Tämä artikkeli perustuu Ilmatieteen laitoksen, SYKEn, Luonnonvarakeskus Luken, Huoltovarmuuskeskuksen, Copernicus-ilmastopalvelun, NOAA:n, FAO:n ja useiden kansainvälisten tutkimuslaitosten julkiseen dataan. Jokainen väite on verifioitavissa lähdeviittein. Artikkeli ei ota kantaa ilmiöiden perimmäisiin syihin, siitä voit lukea aikaisemmasta artikkelistamme, Kun taivas sulkeutuu. Tämä artikkeli kuvaa mekanismeja, mittaustuloksia ja niiden seurauksia.
I. Mitä juuri nyt tapahtuu
Kertauksena aikaisemmasta artikkelistamme.
Helmikuussa 2026 Suomi on tilanteessa, jota ei ole nähty modernissa mittaushistoriassa.
Tammikuu 2026 oli 3–10 astetta normaalia kylmempi ja sademäärältään vain neljännes tavanomaisesta. Useat mittausasemat kirjasivat kuivimman tammikuunsa koskaan. Enontekiön lentoasemalla mitattiin −44,3 °C, koko 2000-luvun kylmin lukema Suomessa. Helmikuussa Vihdissä mitattiin −32,8 °C — Etelä-Suomen uusi talviennätys. Meteorologien kuvaus tilanteesta on tiivis: "Hurjat pakkaset mahdollistaa poutainen ja tuuleton sää." Poutainen. Ei sadetta. Ei lunta.
Tämä ei ole yksittäinen erikoinen talvi. Tämä on osa ketjua, joka alkoi jo vuonna 2024. Pohjaveden pinta on laskenut 40–90 senttimetriä normaalia alemmas, ollen taso, joka vastaa vuoden 2018 kuivuuskriisin pahimpia lukemia. Vuonna 2018 kyseessä oli kuitenkin vain yhden kuivan kesän jälkeinen tilanne. Nyt sama vajaus on syntynyt usean peräkkäisen kuivan jakson seurauksena ja kevään tärkein imeytymiskausi on vasta edessä, ilman takeita siitä, että lunta tulee riittävästi sulamisvesiksi.
Vesi.fi-palvelun hydrogeologi Bertel Vehviläinen on todennut periaatteen, joka on tämän artikkelin kannalta keskeinen: pohjaveden palautuminen kestää vähintään yhtä kauan kuin vajauksen syntyminen. Jos vajaus on kehittynyt kahden vuoden aikana, palautuminen vaatii vähintään kaksi vuotta normaalia tai normaalia parempaa sadantaa. Suomen pohjavesimuodostumissa, erityisesti pienissä moreenimuodostumissa, joihin alle 10 % sadannasta imeytyy, muisti on pitkä. Harjumuodostumissa, joissa pohjaveden pinta voi olla jopa 50 metrin syvyydessä, palautuminen voi kestää yli neljä vuotta.
Tilanne ei ole pelkästään suomalainen. Eurooppa koki kylmimmän tammikuunsa 16 vuoteen. Alppien lumipeite oli puolet normaalista. Italian Adige-joen valuma-alueella lumivesivastaavuus oli 67 prosenttia normaalia pienempi. Yhdysvalloissa tammikuu oli 11. kuivin 132 vuoden mittaushistoriassa ja länsiosan lumipeite putosi satelliittiajan alhaisimmaksi. Coloradojoen yläjuoksun lumivesivastaavuus laski 36 prosenttiin mediaanista, heikoimmaksi sitten vuoden 1986.
Kaikki nämä ilmiöt liittyvät samaan ilmakehän rakenteeseen: polaaripyörteen häiriöön, joka alkoi marraskuussa 2025 ja jatkuu edelleen. Se ei ole sattuma, että kaikki tapahtuu yhtä aikaa. Se on saman mekanismin eri ilmentymiä.
II. Miksi taivas on sulkeutunut
Jotta voi ymmärtää, miksi Suomi on kuivuuden kynnyksellä, täytyy ymmärtää neljä ilmakehän mekanismia ja miten ne ketjuuntuvat toisiinsa. Yksikään niistä ei ole yksinään poikkeuksellinen. Niiden samanaikainen esiintyminen ja itseään vahvistava yhteisvaikutus on se, mikä tekee tilanteesta vakavan.
Ensimmäinen lenkki: polaaripyörteen häiriö
Noin 20–50 kilometrin korkeudessa arktisen alueen yllä pyörii talvisin valtava ilmavirtaus, polaaripyörre. Sen ollessa on vahva ja vakaa, kylmä ilma pysyy arktisella alueella ja Suomen talvet ovat leutoja ja sateisia. Pyörteen häiriintyessä tai haljetessa, syntyy ilmiö, jota kutsutaan stratosfäärin äkilliseksi lämpenemiseksi (SSW): kylmä arktinen ilma valuu etelään ja lämpimämpää ilmaa nousee pohjoiseen. Sääkuvio muuttuu viikkojen tai kuukausien ajaksi.
NOAA:n tilastojen mukaan merkittäviä SSW-tapahtumia on esiintynyt keskimäärin 6,4 kertaa vuosikymmenessä vuodesta 1958 lähtien. Ne eivät ole harvinaisia, mutta niiden todennäköisyys vaihtelee voimakkaasti sen mukaan, missä tilassa muu ilmakehä on. El Niño -talvina SSW-tapahtumien frekvenssi on lähes kaksinkertainen verrattuna neutraaleihin talviin. Kun tähän yhdistyy itäinen QBO-vaihe (toinen ilmakehän värähtely), SSW-todennäköisyys nousee entisestään.
