Aamulla suomalainen lukija avaa puhelimensa ja tutustuu seuraavan puolentoista tunnin aikana parinkymmeneen vieraaseen ihmiseen. Hänelle esitellään pitkä lista tunnistettavia hahmoja: vanhus, joka jää yksin hoivakodin huoneeseensa; nuori äiti, joka on menettänyt lapsensa; urheilija, joka jättää kentän kahdenkymmenen vuoden jälkeen; omaishoitaja, joka kantaa kaksinkertaista taakkaa; poliitikko, jonka henkilökohtainen suru paljastetaan eduskunnan käytävillä. Lukija oppii heidän nimensä, näkee heidän kasvonsa ja kuulee heidän äänensä siinä määrin kuin teksti antaa myöten. Sen jälkeen, kun puhelin laskeutuu pöydälle, lukija tietää näistä vieraista enemmän kuin oman portaikkonsa naapurista.
Samassa uutisluukussa kulkee toinenkin kerros, joka ei jätä yhtään kasvoa lukijan mieleen. Viidenkymmenen miljoonan leikkaus mainitaan numerona. Pohjoisen poronhoitajat, joiden laidunalueille rakennetaan luksushotelli, ovat sivulauseen ohimennen. Lapset, joita lastensuojelun rakenteelliset ongelmat koskevat, ovat "tapauksia". Maahanmuuttajat ovat "vieraskielisiä". Nuoret, jotka eivät löydä työtä, ovat "syrjäytymisriskissä". Heistä ei kerrota nimiä, ei näytetä kasvoja, ei kuulla ääntä. He ovat numero, ryhmä, kategoria, korkeintaan tilastollinen poikkeama.
Lukija on kahden tunnin päästä lukenut kymmenestä ihmisestä yhden ihmisen tarinan ja viidestätuhannesta ihmisestä yhden numeron. Hänen sydämensä on koskettunut, mielikuvansa on rikastunut, empatiansa on aktivoitunut. Vain ei kaikkia kohtaan.
Nimi annetaan, nimi pidätetään
Nimeämisen tehtävä on raamatullisesti vanha. Paratiisin alkukertomuksessa Aatami nimeää eläimet ja tästä alkuperäisestä teosta on kauan luettu, että nimeäminen on olemisen myöntämistä. Annettu nimi tunnustaa asian maailmaan kuuluvaksi, sillä paikkansa, painoarvonsa ja rajansa, jonka takana se ei ole vain käsite vaan olento. Antamatta jätetty nimi pitää asian hiljaisuudessa, häivähtää reunamilla, näyttäytyy ensisijaisesti kategoriana, vasta toissijaisesti yksilönä.
Sanomalehdistö on perinteisesti tehnyt näitä molempia töitä yhtä aikaa. Se on antanut kasvon yhdelle ja pitänyt toisen ryhmittäisellä etäisyydellä. Tämä ei ole erityisesti suomalainen ilmiö vaan modernin journalismin perusrakenne. Tarvitaan jokin nimetty hahmo, johon lukija voi kiinnittää tunteensa. Sen rinnalla tarvitaan jokin laajempi käsite, jonka kautta yhteiskunta hahmottuu. Kummassakin on logiikkansa.
Valikoinnin logiikka ei ole kuitenkaan neutraali. Se opettaa lukijalle, kenen surua hänellä on lupa surra ja kenen surua hän ei osaa edes nimetä. Se opettaa, kenen elämä on tarinallista ja kenen elämä on tilastollista. Se opettaa, kenen kärsimys on koskettava ja kenen kärsimys on hallinnollinen.
Tämä opetus tapahtuu hiljaa, päivittäin, ilman että ketään käsketään ajattelemaan tietyllä tavalla. Lukija oppii näkemään niin kuin hänelle näytetään, eli aina valikoidusti.
Kuka on samaistumisen arvoinen
Tarkkaillessa, kenelle lukijaa kutsutaan eläytymään, kuvio paljastuu. Eläytymisen kohde on melkein aina yksilö, joka muistuttaa lukijaa itseään. Hän on suomalainen, suunnilleen lukijan ikäinen tai vanhempi, kuvattava, valokuvattava, kirjoitettava. Hän kärsii jostakin, joka voi koskea myös lukijaa: vanhuus, sairaus, lapsen menetys, työuran päätös. Hänen kärsimyksensä on yksilöllinen ja tunnistettava. Lukija voi kuvitella itsensä hänen tilalleen.
Eläytymisen ulkopuolelle jätetään ne, joiden kärsimys vaatisi lukijalta kuviteltavissa olevien rajojen ylittämistä. Ulkomaalaistaustainen, jonka kieli on outo. Pohjoinen alkuperäiskansa, jonka elämä eroaa eteläisestä arjesta. Pakolainen, joka tulee maailmasta, jota lukija ei ole nähnyt. Vanki, jonka rikos varjostaa hänen kasvonsa. Köyhä, jonka köyhyys herättää epämukavuutta enemmän kuin myötätuntoa. Heidän kärsimyksensä jää rakenteelliseksi, ei tunnistettavaksi henkilöksi.
