Jokaisessa maassa on yksi rakennus, jonka kunnostaminen kertoo enemmän maan suhteesta itseensä kuin yhdenkään valtaapitävän puhe. Suomi viimeisteli sellaisen rakennuksen viikolla, jolloin moni muu suomalainen vasta yritti selvittää, saiko jäädä omaansa. Kahdenlaisen kodin tarinat kulkivat käsi kädessä, mutta vain toinen pääsi otsikoihin.
Mäntyniemi maksoi viisikymmentäviisi miljoonaa euroa. Kolmesataa ikkunaa, satayhdeksänkymmentä ovea, kolme asuntoa saman katon alla. Presidenttipari astui sisään kameroiden eteen ikään kuin olisi ollut sattumalta lähellä, vitsaili ovista, näytti kahta kerrostaan, herätti maassa yhtenäisen lämpimän hymyn juuri silloin kun sellaista tarvittiin. Tämä ei ole pilkattava asia. Tasavalta tarvitsee paikkansa. Virkapaikkojen kunnioitettu kunnostaminen on vanha ja hyvä tapa.
Sata kilometriä kauempana toinen suomalainen oli kuudetta vuotta avopuolisonsa kuoleman jälkeen yhä siinä tilanteessa, jossa hän ei tiennyt, joutuisiko muuttamaan pois talosta, jossa oli elänyt rakkaansa kanssa. Avoliitossa ei ollut testamenttia. Yhteinen elämä, johon kuului kaikki muu paitsi paperi, ei riittänyt järjestelmälle todistukseksi siitä, että koti oli yhteinen. Hänen tarinansa oli yhden lehden uutinen yhdellä kertaa. Sen jälkeen tarina vaipui ensi viikon otsikoiden alle, kuten useimpien sisätarinat vaipuvat.
Tähän väliin mahtui vielä muita kysymyksiä siitä, mitä koti voi suomalaiselle merkitä. Eräässä vanhainkodissa apulaisoikeusasiamiehen tarkastajat havaitsivat, että vanhukset eivät ehtineet pestä hampaitaan ennen vuoteeseen asettamista. Kotinsa oli näille ihmisille jo toisten käsissä siinä vaiheessa, kun heillä ei enää ollut omaa avainta omaan oveen. Toisaalla pyörätuolia käyttäville koulutetuille naisille tutkimus paljasti, että työnantajat hylkäävät heidät jo ennen tapaamista. Heidän kotiintulonsa työelämään ei ehtinyt edes alkaa, koska heille ei ehdoteta sisään kävelyä. Eräs perhe odotti yhä päätöstä siitä, missä heidän erityislapsensa hoito järjestettäisiin. Heidän kotinsa odotti, että hoito tulisi heidän luokseen, jotta yhteistä arkea voi ylipäätään olla.
Nämä eivät ole sattumalta yhdessä. Ne kertovat siitä, että suomalainen koti on muuttumassa kahdeksi erilliseksi kysymykseksi. Yksi koti on symbolinen, julkinen, kunnostettu, kunnioitettu, kuvattu. Sen rakentaminen on osa maan itseilmaisua. Tämä on sitä kieltä, jolla maa puhuu kansainvälisille vieraille ja jossa se peilaa omaa kuvaansa. Toinen koti on yksityinen, hauras, sopimuksiin sidottu, todistettava. Sen säilyttäminen vaatii paperit, juristit, oikeudenkäynnit, asianajopalkkiot. Ensimmäisessä on huoneita, joiden kauneutta voi katsella mediassa. Toisessa on huoneita, joiden olemassaoloa pitää oikeudessa puolustaa.
Symbolin paksuuntuessa tila ohenee
Suomalaisen poliittisen kulttuurin yksi syvistä piirteistä on ollut tasa-arvoisuuden idea: että pienen ihmisen koti on yhtä paljon koti kuin presidentin. Tämä ei ole tarkoittanut samaa neliömäärää tai samaa varustusta, vaan samaa oikeutta puolustaa omaa rauhaansa. Kotirauha on Suomessa kirjoitettu lakiin ja sen takana on ajatus siitä, että ovi on aina oma. Nykyajan rakenteissa tämä idea on kuitenkin kapenemassa. Ovi on yhä laissa oma, mutta se mitä oven sisällä on, on yhä useammin sopimusten verkossa, joka voi purkautua kuolemassa, sairastumisessa, työpaikan menetyksessä, vuokranantajan päätöksessä, hyvinvointialueen budjetissa.
Mäntyniemen kunnostuminen ei aiheuta tätä siirtymää. Se vain seisoo siinä symbolina, jonka kirkkaus paljastaa varjon. Yhden kodin rakentaminen loppuun siten kuin se on tarkoitettu kertoo, että rakentamisen kyky on olemassa. Silloin kysymys siitä, miksi monet muut kodit eivät tule rakennetuksi, lankeaa muuhun kuin resurssipuutteeseen. Kysymys on järjestyksestä, prioriteetista, siitä mitä maa tunnistaa kodiksi ja mitä se ei tunnista. Mihin maa katsoo, kun se sanoo katsovansa kotia.