Marraskuussa 2025 polaaripyörteen ensimmäinen häiriö alkoi. Joulukuussa pyörre jakautui. Helmikuun alussa 2026 toinen häiriö alkoi. Tämä ketju selittää Suomen ennätyspakkaset ja se selittää miksi ne tulivat kuivina, poutaisina, tuulettomina ja lumettomina pakkasina.
Talvea 2026–2027 koskeva arvio synkentää tilannetta entisestään: La Niña on hajoamassa nopeasti ja El Niño on todennäköisin yksittäinen tila heinä-syyskuusta 2026 eteenpäin (IRI:n ennuste: 48–51 % todennäköisyys). Yhdistettynä todennäköiseen itäiseen QBO-vaiheeseen SSW-tapahtuman todennäköisyys talvella 2026–2027 on arviolta 60–70 %. Tämä tarkoittaa, että samanlainen kylmä, kuiva talvikuvio toistuu todennäköisemmin kuin jää toistumatta.
Toinen lenkki: negatiivinen NAO ja kuiva kylmyys
SSW-tapahtuman jälkeen ilmakehän signaali etenee alaspäin troposfääriin ja tuottaa tyypillisesti negatiivisen Pohjois-Atlantin oskillaation (NAO). Negatiivinen NAO tarkoittaa Suomelle käytännössä sitä, että Atlantilta tuleva kostea ilmavirtaus heikkenee tai tyrehtyy. Normaalisti tämä virtaus tuo Suomeen talvisateet, lumen ja vesisateen, joka ylläpitää maaperän kosteutta ja ruokkii pohjavettä. Tämän pysähtyessä, jäljelle jää kuiva pakkanen: kylmää ilmaa ilman sadetta.
Juuri tämä on tapahtunut talvella 2025–2026 ja juuri tämä on todennäköisin skenaario talvelle 2026–2027.
Kolmas lenkki: maaperän kuivuuden takaisinkytkentä
Tässä kohtaa mekanismi muuttuu itseään vahvistavaksi ja siksi se ansaitsee erityisen tarkan selityksen.
Normaalisti Suomi on niin sanottu energiarajoitteinen ilmasto: kosteutta on yleensä riittävästi ja haihduntaa rajoittaa lähinnä auringon energia. Tämä tarkoittaa, että maaperän kosteus ei normaalisti vaikuta merkittävästi sademääriin. Suomi ei ole Keski-Eurooppa, jossa kuiva maa voi vähentää paikallisia sateita merkittävästi.
Vuonna 2018 tapahtui jotain poikkeuksellista. Dirmeyer (2021, AGU Advances) osoitti, että Pohjois-Eurooppa, mukaan lukien Suomi, "siirtyi ennennäkemättömään tilaan, jossa se muuttui maa-ilmakehä-kytkennän kuumaksi pisteeksi." Maaperän kuivuessa riittävästi, haihdunta romahti, auringon energia lämmitti maanpintaa suoraan ilman kosteuden puskurivaikutusta ja lämpötilat nousivat poikkeuksellisen korkeiksi. Tämä on sama ilmiö, joka tuottaa Keski-Euroopan helleaallot, mutta se aktivoitui Suomen leveysasteilla ensimmäistä kertaa havaintohistoriassa.
Schumacher, Keune, Dirmeyer & Miralles (2022, Nature Geoscience) analysoivat 40 suurinta viimeaikaista globaalia kuivuutta ja osoittivat, että kuiva maaperä vähentää haihduntaa, mikä vähentää ilmakehän kosteutta, mikä vähentää tuulen alapuolista sadantaa. Syntyy itseään ruokkiva kierre. Benson & Dirmeyer (2021) tunnistivat maaperän kosteudelle "murtopisteen," jonka alapuolella ilmakehä muuttuu yliherkkäsi lisäkuivumiselle: haihdunta romahtaa, lämpötilat nousevat jyrkästi ja kuivuus alkaa ruokkia itseään.
On tärkeää sanoa suoraan, mitä tämä tarkoittaa ja mitä se ei tarkoita. Suomen sadannasta valtaosa, yli 90 prosenttia, tulee ulkoisista lähteistä, pääasiassa Atlantilta. Paikallinen kierrätys (haihdunta maasta → sadetta samalle alueelle) kattaa vain 3–8 prosenttia. Maaperän kuivuuden takaisinkytkentä ei siis "sulje sadetta kokonaan", vaan se on ehdollinen vahvistin, joka aktivoituu poikkeuksellisissa oloissa ja tekee kuumista jaksoista kuumempia ja kuivista jaksoista kuivempia. Se ei ole jatkuvasti päällä oleva mekanismi, vaan kynnysarvoilmiö: normaalisti lepotilassa, mutta aktivoituessaan voimakas.
Neljäs lenkki: esto-alueet
Maaperän ollessa kuiva ja ilmakehän kosteuskuljetuksen häiriintyessä, olosuhteet suosivat paikallaan pysyviä korkeapainealueita, niin sanottuja omega-estoja. Nämä ovat laajoja korkeapaineen alueita, jotka estävät säärintamien normaalin etenemisen ja lukitsevat saman sääkuvion paikoilleen viikoiksi. Vuoden 2018 Skandinavian helleaalto oli juuri tällaisen eston tulos.