Tämä jako ei ole sattumaa. Se on uutiskoneiston rakenteellinen valinta, joka heijastaa kulttuurin kuviteltavissa olevuuden rajoja. Lukijalle annetaan kasvot, jotka hän osaa katsoa ilman pelkoa, ilman vaivaa, ilman uudelleenajattelua. Hänelle pidätetään kasvot, jotka vaatisivat häneltä jotakin enemmän kuin tutun tunteen aktivoinnin.
Tunnistettavuuden kierre on pitävä. Mitä enemmän nimettyjä kasvoja lukija näkee samasta ryhmästä, sitä helpommin hän tunnistaa seuraavan saman ryhmän jäsenen kärsimyksen. Mitä vähemmän nimiä toinen ryhmä saa, sitä etäisemmäksi se jää. Lopulta vain toiset surut ovat lukijalle suruja, toisten surut ovat numeroita.
Mitä lukijalle tapahtuu
Tämän jatkuessa kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen, lukijan moraalinen kuvittelu kapenee. Hän ei opi pahaksi, ei välinpitämättömäksi, ei kovaksi, vaan hän oppii valikoivasti tuntemaan. Hänen sydämensä on auki niille, joiden kasvot hänelle on annettu. Sama sydän on kiinni niille, joiden kasvoja hän ei ole ehtinyt katsoa.
Tämä on hienovarainen ero ja juuri siinä on ongelma. Lukija ei tunne, että hän valikoi. Hän kokee tuntevansa luonnollisesti niitä, joita hänellä on lupa tuntea. Hänen empatiansa kuvittelee olevansa universaali, vaikka se on kuratoitu. Hän kuvittelee suremaan kaikkien suruja, vaikka hän surematta sivuuttaa moninkertaisesti enemmän kuin huomioi.
Tästä seuraa kaksi käytännöllistä haittaa. Ensinnäkin lukijan kyky toimia rakenteellisesti heikkenee. Aina kun kärsimys on yksilöllinen, ratkaisu jää aina yksilölliselle tasolle: lahjoitus, vapaaehtoistyö, omakohtainen huomionotto. Rakenteellinen muutos näyttää tarpeettomalta, koska kärsijä ei ole rakenteellisessa asemassa, vaan henkilökohtaisessa kohdassa. Sosiaali- ja terveysjärjestöjen leikkauksen aiheuttama kärsimys ei kohdistu kasvoihin, joita lukija on tavannut, vaan kategoriaan, joka jää abstraktiksi.
Toinen seuraus on hienovaraisempi mutta yhtä syvä. Lukijan moraalinen tunto kovettuu siellä, missä se ei ole saanut harjoitusta. Hän ei opi pahaksi, mutta hän oppii ohittamaan. Ohittaminen ei tunnu pahalta, koska se on automaattista. Kategoria liukuu ohi eikä se jätä jälkeä. Vain nimellä varustettu jättää jäljen.
Tällä tavoin lukija jäljittelee uutiskoneiston valikoimaa myös omassa elämässään. Hän huomaa tunnistettavan naapurin ja sivuuttaa sen, jota ei ole ehtinyt katsoa. Hän auttaa sukulaistaan ja kävelee tutkimuksensa ohi tunnetun kerjäläisen.
Lähimmäisen koetinkivi
Kristillisessä perinteessä lähimmäisen kysymys on aikoja sitten ratkaistu. Ratkaisu kulkee päinvastaiseen suuntaan kuin uutiskoneiston opetus. Lainoppineen kysyessä Jeesukselta, kuka on hänen lähimmäisensä, vastaus ei kuulunut "se, jonka tunnistat omaksesi". Vastaus annettiin vertauksessa laupiaasta samarialaisesta: pappi ja leeviläinen ohittivat tien varrella ryöstetyn miehen, vain kulttuurinen vieras pysähtyi. Lähimmäinen ei ole se, jolla on samat kasvot kuin sinulla, vaan se, jonka olet kohdannut riippumatta siitä, miltä hänen kasvonsa näyttävät.
Tämä on sietämätön ohje aikana, jossa kasvot annetaan meille valmiiksi valikoituina. Sietämätön sen vuoksi, että se velvoittaa meitä etsimään niitä kasvoja, joita meille ei ole näytetty. Se vaatii meiltä tekoa, jota uutiskoneisto ei tee meidän puolestamme. Sen vaatima ponnistus ei sovi yhteen sen helppouden kanssa, jolla meille tarjottu valikoima vie meidät päivän läpi.
Juuri tämä sietämättömyys on kuitenkin ohjeen voima. Lähimmäisen kysymys ei ole valmiiksi vastattu, vaan päivittäin uudistuva. Aina on joku, jonka kohtaan ja jonka kasvoja en ole vielä tuntenut. Aina on joku, jonka nimeä en tiedä ja jonka kärsimyksen olen sivuuttanut. Aina on rakenteellinen kategoria, jonka takaa jokainen yksilö on yhtä lähellä kuin se, jota minulle on jo opetettu rakastamaan.
