On sanoja, jotka kuulostavat lapsuudelta. Niillä on lämmin sointi, ne kantavat lupausta yhdessäolosta, niitä käytetään ystävien kesken ilman painoa. Mukana on yksi näistä sanoista. Lapsi pyytää saada mukaan retkelle, ystävä pyytää tulla mukaan illalliselle, vanhempi sanoo "olen mukana", kun lapsi tarvitsee paikallaolijan. Sana sisällyttää erottelematta. Se kutsuu pöytään ilman, että vaatii erikseen sitoutumaan. Se on sana, jolla annetaan paikka.
Hiljalleen, vuosi vuodelta, tämä sama sana on liukunut toiseen kontekstiin. Nykyään se kuvaa myös valtion paikkaa kansainvälisissä järjestelyissä. "Suomi on mukana" liittokunnassa, sopimuksessa, pelotteessa, harjoituksessa. Sana on sama. Käyttöyhteys on toinen. Jotain on muuttunut sen mukana.
Sanan kielioppi
Mukana ei ole verbi. Se ei kerro, että olisi tehty tai päätetty. Se on adverbi, jolla kerrotaan asema. Sinä olet mukana jossakin, mutta et tee sitä. Joku toinen tekee, sinä olet siinä mukana. Auton kuljettaja ajaa, matkustaja on mukana. Reitin valitsija päättää, mukana kulkija seuraa.
Kielioppi piilottaa toimijuuden. Lauseessa "Suomi on mukana sopimuksessa" ei sanota, kuka päätti, milloin päätös tehtiin, miten siihen päädyttiin, mitä siihen kuuluu. Sana imee nämä kysymykset itseensä. Lukijalle jää vaikutelma jostakin valmiiksi rakennetusta, johon Suomi on jo sijoitettu paikalleen.
Verbin kadotessa päätös häviää lauseesta. Päätöksen kadotessa sen tehnyt häviää näkyvistä. Tekijän kadotessa myös vastuu kysymisen kohteeksi häviää.
Ennen sanottiin toisin
Kerran samasta asiasta puhuttiin eri sanoilla. "Suomi liittyi", "Suomi sitoutui", "Suomi päätti", "eduskunta hyväksyi", "kansa äänesti." Nämä lauseet ovat raskaita, koska niissä on tekijä ja teko. Joku teki jotakin tiettynä hetkenä. Teosta voidaan kysyä tiliä. Lauseet kantavat painonsa.
"Suomi on mukana" ei kanna painoa samalla tavalla. Se on tilannekuvaus, ei tapahtumakuvaus. Se kertoo, missä asema on nyt, ei sitä, miten asema syntyi. Tilannekuvauksesta ei voi vaatia tiliä, koska siinä ei ole tapahtumaa. On vain asiantila.
Kielen muutos ei ole sattumaa. Isojen päätösten tullessa sanottaviksi pienillä sanoilla kysymisen tila kapenee. Lukijaa ei kutsuta kysymään, kuka päätti, vaan toteamaan, mihin Suomi on liittynyt mukaan.
Kahden elämän sana
Mukana elää siis kahdessa rekisterissä. Ystävien kesken se on antelias sana. "Olen mukana" on vapaaehtoinen, valittu liittyminen, jota voi muuttaa. Voit vetäytyä ulos, sanoa "en olekaan", muuttaa mielesi. Ystävyyden mukana-oleminen on ikkuna, joka avautuu ja sulkeutuu, kun haluat.
Valtion kielessä mukana toimii toisin. Sisään liukumisen jälkeen vetäytyminen on harvoin mahdollista. Sopimukset ovat sitovia, järjestelyt syvenevät, infrastruktuurit kerrostuvat. Sana, joka ystävien kesken on kepeä, on valtion kielessä raskas. Sama äänne, kaksi eri painoa.
Sanan kahden elämän väliin kasvaa hämmennys. Lukija kuulee tutun, antelian sanan ja tulkitsee sen kaikessa lämmössään. Sanan toinen elämä, sopimuksellinen ja sitova, jää tunnistamatta. Lukija hyväksyy ystävyyden ehdoilla sen, mihin liittyy valtion ehdoilla.
Mitä mukana-tila tekee tilalle
Joka kielessä on sanoja, jotka avaavat tilaa. On myös sanoja, jotka sulkevat sitä. "Suomi päätti liittyä" avaa tilaa: kysymys, miksi tämä päätös tehtiin, on luonnollinen. "Suomi on mukana" sulkee tilaa: kysymys, miksi mukana, kuulostaa epäolennaiselta, koska oleminen on tila eikä teko.
Valtion kielen täyttyessä mukana-rakenteista julkinen tila menettää kysyjän paikan. Kysyjä ei tiedä, mistä lähteä liikkeelle, kun lauseessa ei ole tapahtumaa, jota kysyä. Hän voi vain todeta, että näin on. Toteaminen ei ole kysymistä.
Tämä ei tapahdu yhdessä yössä. Kieli muuttuu kerros kerrokselta. Joka kerta, kun lehdistö, viranomainen, asiantuntija käyttää mukana-rakennetta, totutus syvenee. Totutus on hiljainen voima. Se ei kysy lupaa, se ei perustele itseään. Se tapahtuu.