Tässä on tärkeää olla rehellinen siitä, mitä data sanoo ja mitä se ei sano. Esto-alueiden pitkän aikavälin frekvenssitrendistä ei ole tilastollisesti merkitsevää näyttöä. Springer-kustantamon Climate Dynamics -lehdessä julkaistu 110 vuoden analyysi (1901–2010) ei löytänyt merkitsevää trendiä pohjoisen pallonpuoliskon esto-alueiden yleisyydessä. Tämä artikkeli ei väitä, että estot olisivat yleistyneet. Sen sijaan argumentti perustuu siihen, että ENSO-ajetut sirkulaatioanomaaliat ja SSW→NAO-polut tuottavat estoja tietyissä olosuhteissa ja nuo olosuhteet ovat todennäköisiä lähivuosina.
Ketjun yhteenveto
Neljä mekanismia muodostavat ketjun, jossa jokainen lenkki vahvistaa seuraavaa:
Polaaripyörteen häiriö tuo kylmän, kuivan ilmamassan Suomeen. Negatiivinen NAO katkaisee Atlantin kosteuskuljetuksen, joten kylmyys tulee ilman lunta ja sadetta. Kuiva maaperä aktivoi takaisinkytkennän, joka vahvistaa kesäistä kuivuutta ja lämpöä. Esto-alueet lukitsevat kuvion paikoilleen.
Tämä ketju ei ole teoreettinen. Jokainen sen lenkki on mitattu ja dokumentoitu vuoden 2025–2026 talvessa. Kysymys ei ole siitä, voiko se tapahtua. Kysymys on siitä, kuinka kauan se jatkuu.
III. Maa jäätyy, joten mitä syvä routa tekee Suomen pelloille
Jos edellinen luku kuvasi sitä, mitä tapahtuu taivaalla, tämä luku kuvaa sitä, mitä tapahtuu maassa ja se on lopulta se, mikä ratkaisee: saako Suomi ruokaa omista pelloistaan vai ei.
Lumi on pellon peitto ja se puuttuu
Vähänkin puutarhanhoitoa harrastava suomalainen tietää, että lumi suojaa kasveja pakkaselta, mutta harva tietää, kuinka dramaattinen ero on. Jo 10–15 senttimetrin lumikerros eristää maan niin tehokkaasti, että routa ulottuu vain 10–40 senttimetriin. Ilman lunta routa tunkeutuu huomattavasti syvemmälle: Mietoisten mittausasemalla Varsinais-Suomessa routa ulottui vähälumisena talvena 74 senttimetriin tammikuun loppuun mennessä ja lähes metriin helmikuussa. Angelin asemalla Inarissa, jossa lunta ei kertynyt, routa saavutti 170–190 senttimetrin syvyyden, eikä se sulanut kokonaan ennen heinäkuuta.
Suomen rakentamismääräykset kertovat saman asian toisesta näkökulmasta: lumettoman maan routasyvyyden mitoitusarvot ovat 180 senttimetriä Etelä-Suomessa ja 260 senttimetriä pohjoisessa. Nämä luvut on tarkoitettu rakennusten perustusten suunnitteluun, mutta ne kertovat myös sen, kuinka syvälle routa voi ulottua, kun lumi ei suojaa.
Fysiikka selittää, miksi kuiva maa on erityisen altis syvälle roudalle. Stefan-yhtälön mukaan roudan syvyys on kääntäen verrannollinen maaperän kosteuden neliöjuureen. Käytännössä tämä tarkoittaa, että jos maaperän kosteus puolittuu, routa etenee 41 prosenttia syvemmälle. Jos kosteus putoaa kolmannekseen, routa etenee 73 prosenttia syvemmälle. Kuiva maa jäätyy siis nopeammin, syvemmälle ja sulaa hitaammin kuin kostea maa.
Halolan koe - varoitus maasta
Vuonna 2014 Yle uutisoi Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen (MTT, nykyisin osa Lukea) kokeesta Maaninkalla. Tutkimusprofessori Perttu Virkajärvi johti koetta, jossa lumipeite poistettiin koealueilta manuaalisesti. Tulos oli dramaattinen: routa eteni kahden metrin syvyyteen, kaikki kasvit kuolivat ja maa ei sulanut kokonaan ennen juhannusta.
Tämä ei ollut erikoinen koejärjestely. Se oli yksinkertainen demonstraatio siitä, mitä tapahtuu, kun lunta ei ole ja se kuvaa täsmälleen sitä tilannetta, johon Suomen pellot ovat ajautumassa talvien jatkuessa kuivina ja lumettomina.
Kylvö myöhästyy ja jokainen viikko maksaa
Suomen kevätkylvöt alkavat normaalisti Etelä-Suomessa huhtikuun lopulla ja Pohjanmaalla toukokuun alussa. Kylvö edellyttää, että routa on sulanut kylvösyvyyteen asti ja maan lämpötila on noussut vähintään 4–5 asteeseen. Kaura sietää hieman viileämpää, herne ja härkäpapu vaativat yli 6 astetta.
Jokioisten tutkimusasemalla vuosina 1980–1984 toteutetut kylvöaikakokeet (Rahkonen & Esala 1988) ovat edelleen Suomen tärkeimpiä kylvöajan ja sadon välistä yhteyttä kuvaavia tutkimuksia. Ne osoittivat, että kun kylvö myöhästyy normaalista kolme ja puoli viikkoa, toukokuun alusta toukokuun loppuun, kauran sato putoaa noin 170 kiloa hehtaarilta viikkoa kohti, kevätvehnän noin 130 kiloa ja ohran noin 75 kiloa. Prosenteiksi muutettuna tämä tarkoittaa kauralle noin neljän prosentin ja vehnälle kolmen–neljän prosentin menetystä jokaiselta myöhästymisviikolta.