Käytännössä tämä tarkoittaa pientä mutta tärkeää harjaantumista. Uutista lukiessa voi pysähtyä kysymään: kenen kasvoja minulle on tänään näytetty ja kenen ei? Mitä numero kertoo, jos sen takana ovat ihmiset, joilla on nimi, kasvot ja ääni, vaikka uutiskoneisto ei niitä ole tähän kohdistanut? Kuka jää tämän tarinan ulkopuolelle?
Nämä kysymykset eivät ole sentimentaaleja. Ne ovat moraalisen kuvittelun harjoittamista. Ilman tätä harjoittamista lukijan empatia kuihtuu siihen, mitä hänelle on annettu, eikä se kasva ulkopuolelleen.
Mitä hiljainen valta tekee
On syytä tunnistaa, että kasvojen valikoima ei ole salaliitto. Mikään toimitus ei kokoonnu päättämään, ketkä saavat nimen ja ketkä eivät. Logiikka on rakenteellinen ja sosiaalinen. Toimittaja kirjoittaa siitä, mihin hänellä on pääsy. Pääsy on niillä, joilla on viestintäresursseja. Viestintäresursseja on niillä, joilla on rahaa, statusta tai organisaatiota. Köyhin ja hiljaisin ei tule itse haastatteluun. Hänen kärsimyksensä mainitaan tilastona, jos sitä ylipäätään mainitaan.
Tämä rakenne ei tule poistumaan ilman, että lukija itse alkaa täydentää sen aukkoja. Lukija on uutisten viimeinen toimittaja siinä mielessä, että hän rakentaa lopullisen kuvan siitä, mitä on tapahtunut, omassa mielessään. Mikäli hän rakentaa kuvan vain niistä kasvoista, joita hänelle on annettu, hänen kuvansa on vajaa. Mikäli hän muistaa kysyä myös niiden kasvojen perään, joita ei ole annettu, hänen kuvansa täydentyy.
Tämä on hidas työ. Se ei tuota välitöntä tunneliikettä, koska kasvojen takana olevia ei näe yhtä kirkkaasti kuin niitä, joiden kasvot on jo piirretty. Se vaatii mielikuvituksellista työtä. Juuri sellaisia töitä tarvitaan kuitenkin, kun kollektiivinen tarjonta ei riitä yksilön moraaliseen tarpeeseen.
Suomalaisessa perinteessä on sanonta: "Älä mene kasvojen mukaan." Sanonta tarkoitti alun perin, että ulkomuoto pettää eikä siihen pidä nojata. Tänä aikana se voi saada uuden merkityksen. Älä mene niiden kasvojen mukaan, jotka sinulle on annettu, vaan etsi myös niitä, joita ei ole annettu. Älä rakenna moraaliasi yksin sille empatian valikoimalle, jonka uutiskoneisto on valinnut puolestasi. Etsi se laajempi maailma, jossa lähimmäinen voi olla kuka tahansa.
Tämä ei tarkoita, että olisi syytä kieltäytyä tuntemasta kasvotettuja. Heidän surunsa on aitoa ja surettelu on oikea vastaus. Heidän surunsa rinnalla on kuitenkin suremattomien suru ja siihen pääseminen vaatii oman ponnistuksen. Lukijan moraalinen elämä alkaa siellä, missä uutiskoneiston tehtävä päättyy.
Lopuksi
Suomessa kärsijällä on tänä aikana joko kasvot tai numero, eikä useinkaan molempia. Kasvojen takaisia ihmisiä lukija oppii rakastamaan, sillä rakkaus tarvitsee tunnistamista. Numeroiden takaisia ihmisiä lukija ei opi rakastamaan, sillä hän ei opi tunnistamaan heitä. Tämä jako ei ole moraalisesti neutraali. Se muokkaa lukijan moraalista kuvittelua hiljaa, päivittäin, ilman että hän kuulee siitä yhtään ohjelmaa.
Mikään tässä ei kuitenkaan ole pakollista. Lukija voi valita, että hän etsii myös niitä kasvoja, joita ei ole näytetty. Hän voi valita, että hänen empatiansa ei ole valmis vaan kesken. Hän voi valita, että jokainen numero on hänelle muistutus siitä, että numeron takana on yhtä monta nimeä, joista yksikään ei ole vähempiarvoinen kuin se yksi, joka tänään pääsi otsikkoon.
Tämä valinta on hiljainen. Se ei näy missään uutisessa. Se on kuitenkin se, mitä uutiskoneisto ei voi tehdä lukijan puolesta. Se on se, mitä lukija voi tehdä uutiskoneiston puolesta. Lopulta moraalinen kuvittelu ei ole sitä, mitä meille annetaan, vaan sitä, mitä me haluamme nähdä silloinkin, kun meille ei näytetä.