Eräässä Etelä-Suomen kylässä allekirjoitetaan kauppakirja, jonka summa on yksi euro. Kyläyhdistys ostaa terveysasemansa hyvinvointialueelta, joka ei sitä enää itse ylläpidä. Yhden euron kauppa on muodollisesti omaisuusjärjestely, sisällöltään se on luovutus. Hyvinvointialue luovuttaa tehtävän, kyläyhdistys ottaa sen vastaan ja kauppakirja merkitsee tapahtuman viralliseksi. Kukaan ei riemuitse, kukaan ei surekaan, koska kaikki tietävät, että kyse on välttämättömästä järjestelystä, jossa tarjotaan se vaihtoehto, joka on jäljellä.
Samaan vuorokauteen mahtuu toinen, vähemmälle huomiolle jäänyt päätös. Vapaaehtoisten sydäniskuriryhmien toiminta keskeytetään, koska valvontavirasto on katsonut, ettei niillä ole oikeutta tehdä sitä mitä ne tekevät. Heidän tehtävänsä oli aiemmin ollut yksinkertainen. Hälytyksen tullessa lähellä olevasta mahdollisesta sydänpysähdyksestä he menivät paikalle nopeammin kuin ambulanssi olisi ehtinyt. He antoivat ensiapua sille minuutille, jolla ihmiselämä punnitaan. Päätöksen jälkeen heidän puhelimiinsa ei tule enää hälytystä. Heidän taitonsa on edelleen olemassa, heitä vain ei enää kutsuta.
Nämä kaksi tapahtumaa eivät kohtaa toisiaan otsikossa, eivätkä ne ole varsinaisesti keskenään kytköksissä. Yhdessä luettuna ne kuitenkin piirtävät kuvan, jossa jokin vanha asia on muuttamassa muotoaan. Lähimmäinen, ihminen joka tulee paikalle silloin kun ehtii, joka tekee sitä mitä osaa, joka ottaa vastuuta siitä mitä lähellään tapahtuu, on Suomessa muuttunut käsitteeksi, jota tarkastellaan luvanvaraisuuden kautta.
Lähimmäinen ennen ja nyt
Lähimmäisen käsitteellä on suomalaisessa ajattelussa pitkä historia. Se kantaa kristillistä juurta. Samalla se on sekulaarissa muodossaan kulkenut suomalaisen yhteiskunnan rakenteissa pitemmälle kuin moni huomaa. Naapuriapu, talkoot, omaishoito, vapaapalokunnat, sydäniskuriryhmät, kyläyhdistykset, urheiluseurat, partiolippukunnat, marttayhdistykset. Suomalainen hyvinvointivaltio rakennettiin näiden päälle, ei niiden tilalle. Valtio formalisoi sen mitä yhteisöt jo tekivät, asetti laatutason ja takasi rahoituksen mutta jätti monen asian rinnalle elämään sen yhteisöllisen rakenteen, joka ennenkin oli toiminut.
Tämä rinnakkaisuus on nyt rakoilemassa. Valtio ei vetäydy ainoastaan tehtävistään, vaan se vetäytyy tavalla, joka jättää muotonsa jälkeensä. Sen tehtävät katoavat, sen lupakäytännöt jäävät. Kyläyhdistys joutuu ostamaan terveysaseman, koska sitä ei voi vain ottaa hoitoonsa. Sydäniskuriryhmä lopetetaan, koska se ei ole hyväksytty taho. Vapaaehtoiset eivät hävinneet, mutta heidän tehtävänsä määriteltiin jonkun toisen toimesta sellaiseksi, jota he eivät saa tehdä.
Tämä on ero, joka tuntuu pieneltä, vaikutukseltaan se on suuri. Hyvinvointivaltion alkuperäinen lupaus oli, että valtio kantaisi vastuun yhdessä yhteisön kanssa. Yhdessä, ei sen sijaan. Nyt on käynnistymässä prosessi, jossa valtio kantaa vähemmän mutta vaatii yhä, että sen lupa kysytään. Yhteisön rooli ei kasva sen mukaan, mikä mahtuisi tilalle, vaan se rajoitetaan sen mukaan, mitä ennakkoon on hyväksytty.