Kriittinen lisähavainto tulee Kivisaaren ja Larpeksen (1983) kymmenvuotisesta tutkimuksesta Tikkurilassa: alkukesän kuivuus vahvistaa voimakkaasti myöhäisen kylvön satotappioita erityisesti hiesusavimailla. Juuri se yhdistelmä, myöhäinen kylvö ja kuiva kesä, jonka kuivuusskenaario tuottaa.
Suomen kasvukausi on leveysasteesta riippuen 100–180 päivää. Kevätviljojen tuleentuminen vaatii 90–110 päivää ja lämpösumman 850–1 050 astepäivää (yli 5 °C). Jos kylvö myöhästyy kesäkuun puoliväliin, Etelä-Suomessa jää jäljelle 90–100 päivää, joka on juuri ja juuri riittävästi nopeimmille ohralajikkeille, mutta riittämättömästi vehnälle. Jos kylvö siirtyy kesä-heinäkuun vaihteeseen, käytännössä mikään suomalainen kevätviljalalajike ei ehdi tuleentua ennen syyshallan tuloa. Satotappiot lähestyvät tällöin sataa prosenttia.
Roudan syvyyden ja kylvön myöhästymisen välisestä yhteydestä on yllättävän vähän tarkkaa suomalaista tutkimusdataa. Metsämaan tutkimuksista (Repo et al.) voidaan kuitenkin ekstrapoloida, että syvä routa viivästyttää maan sulamista 1,5–2 kuukautta normaaliin verrattuna. Insinööriarvioiden mukaan routa sulaa suotuisissa oloissa noin 1–2 senttimetriä vuorokaudessa, mutta tämä vaihtelee voimakkaasti maalajin ja kosteuden mukaan. Karkeasti arvioiden: 80 senttimetrin routa kuivassa maassa viivästyttää kylvöä 3–5 viikkoa, 150 senttimetrin routa 6–10 viikkoa.
Tällaista viivettä ei ole tapahtunut modernissa Suomen maataloushistoriassa.
Syysviljojen ja nurmen tuho
Kylvön myöhästyminen koskee kevätviljoja, mutta syysviljoilla, rukiilla ja syysvehnällä, ongelma on toinen: ne ovat jo maassa talven yli ja ilman lumisuojaa ne altistuvat suoraan pakkaselle.
Peltonen-Sainio, Hakala & Jauhiainen (2011) analysoivat MTT:n virallisia lajikekokeita vuosilta 1970–2006 ja totesivat, että äärimmäiset talvehtimisvauriot voivat tuhota jopa 90 prosenttia sadosta. Suomalaisten syysvehnälajikkeiden letaalilämpötila (LT50) on noin −15 – −20 °C; syyruuis kestää paremmin, noin −25 – −30 °C (Hömmö 1994). Ilman lumisuojaa maan pintalämpötila voi laskea −20 – −35 asteeseen kovien pakkasten aikana. Tämä tarkoittaa syysvehnälle 50–90 prosentin ja syysrukiille 30–70 prosentin talvituhoriskiä.
Vakavinta on kuitenkin nurmirehun tilanne. Suomen karjatalouden perusta on noin 700 000 hehtaaria nurmea, josta tuotetaan säilörehua. Timotei, Suomen yleisin nurmikasvi, kestää jäätymistä noin −15 – −18 asteeseen täysin karaistuneena (Höglind et al. 2010). Nurminata on herkempi, puna-apila herkin. Ilman lumisuojaa odotettavissa olevat tuhoprosentit ovat timoteille 30–60, nurminadalle 50–80 ja puna-apilalle 70–100 prosenttia.
Tuhoutuneet nurmikasvustot vaativat kokonaan uusintakylvön, mutta uudiskylvöksen nurmi tuottaa ensimmäisenä vuotena vain 40–60 prosenttia kypsän nurmen sadosta ja jatkuvassa kuivuudessa siemenen itäminen itsessään on epävarmaa.
IV. Sato pienenee ensimmäisestä vuodesta kolmanteen
Lähtötaso ja normaali vaihtelu
Suomen kokonaisviljasato on viimeisten 20 vuoden aikana ollut keskimäärin 3,4–3,5 miljardia kiloa vuodessa, vaihdellen 2,6 ja 4,1 miljardin kilon välillä. Ohra on suurin yksittäinen vilja noin 1,4–1,5 miljardilla kilolla, kaura seuraavana noin miljardilla (Suomi tuottaa noin 12 prosenttia EU:n kaurasta), kevätvehnä noin 820 miljoonalla kilolla ja ruis noin 80 miljoonalla kilolla — kun kotimainen leipärukiin tarve on noin 100 miljoonaa kiloa vuodessa.
Huonoimmat vuodet lähihistoriassa ovat olleet 2021 (2,6 miljardia kiloa) ja 2018 (2,7 miljardia kiloa), molemmat kasvukauden kuivuuden aiheuttamia.
Vuoden 2018 opetus, yhden kuivan kesän vaikutus
Vuoden 2018 kuivuus on lähihistorian tärkein vertailukohta ja sen vaikutukset ansaitsevat tarkan erittelyn, koska ne muodostavat pohjalinjan sille, mitä yksi kuiva kesä tekee.
