Yksinäisyys on suoja.
Mutta Jumala puhuu. Hän ei anna rauhaa sille joka pakenee kutsumustaan. Elia piiloutui luolaan, mutta Jumala tuli ja kysyi: "Mitä sinä täällä teet?" Metsäkin huutaa Hänen kunniaansa. Eikä sinne voi piiloutua siltä mitä tietää oikeaksi.
Metsä on hyvä lepopaikka. Se ei ole koti.
IX. Jäännös
Ja kuitenkin.
Konsensuskulttuuri yhdistettynä maallistumiseen on luonut täydellisen ympäristön korruptiolle. Ei siksi että suomalaiset olisivat pahempia kuin muut, vaan siksi että mekanismit jotka estäisivät, yksilön rohkeus ja vastuu Jumalan edessä, on systemaattisesti heikennetty.
Mutta Jumala herättää aina jäännöksen. Niitä jotka eivät kumarra.
Elia luuli olevansa yksin. Hän oli väsynyt, paennut, valmis luovuttamaan. Mutta Jumala sanoi: "Minä olen jättänyt Israeliin seitsemäntuhatta jäännöstä, kaikki ne polvet, jotka eivät ole notkistuneet Baalin edessä."
Seitsemäntuhatta. Elia ei tiennyt heistä. He eivät tienneet toisistaan. Mutta he olivat olemassa.
Niin on Suomessakin.
X. Pohjoisen kansa
Juro, jäyhä, pohjoisen kansa, joka puhuu outoa kieltä.
Me olemme oppineet vaikenemaan kun pitäisi puhua. Mukautumaan kun pitäisi seistä. Pelkäämään ihmisiä enemmän kuin Jumalaa. Luottamaan järjestelmiin enemmän kuin Totuuteen.
Mutta me voimme vielä oppia.
Oppia että vaikeneminen ei ole viisautta kun vääryys huutaa. Että konsensus ei ole arvo kun se suojelee syntiä. Että häpeän pelko on pienempi kuin Jumalan pelko. Että instituutiot ovat ihmisten tekemiä ja ihmiset ovat Jumalan edessä.
Oppia että on olemassa vertikaalinen vastuu, jota ei voi kiertää. Että on Silmä joka näkee kaiken. Että on Tuomari jota ei voi lahjoa. Ja että Hän on myös Armahtaja, joka ottaa vastaan jokaisen joka kääntyy.
Tie ulos on sama joka aina: herätys. Ei järjestelmän korjaaminen, vaan sydänten muutos. Kun yksi ihminen, sitten toinen, sitten kymmenen, sitten sata sanoo: "Pelkään. Mutta Jumalani on suurempi kuin pelkoni. Puhun."
"Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua; vaan ennemmin peljätkää häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin kadottaa helvettiin." (Matt. 10:28)
Suomi tarvitsee profeettoja jotka eivät kumarra Baalia. Heitä on jo. He ovat yksinäisiä, mutta Jumala kokoaa heidät.
Ja pohjoisen kansa, juro ja jäyhä, joka on oppinut selviämään pimeässä ja kylmässä, se voi oppia myös seisomaan valossa.
Jeesuksen nimessä ja veressä.