Yksilövastuu ja lähimmäisvastuu
Samaan aikaan suomalainen julkinen kieli puhuu yhä useammin yksilön vastuusta. Sairauskuluvakuutus on jokaisen omalla vastuulla. Eläkkeen riittävyys on jokaisen omalla vastuulla. Lasten harrastukset, oma kunto, oma talous, oma turvallisuus, oma sosiaalinen verkosto. Lista on pitkä ja sillä on yhteinen muoto: vastuu on minun, ei meidän.
Yksilövastuu ei ole sama asia kuin lähimmäisvastuu. Yksilövastuussa minä huolehdin itsestäni. Lähimmäisvastuussa minä huolehdin siitä joka on lähelläni. Luotan myös siihen, että joku huolehtii minusta silloin kun siihen tulee aika. Yksilövastuu on yksin selviytymisen oppi, lähimmäisvastuu on yhdessä elämisen oppi.
Suomalaiselle korvalle nämä kaksi voi sekoittaa, koska niiden molempien retoriikassa esiintyy ahkeruus, vastuullisuus ja oman kontolleen ottaminen. Erotus paljastuu vasta katsomalla, kenelle vastuu konkreettisessa tilanteessa siirtyy. Jos sairauskuluvakuutus on yksilön vastuulla, naapuri ei ole minun vastuullani. Jos sydäniskuriryhmä on lopetettu, en voi olla naapurini vastuullinen. Jos terveysaseman ostaminen vaatii kyläyhdistyksen perustamista, satunnainen avunanto ei riitä.
Yksilövastuu siis kapenee siinäkin, missä se laajenee. Se ottaa vastatakseen elämän kokonaisuuden mutta sulkee pois ne osat siitä, joissa muiden auttaminen olisi luonteva osa. Itsestään huolehtivassa yhteiskunnassa kukaan ei huolehdi heistä, jotka eivät kykene huolehtimaan itsestään. Heidät jätetään niille, jotka pyytävät lupaa olla lähimmäisiä. Se lupa annetaan harvoin.
Luvan antaja
Kuka antaa luvan olla lähimmäinen? Tämä on kysymys, jota ei pitäisi tarvita, mutta jota suomalaisessa nyt-hetkessä ei voi kiertää. Sydäniskuriryhmien tapauksessa luvan antaja on valvontavirasto. Kyläyhdistyksen tapauksessa hyvinvointialue. Yleisemmin lupia myöntävät ja peruvat erilaiset valvonnan, hallinnon ja hyvinvointialueiden organisaatiot, joiden mandaatti on tehdä juuri sitä mitä ne tekevät. Niitä ei ole rakennettu pahantahtoisesti. Niillä on tehtävä. Ne hoitavat tehtävänsä, johon kuuluu sen sanominen, kuka saa tehdä jotain ja kuka ei.
Ongelma ei siis ole luvan antajan motiivissa, vaan rakenteessa, joka kasvaa esiin näiden lupien välistä. Lupia tarvitaan yhä useammassa tehtävässä. Samaan aikaan yhä useampi tehtävä jää ilman virallista hoitajaa. Näiden välistä syntyy harmaa vyöhyke. Sillä apua tarvittaisiin mutta sen antaminen on kiellettyä. Apua myös tarjottaisiin mutta sen vastaanottaminen on kiellettyä.
Tällä vyöhykkeellä elävät vanhukset, jotka odottavat ambulanssia, jonka tulo kestää kauemmin kuin sydän jaksaa. Sillä elävät syrjäkylien asukkaat, joiden terveysasema on suljettu mutta uutta ei ole rakennettu. Sillä elävät lapset, joiden harrastusryhmä lopetetaan, koska tilojen vuokra on nyt liian kallis kunnan tukemattomana.