Vehnän tuotanto putosi 38 prosenttia 498 miljoonaan kiloon. Ruis romahti 71 prosenttia vain 41 miljoonaan kiloon. Kauran sato laski 19 prosenttia 819 miljoonaan kiloon, ohran 8 prosenttia 1 329 miljoonaan kiloon. Kokonaisuutena sato oli 2000-luvun pienin, kolmanneksen alle huippuvuoden.
Alueellinen vaihtelu oli äärimmäistä. Varsinais-Suomi, joka on Suomen viljanviljelyn ydinalue, josta käytetään nimitystä "vilja-aitta", kärsi arviolta 30–40 prosentin hehtaarisatotappiot savimaidensa halkeillessa kuivuudesta. Itä- ja Pohjois-Suomi, jonne satoi enemmän, selvisivät kohtuullisemmin. Peltonen-Sainio et al. (2021) laskivat, että Varsinais-Suomi menettää pelkästään alkukesän kuivuudesta 7–20 prosenttia keskimääräisestä vuosisadostaan pitkällä aikavälillä.
Määrän lisäksi laatu romahti. Kaurasadosta vain 65 prosenttia täytti minimilaatukriteerit ja vain 2 prosenttia ylsi vientilaatuun ja edellisenä vuonna vastaava luku oli 47 prosenttia. Noin 283 miljoonaa kiloa kauraa kelpasi vain heikkolaatuiseksi rehuksi tai oli käytännössä jätettä. Leipäviljan omavaraisuus putosi 68 prosenttiin.
Taloudellisesti vuosi 2018 oli tuhoisa. Viljatilojen kannattavuuskerroin putosi nollaan, jolloin vähintään puolet viljanviljelijöistä ei saanut mitään korvausta työstään ja pääomastaan. Maatalouden kokonaistappiot ylittivät 400 miljoonaa euroa. Maitotilojen kannattavuuskerroin laski 0,34:ään. Keskimääräinen maatalousyritys teki 29 700 euron tappion tuotantokustannusten jälkeen.
Tämä kaikki tapahtui vain yhden kuivan kesän jälkeen, jota edelsi normaali maaperän kosteustilanne.
Miksi toinen ja kolmas vuosi ovat pahempia kuin ensimmäinen
Monivuotinen kuivuus ei ole sama asia kuin yhden kuivavuoden toistuminen. Se on laadullisesti eri ilmiö ja syyt ovat biologisia, fysikaalisia ja kumulatiivisia.
Ensimmäinen kuiva kesä kuluttaa maaperän kosteuden tyypillisesti 30–60 senttimetrin syvyyteen asti. Toinen kuiva kesä etenee syvemmälle, 60–150 senttimetriin ja kuluttaa ne kosteusreservit, joihin syväjuuriset kasvit turvautuvat hätätilanteessa. Kolmas kuiva kesä kohtaa maan, jossa ei ole enää reservejä millään syvyydellä.
Maaperän orgaaninen aines, se tumma, elävä kerros, joka pidättää vettä ja ravinteita, alkaa hajota kuivuuden edetessä. Jokainen prosenttiyksikön menetys orgaanisessa aineessa tarkoittaa noin 20 000 litran heikkenemistä hehtaarikohtaisessa vedenpidätyskyvyssä. Suomen peltomaiden orgaanisen aineksen pitoisuus on tyypillisesti 3–6 prosenttia. Neljän kuivuusvuoden aikana arvioitu nettohäviö on 0,3–0,8 prosenttiyksikköä, ollen taso, joka voi pudottaa heikommat maat kriittisen 3 prosentin rajan alle, jossa maan mururakenteen vakaus heikkenee merkittävästi.
Australian vuosituhannen kuivuus (2001–2009) tarjoaa kansainvälisen vertailukohdan. Kuivuuden kiihtymisvaiheen aikana (2017–2019) Australian vehnätuotanto putosi 73 prosenttia vuonna 2018 ja 63 prosenttia vuonna 2019 verrattuna pitkän aikavälin keskiarvoon. Van Dijk et al. (2013) tekivät ratkaisevan havainnon: sademäärän väheneminen vahvistui vehnäsadossa kertoimella 1,5–1,7. Toisin sanoen kymmenen prosentin sademäärän lasku tuotti 15–17 prosentin satotappion. Riisituotanto romahti 98,9 prosenttia kasteluveden loppuessa. Lammaslauma kutistui 120 miljoonasta 68 miljoonaan.
Tämä vahvistuskerroin selittää, miksi monivuotisen kuivuuden vaikutus ei ole lineaarinen vaan kiihtyvä. Ensimmäinen kuiva vuosi on vaikea. Toinen on pahempi kuin kaksi ensimmäistä yhteenlaskettuna. Kolmas muuttaa maaperän rakennetta tavalla, jonka korjaaminen kestää vuosia kuivuuden päätyttyäkin.
Suomen kasteluvalmius ei tarjoa suojaa. Vain 1–2 prosenttia Suomen peltoalasta, noin 20 000–40 000 hehtaaria, on kastelun piirissä, lähes yksinomaan vihannes- ja perunaviljelyssä. Viljanviljelyyn kastelua ei käytetä missään Suomessa. Vaikka Suomessa on 188 000 järveä, kanavajärjestelmiä tai laajamittaista kastelun infrastruktuuria ei ole koskaan rakennettu. Sellaisen rakentaminen edes 100 000 hehtaarille vaatisi vuosia ja miljardeja euroja.