Mistä avopuoliso katoaa
Avoliiton tarina Suomessa on ollut hiljaisen vapautumisen tarina. Ihmiset alkoivat elää yhdessä ilman avioliittoa kysymättä lupaa keneltäkään. Sukupolvet kasvoivat kotiin, jossa vanhemmat eivät olleet allekirjoittaneet papereitaan. Silti se oli koti. Yhteiskunta hyväksyi tämän. Jossain vaiheessa alkoi näyttää siltä, että mikään käytännön ero ei enää ollut olennaista. Kahden ihmisen rakkaus oli kahden ihmisen rakkaus.
Kuolema kuitenkin paljastaa sen, mitä lainsäädäntö ei ole eteenpäin vienyt. Avopuoliso ei peri puolisoaan ilman testamenttia. Avopuoliso ei välttämättä saa jäädä yhteiseen kotiin. Avopuoliso voi olla yhdessä eletyistä kolmestakymmenestä vuodesta huolimatta järjestelmälle näkymätön sillä hetkellä, kun hän olisi kaikkein haavoittuvaisimmillaan. Tämä ei ole yhden henkilön tragedia, vaan rakenteellinen aukko, jolla on satoja kasvoja Suomessa. Useimpien tarinat eivät tule lehteen.
Surun keskellä kohdataan järjestelmä, joka ei tunnista heitä. Se vaatii dokumentaatiota juuri silloin kun käsi on liian raskas allekirjoittaakseen, se kysyy todistajia juuri silloin kun yksinäisyys on suurin, se pyytää kuitteja juuri silloin kun talo on vielä lämmin lähteneen tuoksusta. Tämä ei ole julmaa virkamiehen tahdosta, vaan rakenteen luonnosta. Rakenne ei ymmärrä kahden ihmisen yhteistä elämää muutoin kuin rekisteröityneen muodon kautta. Sen mitä rekisteri ei näe, ei ole olemassa.
Hoivakodissa toinen koti loppuu hiljaa
Vanhuksen kohdalla kotiintulo siirtyy toiseen suuntaan. Hänen oma kotinsa hiljenee, ovi sulkeutuu lopullisesti, joku tulee tyhjentämään keittiön viimeisistä muistoista. Sitten hän muuttaa paikkaan, jossa toiset ihmiset päättävät, milloin hänen valonsa sammuu ja milloin hampaat pestään. Tätä paikkaa kutsutaan hoitokodiksi, vaikka sana "koti" saa siellä uuden merkityksen. Se ei ole enää koti siinä mielessä että se olisi oma. Se on koti siinä mielessä, että muuta paikkaa ei ole.
Erään tarkastusraportin sivuilla tämä todettiin neutraalein sanoin. Hampaita ei pestä joka päivä. Hoitajat selailevat puhelinta sängyn vieressä. Rappio ei ole kovaa, se on hidasta ja tahdotonta, sellaista jonka voi kuitata yhdellä lauseella. Lauseen alla on kuitenkin se inhimillinen kohta, jossa ihminen, joka kerran piti omaa avaintaan omassa kädessään, on nyt riippuvainen siitä, että joku toinen muistaa hänen suunsa.
Kotiintulosta on tullut näille ihmisille kotiinjäänti. Mäntyniemen kameroiden edessä juhlallinen palaaminen on osa kuvaa. Hoitokodin huoneessa television ääni jatkuu yöhön asti ja valot säätää joku toinen. Kotiintulo on saman sanan kahta puolta. Se kumpi puoli sinulle annetaan, on jossain määrin syntymäonni.
Vammainen työnhakija ei pääse kotiintuloon
On vielä kolmas kotiintulo, joka jää huomaamatta, koska se ei tule lainkaan tapahtuneeksi. Vammaiset koulutetut suomalaiset eivät pääse työpaikalle, johon he ovat hakeneet, koska työnantaja näkee pyörätuolin ennen ihmistä. Heidän työpäivänsä koti, se hetki kun ovi avautuu ja työkaverit tervehtivät nimellä, ei toteudu. Tämä on hiljaisen sulkemisen muoto: ei pyörretä ovea kiinni, vaan ei avata sitä koskaan.
Ihminen, joka ei pääse työelämään, ei ole vain palkkatuloa vaille. Hän on vaille sitä yhteyttä, joka liittää ihmisen yhteiseen rakenteeseen, jossa hänen olemassaoloaan tarvitaan. Työ on yksi tärkeimmistä kotiintulon muodoista yhteiskunnassa. Ilman sitä ihminen voi olla taloudellisesti tuettu mutta sosiaalisesti kodittomalla saarekkeella, jota ei ole kartoitettu millekään virastolle. Tämä Suomelle on osa rakenteellista vajetta, jota ei ole vielä rohjettu nimetä omalla nimellään.