Lupakäytäntö ei ole tahallinen este, mutta sen seuraus on este. Lähimmäinen pysähtyy luvan rajalle, koska hänen halunsa auttaa ei kanna lainvoimaa. Hän jää siihen kohtaan, jossa apu olisi konkreettisesti mahdollista mutta jossa apu ei ole virallisesti sallittua.
Hiljainen siirtymä
Tämän siirtymän hiljaisuus on sen merkillisin piirre. Sitä ei ole ilmoitettu päätöksenä. Sitä ei ole punnittu eduskunnassa otsikkonaan "lähimmäisyyden luvanvaraistaminen". Se tapahtuu osana toista, isompaa muutosta, jossa hyvinvointialueet sopeuttavat budjettejaan, valvontavirastot tekevät tehtäväänsä, kunnat järjestelevät uudelleen ja yksittäiset päätökset näyttävät neutraaleilta tekniikalta. Kokonaisuus paljastuu vain niille, jotka katsovat monta päätöstä rinnakkain.
Kokonaisuuden paljastuessakin sen nimeäminen on vaikeaa. Lähimmäisyys ei ole tilastokategoria. Sitä ei mitata. Sen kasvu ei näy budjetissa. Sen rapautumistakaan ei näy budjetissa. Vain ne, jotka ovat eläneet sen arkipäiväisessä luonnollisuudessa, huomaavat kun se vetäytyy. Vetäytyessään se ei jätä yksilöä vapaaksi, kuten yksilövastuun retoriikka antaa ymmärtää. Se jättää yksilön yksin.
Yksinäisyys on suomalainen kansansairaus, mutta sitä käsitellään yksilön ongelmana. Olisi syytä kysyä, ovatko nämä kaksi asiaa toisiinsa kytkettyjä. Onko niin, että yksinäisyys tulee siellä, missä lähimmäisyys on tehty mahdottomaksi? Onko niin, että ihmiset, jotka eivät saa olla lähellä toisiaan virallisesti, lakkaavat olemasta lähellä myös epävirallisesti, koska epävirallinen lähellä oleminen tuntuu tarpeettomalta tai vääränaikaiselta tai jopa luvattomalta? Kysymyksiin ei ole numerovastauksia, mutta niitä on syytä esittää.
Mitä ei lasketa
Talouspuhe Suomessa kysyy aina hintaa. Mitä maksaa terveysasema, mitä maksaa sote, mitä maksaa hoitaja työvuoroineen, mitä maksaa eläke. Nämä ovat välttämättömiä kysymyksiä. Niiden rinnalla on kuitenkin asioita, joiden hintaa ei lasketa, koska niitä ei ole opittu mittaamaan.
Yksi näistä on lähimmäisyyden infrastruktuuri. Se, että jokaisessa kylässä on jotakuta, joka tietää kuka tarvitsee apua. Se, että jokaisessa rapussa on joku, joka huomaa kun postilaatikko alkaa täyttyä. Se, että jokaisessa harrastusyhteisössä on joku, joka huomaa, jos joku jää tulematta seuraavalle kerralle. Tämä infrastruktuuri ei ole rahaa. Sen ylläpito vaatii edellytyksiä. Sen romahtaminen vaatii korvaajia.
Korvaajat maksavat kun ne tilataan. Ambulanssi maksaa kun lähimmäinen ei ehtinyt. Kotipalvelu maksaa kun naapuri ei käynyt. Saattokoti maksaa kun perhe ei ehtinyt vierelle.
Lähimmäisyyden infrastruktuurin rapautuminen on siten myös taloudellinen ilmiö, mutta sen kustannukset näkyvät vasta kun ne realisoituvat muiden palveluiden hinnassa. Tähän asti suomalainen järjestelmä on hiljaa luottanut siihen, että vapaaehtoinen lähimmäisyys täydentää virallisia palveluita. Tämän luottamuksen heikentäminen tarkoittaa, että järjestelmä joutuu maksamaan siitä, mitä se aiemmin sai ilmaiseksi.