V. Kun rehu loppuu: kotieläintalouden peruuttamaton kriisi
Tämä luku käsittelee Suomen maatalouden suurinta yksittäistä haavoittuvuutta: säilörehun tuontikelvottomuutta. Se on tekninen yksityiskohta, jolla on valtavat seuraukset ja sen ymmärtäminen on koko skenaarion kannalta ratkaisevaa.
Säilörehua ei voi tuoda
Suomen karjatalous, erityisesti maidontuotanto, perustuu kotimaiseen säilörehuun. Vuosittainen säilörehusato on noin 8–9 miljoonaa tonnia tuorepainona, mikä on kaksi-kolminkertaisesti koko viljasadon verran. Se tuotetaan noin 470 000 hehtaarilta, kokonaan kotimaassa.
Tämä rehu ei ole kansainvälisesti kaupattava hyödyke. Sen kuiva-ainepitoisuus on vain 25–35 prosenttia, mikä tarkoittaa, että jokaista ravintokiloa kohti kuljetetaan 2–3 kiloa vettä. Se on liian painavaa, liian tuoretuotetta ja liian tilavuudeltaan suurta kansainväliseen merikuljetukseen. Toisin kuin viljaa, jota voi lastata valtameritankkereille ja kuljettaa toiselta puolelta maapalloa, säilörehun korvaaminen tuonnilla on logistinen mahdottomuus.
Tämä tarkoittaa, että Suomen nautakarjan kohtalo on sidottu suoraan kotimaiseen nurmirehusatoon. Minkäänlainen kansainvälinen kauppajärjestely ei voi korvata tätä yhteyttä. Se on absoluuttinen riippuvuus.
Luvut kertovat mittakaavan
Suomessa on noin 242 000 lypsylehmää noin 7 750 tilalla (keskimäärin 52 lehmää tilaa kohti), noin 64 700 emolehmää, noin 988 000 sikaa ja noin 4,5 miljoonaa munivaa kanaa. Lypsylehmät kuluttavat vuosittain noin 1,5–1,9 miljoonaa tonnia kuiva-ainetta, joka jakautuu suunnilleen tasan säilörehun ja viljarehun kesken. Rehuviljaa käytetään kokonaisuutena 1,6–2,0 miljoonaa tonnia vuodessa.
Suomalaisen maidontuotannon yksi erityispiirre on, että valkuaisrehu tulee pääosin kotimaisesta rypsistä eikä tuodusta soijasta. Sikarehusta noin 6 prosenttia on soijaa, siipikarjarehusta noin 15 prosenttia. Tämä vähentää tuontiriippuvuutta, mutta ei poista perusongelmaa: säilörehu on korvaamaton.
Ruotsin 2018 kokemus näyttää, miten nopeasti kriisi kehittyy
Ruotsissa vuoden 2018 kuivuus pudotti satoja 30–60 prosenttia viisivuotiskeskiarvon alapuolelle. Maatalouden kokonaisvahinkoarvio oli 560–930 miljoonaa dollaria. Laitumet pettivät täysin ja viljelijät joutuivat syöttämään talvivarastoja karjalle keskellä kesää.
Hätäteurastuksen kysyntä ylitti teurastuskapasiteetin niin, että jonotusajat venyivät kuuteen kuukauteen. Ruotsalaisten viljelijöiden Facebook-ryhmä "Foderhjälpen" kokosi hätärehun toimittajia Puolasta, Alankomaista, Saksasta, Britanniasta ja Baltian maista: ryhmä kasvoi 25 000 jäsenellä yhdessä viikossa. Ruotsin maataloustuottajien liitto varoitti: "Karjan laadun ja koon palauttaminen kestää vuosia."
Tämä oli yhden kuivan kesän seuraus maassa, jossa edellinen vuosi oli ollut normaali.
Sopeutumisen aikataulu ja peruuttamattomuus
Eri eläinlajit sopeutuvat rehupulaan eri nopeudella. Broilerit toimivat 35–40 päivän kierrolla ja mahdollistavat lähes välittömän sopeuttamisen. Sianlihan tuotannossa lihasikoja teurastetaan 5–6 kuukauden iässä ja emakkojen karsintapäätökset näkyvät tuotannossa 4–6 kuukauden viiveellä. Lypsykarjan sopeuttaminen on hitainta, koska lehmien taloudellinen arvo on korkein ja korvaussykli pisin: merkittävä karjan vähentäminen kestää 3–12 kuukautta kriisin alkamisesta.
Juuri tämä hitaus tekee lypsykarjan vähentämisestä peruuttamatonta. Poistetun lypsylehmän korvaaminen vaatii vähintään 2–2,5 vuotta vasikan syntymästä ensimmäiseen lypsyyn ja 3–4 vuotta täyteen tuottavuuteen. Jos lypsykarjaa vähennetään 20–30 prosenttia, noin 242 000 lehmästä 170 000–195 000:een, palautuminen vaatii 5–7 vuotta olettaen, että jäljelle jääneet tilat investoivat laajennukseen, mutta monet tilat ovat lopettaneet pysyvästi.