Mihin maa katsoo, kun se katsoo kotiin
Kahdenlaiset kotiintulot saman viikon sisällä synnyttävät kysymyksen, joka koskee koko maata. Mihin maa katsoo, kun se katsoo kotiin? Se voi katsoa Mäntyniemen ovesta sisään ja nähdä siellä rakennettavan paikan kunnioitettavaksi. Se voi myös katsoa avopuolison ikkunaan ja nähdä siellä kuusivuotisen taistelun siitä, saako jäädä. Se voi katsoa hoivakodin oveen ja nähdä siellä hampaiden pesun puuttuvan rituaalin. Se voi katsoa työnhakijan kotioven sulkeutumisen, kun työpaikalta tulee ilmoitus että toinen valittiin.
Kaikki nämä ovat saman maan kysymyksiä. Niiden välinen ero on vain siinä, kummalla puolella mediakatseen valokeilaa ne sattuvat olemaan. Toiset ovat valokeilan alla, toiset sen ulkopuolella. Tämä ei ole salaliitto, ei suunniteltu epäoikeudenmukaisuus, ei pahoja mielessään pitäviä päättäjiä. Se on sen valokeilan rakenne, joka osuu helpommin kunnostettuun rakennukseen kuin avopuolison hiljaiseen iltaan, jossa hän miettii, onko huominen päivä se päivä jolloin hänet pyydetään pois.
Kotiin liittyvä turva on Suomessa muodostunut sellaiseksi, että se vaatii paperia, prosessia, todistusta ja oikeudenkäyntiä. Mäntyniemi sai oman lakinsa, oman remonttinsa, oman kunnioitetun rituaalinsa. Eräs avopuoliso sai juristin, oikeudenkäynnin ja kuusi vuotta epätietoisuutta. Hoivakodin vanhus sai mitoituslain, jota ei toteuteta, sekä apulaisoikeusasiamiehen, joka huomauttaa hampaista. Vammainen työnhakija sai työsyrjintäpykälän, joka ei kanna häntä haastatteluun.
Suomi ei ole kotinsa puolesta huono maa. Päinvastoin, se on monessa mielessä yhä erinomainen siinä, että ihminen voi tuntea olonsa turvalliseksi seinien sisällä. Hiljainen liike on kuitenkin tapahtumassa: kotiin liittyvä turva on yhä selvemmin sopimusten ja prosessien turvaa, ei automaattista turvaa. Sopimuksilla ja prosesseilla on aina haltija, hallinnoija, hidaste, hinta. Joillekin tämä on hallittavissa. Toisille se merkitsee sitä, että koti on yhtä lailla heidän kuin ovi, jonka ovikellon takana joku toinen päättää, avataanko.
Yksi kysymys, jota harvemmin kysytään
Maa, joka kunnostaa virka-asuntoaan suurella rahalla ja näkee siinä itsensä, tekee oman näkemisensä mahdolliseksi. Se sanoo: katson tätä kohti ja tunnistan tästä jotain itsestäni. Tämä on hyvä, jos peili tunnistaa myös ne, jotka eivät seiso kuvan keskellä. Maa, jonka peili näyttää vain yhden talon kunnostumista, alkaa hiljaa unohtaa, mitä se on niissä taloissa, joissa kunnostus ei tule.
Tämä ei ole syyttävää puhetta. Se on muistutusta. Suomalainen koti on ollut yksi tämän maan parhaista keksinnöistä. Sen voima ei ole ollut säkenöivissä huoneissa eikä myöskään määrässä neliötä. Sen voima on ollut siinä, että se kuului kaikille, jotka maassa elivät. Tästä lupauksesta on jäljellä paljon, mutta jokin osa siitä alkaa hiipua niiden kohdalla, joiden tarinat eivät pääse otsikoihin. Heidän kotinsa eivät tarvitse remonttia, mutta ne tarvitsevat tunnustusta.
Mihin maa katsoo, kun se katsoo kotiin? Tähän kysymykseen ei tarvitse vastata äänestyksessä. Sitä voi kysyä jokainen meistä itsekseen, kun seuraavan kerran katsoo omaa ovea. Sen jälkeen kysymyksen voi viedä eteenpäin: kuka kaikki saa katsoa omaa oveaan ilman pelkoa siitä, että jokin paperi puuttuu, jokin sopimus ei riitä, jokin todistus ei ole kohdallaan, jokin rakennus odottaa heitä huomenna jossain muualla.
Niin kauan kuin tämä kysymys on auki, yhden kodin valmistuminen ei riitä kertomaan koko tarinaa kodista Suomessa. Se on osa tarinaa, joskus juhlallinen osa, mutta ei sen koko. Toisen tarinan kertojat seisovat hiljaa Mäntyniemen ulkopuolella ja odottavat, että heidätkin tunnistettaisiin osaksi sitä maata, jonka kotiintuloa juuri parhaillaan juhlitaan.