Mitä jää käteen
Valtion vetäytyessä mutta säilyttäessään lupakäytäntönsä kansalaiselle jää kaksi vaihtoehtoa. Hän voi noudattaa yksilövastuun käskyä ja keskittyä omaan elämäänsä, vakuuttaa itsensä, säästää eläkkeeseensä, hoitaa kuntoaan ja hyväksyä, että muiden hoitaminen ei kuulu hänen toimivaltaansa. Hän voi myös järjestäytyä formaalisti, perustaa yhdistyksen, hakea luvat ja suorittaa rekisteröinnit. Näin hän saavuttaa virallisen oikeuden olla lähimmäinen rajatussa muodossa. Molemmat vaihtoehdot ovat työläitä. Molemmat vaativat resursseja, joita kaikilla ei ole.
Kolmas vaihtoehto on kapinointi. Se on sitä, että ihminen päättää auttaa naapuriaan ilman lupaa, tehdä mitä osaa ja vastata siitä mitä tekee. Tämä on perinteisesti suomalainen tapa, mutta se on käymässä vaikeammaksi, koska riskit ovat tiukentuneet. Vahingosta tulee oikeudenkäynti. Avunannon yritys ei suojele lainsäädännön edessä siltä, ettei avun antaja ollut hyväksytty. Lähimmäinen, joka kompastuu hyvässä tarkoituksessa, voi joutua maksamaan virheestään pidempään kuin hän sai auttaa.
Kapinointi tarvitsee siis rohkeutta. Rohkeus puolestaan tarvitsee perustelun. Perustelu on lähimmäisyyden vanha logiikka, joka edeltää kaikkea sitä lupakäytäntöä, jota nyt rakennetaan. Tämän logiikan mukaan se joka voi auttaa ja kykenee auttamaan, on velvollinen tarjoamaan apuaan, koska auttamatta jättäminen olisi hänen omantuntonsa loukkaus. Tämä logiikka ei ole sammunut, mutta sen tila on kapenemassa. Seuraus näkyy harvinaisemmissa eleissä, joita tehdään tunnistamatta että ne ovat eleitä. Ihminen ei aja itse pois pakkasesta jäätyvää naapuriaan, vaan soittaa apulinjaan. Vanhuksen kotihoito ei ole enää naapurin asia, vaan palveluseteli. Lasten ulkona oleminen ei ole pihan vanhempien yhteinen asia, vaan rakennusvalvonnan. Lähimmäinen on tällöin yhä siellä, mutta hänen toimintatapansa on toinen kuin ennen.
Lopuksi
Vuorokauden uutiset näyttävät usein toisistaan irrallisilta. Yksi kylä, yksi vapaaehtoisryhmä, yksi sopeuttamispäätös, yksi yhdistyksen perustaminen. Kokonaisuuden hahmottaminen edellyttää, että nämä erilaiset tarinat asettaa rinnakkain ja kysyy, mitä niillä on yhteistä.
Yhteistä on lähimmäisyyden tilan kapeneminen tavalla, joka ei ole kenenkään tahallinen valinta mutta joka on monen rinnakkaisen valinnan summa. Lähimmäinen on Suomessa yhä, mutta hänen oikeutensa olla lähellä toista on alkanut tarvita lupaa. Lupa annetaan yhä harvemmin, yhä myöhemmin, yhä kapeammin rajoituksin. Hän ei ole kadonnut, mutta hän odottaa lupaa. Hänen odotuksensa on samalla niiden ihmisten odotusta, jotka tarvitsivat apua eilen.
Onko tämä se yhteiskunta, jossa haluamme elää? Kysymys on tässä vaiheessa varovainen, koska siihen ei voi vastata vain päätöksentekijä eikä vain kansalainen. Se on yhteinen kysymys. Vastaus muodostuu siitä, miten kukin meistä toimii silloin, kun seuraavalla kerralla ovikellomme soi, kun seuraavalla kerralla naapurin ikkunasta kuuluu hätä, kun seuraavalla kerralla joku on lähellämme ja tarvitsee meitä. Lähimmäinen on yhä mahdollinen, mutta hänen mahdollisuutensa on pienenemässä. Sitä mahdollisuutta varjelee parhaiten se, että joku huomaa, että näin on tapahtumassa.