Tutkimuskirjallisuus käyttää tästä ilmiöstä termiä hystereesi: tuotanto ei palaa samalle tasolle edes stressin poistuttua. Syy ei ole biologinen, koska lehmiä voidaan kasvattaa lisää, vaan rakenteellinen. Tilan lopettaessa, maidonkeräilyreitti lyhenee ja muuttuu kannattamattomammaksi. Meijerikapasiteetti sopeutetaan alaspäin. Tukipalvelut (eläinlääkärit, seminologit, koneurakoitsijat) vähenevät. Vanhempi viljelijä, joka lopettaa kriisin aikana, ei palaa. Nuorempi, joka ei koskaan aloita, ei aloita myöhemminkään. Yhdysvaltain kokemus vuosien 2009–2011 lypsykarjan vähennyksestä vahvistaa, että palautuminen mitataan vuosikymmenissä, ei vuosissa.
Jos kuivuus on samanaikainen Euroopassa
Vuonna 2018 kuivuus iski samanaikaisesti Skandinaviaan, Keski-Eurooppaan ja Baltian maihin. Ei ole syytä olettaa, että seuraava kuivuusjakso kohdistuisi vain Suomeen. Baltian maat jakavat Suomen synoptisen sääkuvion, mikä tekee niistä epäluotettavia vaihtoehtoisen rehun lähteitä. Mahdolliset hätätoimittajat, Pohjois-Amerikka, Etelä-Amerikka, jotka edellyttävät 2–4 viikon merikuljetusta, kilpailevat globaalin kysynnän kanssa ja kohtaavat Suomen satamainfrastruktuurin rajoitukset: Suomi on normaalisti viljan viejämaa ja irtotavaran tuontikapasiteetti on rajallinen. Itämeren talvijää rajoittaa merenkulkua joulukuusta huhtikuuhun.
VI. Kuinka pitkä puskuri on olemassa
Tähän asti artikkeli on kuvannut sitä, miten kuivuus vähentää tuotantoa. Tämä luku vastaa kysymykseen, jonka jokainen lukija esittää: "Mutta eiväthän me voi jäädä ilman ruokaa? Meillähän on varastot."
Huoltovarmuuskeskuksen varannot
Suomen Huoltovarmuuskeskus (HVK) ylläpitää strategisia viljavarmuusvarastoja, joiden tavoitetaso on vähintään kuusi kuukautta keskimääräistä kotimaista ihmiskulutusta. Kun tähän lisätään viljelijöiden omat varastot ja kaupan ja teollisuuden varastot, kokonaispuskuri riittää HVK:n arvion mukaan "hieman yli vuodeksi" vakavassa häiriötilanteessa. Tarkka määrä on turvaluokiteltua tietoa.
Varastot ovat todellisia ja niitä käytetään. Keväällä 2022 HVK vapautti 8 500 tonnia kevätsiemenviljaa varastoistaan, kun vuoden 2021 heikko sato oli tyhjentänyt kaupalliset siemenvarastot. Tämä tapahtui yhden huonon sadon jälkeen. Tammikuussa 2025 HVK käynnisti uuden "Ruoka ja vesi 2030" -ohjelman pitkäkestoisen kriisiruokahuollon kehittämiseksi — signaali siitä, että nykyinen järjestelmä ei ole suunniteltu monivuotiseen kriisiin.
Kuusi kuukautta tai "hieman yli vuosi" riittää yksittäiseen kriisiin. Se ei riitä neljä vuotta kestävään kuivuuteen, jossa kotimainen tuotanto on samanaikaisesti 30–60 prosenttia normaalia pienempi.
Tuontiketjun haavoittuvuus
Suomen elintarviketuonnin yksi harvoin keskusteltu piirre on sen maantieteellinen keskittyminen. Yli 80 prosenttia Suomen ulkomaankaupasta kulkee meritse Itämeren kautta. Amiraali Bo Österlundin tutkimus osoitti, että yhden konttialuksen korvaamiseen tarvittaisiin noin 1 000 rekkaa — käytännössä mahdoton määrä Suomen rajallisilla maayhteysreiteillä Ruotsin ja Norjan kautta.
Suomen tärkeimmät elintarviketuontimaat ovat Alankomaat (1,2 miljardia euroa), Saksa (665 miljoonaa), Ruotsi (yli 500 miljoonaa), Norja (yli 250 miljoonaa) ja Espanja (300 miljoonaa). Normaalivuosina Suomi tuo hyvin vähän viljaa, mutta heikon sadon jälkeen vuonna 2022 viljatuonti nousi 280 000 tonniin — 212 prosenttia edellisvuodesta — pääasiassa rehuohraa ja maissia Saksasta, Baltian maista ja Puolasta.
Jos kuivuus on samanaikainen Keski-Euroopassa — kuten vuonna 2018 — kaikki Suomen lähimmät tuontilähteet ovat itse ongelmissa. Tämä ei ole hypoteettinen skenaario. Se tapahtui neljä vuotta sitten.
Suomen omavaraisuus tuoteryhmittäin
Suomen ruokaomavaraisuus on kokonaisuutena noin 80 prosenttia volyymiltaan, mutta tämä luku piilottaa merkittäviä tuoteryhmäkohtaisia eroja. Kananmunat ylittävät sadan prosentin (noin 121 %), peruna ja sianliha ovat noin sadassa prosentissa, naudanliha noin 80 prosentissa, siipikarja 85–90 prosentissa ja vilja 90–110 prosentissa satovuodesta riippuen. Leipäviljan omavaraisuus (vehnä ja ruis) on erityisen herkkä: se putosi 68 prosenttiin kuivuusvuonna 2018.