Ääni, joka palauttaa tekijän
Vastalauseena mukana-kielelle riittäisi pieni asia: palauttaa tekijä lauseeseen. Sanoa, kuka päätti, milloin, missä. Sanoa, että eduskunta sitoutui. Sanoa, että hallitus hyväksyi. Sanoa, että ministerit allekirjoittivat. Tehdä päätöksestä näkyvä, ei tilasta.
Tämä ei vaadi suurta retoriikkaa. Riittää, että verbi palautetaan paikalleen. Verbi on poliittisen kielen luuranko. Ilman sitä lauseet ovat selkärankattomia, ne notkahtavat hetkellisten tarpeiden mukaan. Verbillinen lause kantaa, koska siinä on tehty.
Lukija voi tehdä saman työn omassa lukemisessaan. Aina, kun hän kohtaa lauseen "Suomi on mukana", hän voi muotoilla sen uudestaan: kuka päätti, milloin, missä, miksi. Vastauksia ei välttämättä löydy, mutta itse kysymys on jo paljon. Kysyminen palauttaa lukijan paikalle, jossa hän on muutakin kuin mukana.
Sana ei ole syyllinen
Mukana on viaton sana, jolla on lämmin paikkansa. Lapsi pyytää saada mukaan, ystävä pyytää tulla mukaan, vanhempi sanoo "olen mukana." Tämä on kielen kauneutta, sen kykyä luoda tilaa kohtaamiselle ilman muodollista sopimusta.
Vaarallista ei ole sana, vaan sen siirtäminen kontekstista, johon se ei kuulu. Lapsen sanan siirto valtion sopimusten yhteyteen synnyttää hämmennystä. Hämmennystä voi käyttää. Sitä on käytetty. Sitä käytetään yhä.
Sanat eivät ole arvostelusta vapaita. Ne tekevät työtä, vaikka eivät puhujasta kuulisikaan. Joku on aina päättänyt, mitä sanaa käyttää. Joku on aina valinnut, että "Suomi liittyi" sanotaan muodossa "Suomi on mukana." Se valinta on poliittinen, vaikka se kuulostaa vain kielelliseltä.
Mukana olemisen rajat
On asioita, joissa mukana oleminen on luonnollinen positio. Olen mukana sukuni juhlissa, vaikka en niitä järjestä. Olen mukana sateessa, vaikka en sitä tilannut. On suuri ero näiden ja niiden välillä, joista voi neuvotella.
Valtion sopimukset ovat asioita, joista voi neuvotella. Niissä mukana oleminen on aina valinnan tulos, vaikka kieli sen piilottaisi. Joku on neuvotellut, joku on ehdottanut, joku on suostunut. Mukana-sana siivilöi nämä vaiheet pois ja jättää jäljelle vain lopputuloksen, joka näyttää itsestäänselvältä.
Itsestäänselvyys on poliittisen kielen tehokkain kerros. Mikä näyttää itsestäänselvältä, ei kaipaa perusteluja. Mikä ei kaipaa perusteluja, ei kaipaa kysyjiä. Mikä ei kaipaa kysyjiä, voi muuttaa muotoaan ilman keskustelua.
Mitä jää verbin palatessa
Verbien palatessa jotain raskasta palaa kieleen. Lukijan on jälleen otettava kantaa, koska teosta voi olla mieltä. Hän voi olla samaa tai eri mieltä, hän voi äänestää tai jättää äänestämättä, hän voi vastustaa tai kannattaa. Kanta vaatii ottamista. Ottaminen vaatii ymmärrystä.
Tämä on raskasta. Kieli on muuttunut kepeämmäksi syystä. Kepeys vapauttaa lukijan kannan ottamisesta. Kannan ottamisen vapaus on osa modernia mukavuutta. Lauseen "Suomi on mukana" kohdalla lukija ei ole velvoitettu tuntemaan paljon. Hän voi olla samaa tai eri mieltä, mutta velvoite kummastakaan ei kosketa.
Sanan palatessa painoonsa palaa myös painon kantaminen. Tämä ei ole pelkästään hyvä asia. On niitä, jotka eivät jaksa kantaa, joille oma elämä on jo tarpeeksi. On silti ero sillä, vapauttaako kieli kantamasta vai piilottaako se kannettavat. Edellinen on lepo, jälkimmäinen on huijaus.
Lopulta
Sana mukana on hiljainen sana. Se ei mainosta itseään, se ei vaadi tilaa, se ei vaadi huomiota. Juuri tämä hiljaisuus on sen voima. Hiljaisia sanoja ei kuule, koska ne eivät kutsu korvaa. Ne tulevat sanottaviksi yhä uudelleen, ilman että kukaan huomaa niiden tekemää työtä.
Kysyminen on huomaamista. Se ei vaadi suurta tekoa, riittää että kuuntelee. Seuraavan kerran "Suomi on mukana" -lauseen kohdalla voi pysähtyä. Voi muotoilla itselleen vanhemman kysymyksen: kuka, milloin, miksi, miten. Vastausta ei välttämättä saa. Kysymys itsessään on jo askel pois mukana olemisesta kohti omaa paikkaansa.
Tuo paikka on aina ollut olemassa. Sitä vain peittää ystävällisen kuuloinen sana, jonka ystävällinen ääni piilottaa sen, mitä se nykyisin tekee.