Haavoittuvimmat tuoteryhmät ovat hedelmät (alle 10 % omavaraisuus), öljy- ja valkuaiskasvit (15–20 %) ja viimeksi mainittu leipävilja. Kun otetaan huomioon tuotantopanosten tuontiriippuvuus — polttoaineet, lannoiteraaka-aineet — todellinen omavaraisuus on merkittävästi alempi kuin tuotantotilastot osoittavat.
1860-luvun opetus
Suomen historiassa on yksi suuri nälänhätä ja vaikka sen mekanismi oli eri — kylmä ja märkä, ei kuiva — sen opetukset peruslogiikasta ovat ajattomia.
Vuoden 1865 katastrofaalisen sateinen kesä mädätti sadot pelloille. Vuosien 1866–1867 äärimmäinen talvi viivästytti kevättä kuukauden. Varhainen syyshalla tuhosi myöhässä kylvetyt sadot ennen tuleentumista. Vuosien 1866–1868 aikana 150 000–270 000 suomalaista kuoli — noin 8 prosenttia 1,8 miljoonan asukkaan väestöstä. Vain noin 10 prosenttia ruokavajeesta voitiin kattaa tuonnilla. Noin 100 000 ihmistä lähti kiertelemään kerjäläisinä, levittäen tauteja aiemmin säästyneille alueille. Suomen väestö palasi vuoden 1865 tasolle vasta vuonna 1872 — seitsemän vuotta myöhemmin.
Kukaan ei väitä, että 2020-luvun Suomi olisi 1860-luvun Suomi. Terveydenhuolto, infrastruktuuri, kansainvälinen kauppa ja varautuminen ovat eri tasolla. Mutta peruslogiikka on sama: kun kotimainen tuotanto romahtaa ja tuonti ei kompensoi, varastot ratkaisevat. Ja varastot kestävät rajallisen ajan.
VII. Vuosi vuodelta — 2026, 2027, 2028, 2029
Tämä luku kokoaa edeltävien lukujen mekanismit, satotiedot ja vertailuaineiston konkreettiseksi vuosi vuodelta eteneväksi arvioksi. Jokainen luku perustuu historialliseen dataan tai kansainväliseen vertailuun. Epävarmuudet on merkitty.
Kasvukausi 2026: siedettävä pinnalta, hauras pohjalta
Kevät 2026 alkaa todennäköisesti lähes normaalisti: roudan syvyys riippuu lopputalven lumikertymästä, mutta vaikka lunta tulee helmi-maaliskuussa, pohjaveden vajaus on jo olemassa. Kesän kuivuusskenaariossa tilanne muistuttaa vuotta 2018, mutta heikompana versiona, koska maaperän lähtökosteus on alhaisempi.
Arvioitu kokonaisviljasato: 2,5–2,8 miljardia kiloa, eli 30–35 prosenttia normaalia pienempi. Tämä on hieman huonompi kuin vuoden 2018 tulos (2,7 miljardia kiloa). Rukiin tappiot 50–70 prosenttia, vehnän 30–40 prosenttia. Nurmirehusato laskee 20–30 prosenttia, mikä käynnistää rehunhankintastressin. Siemenviljan laatu alkaa heiketä.
Tämä on vuosi, joka näyttää vielä hallittavalta. Varastot riittävät. Tuontia voidaan lisätä. Media raportoi "heikosta sadosta" samalla tavalla kuin raportoi vuodesta 2018. Mutta pinnan alla on ratkaiseva ero: maaperän kosteusreservit eivät palaudu normaaliksi talven aikana, koska talvi on kuiva.
Kasvukausi 2027: yhdistelmäshokki
Talvi 2026–2027 on skenaarion kriittinen kohta. Sen toteutuessa ennustetulla tavalla, vähäluminen, kylmä, SSW-tapahtuma todennäköinen (60–70 %), routa etenee 80–150 senttimetriin kuivassa maassa. Kevät myöhästyy 3–6 viikkoa. Syysviljojen talvituhot ovat massiiviset. Nurmien vauriot laajat.
Tämä on yhdistelmäshokki: myöhästynyt kylvö ja toinen kuiva kesä samaan aikaan. Efektiivinen kasvukausi kutistuu 80–110 päivään Etelä-Suomessa ja 60–80 päivään Keski-Suomessa, useimpien kevätviljojen tuleentumisrajan tuntumassa tai sen alapuolella.
Arvioitu kokonaisviljasato: 1,5–2,0 miljardia kiloa, eli 45–60 prosenttia normaalia pienempi. Leipäviljan omavaraisuus voi pudota 30–50 prosenttiin. Rehusato laskee niin, että karjan vähentäminen on väistämätöntä: säilörehun vajaus yhdistettynä rehuviljan niukkuuteen pakottaa viljelijät teurastuspäätöksiin. Siemenviljan saatavuus vuodelle 2028 muuttuu ongelmalliseksi.
Historiallinen vertailukohta on vuosi 1867, jolloin myöhäinen kevät ja varhainen syyshalla tuottivat katastrofaalisen sadon, vaikka tuolloin mekanismi oli kylmä, ei kuiva.
Kasvukausi 2028: rakennemuutos
Kolmas peräkkäinen kuivuusvuosi eroaa laadullisesti kahdesta ensimmäisestä. Maaperän vedenpidätyskyky on heikentynyt orgaanisen aineksen vähenemisen myötä (arvioitu 0,3–0,5 prosenttiyksikköä). Maan mururakenteen vakaus on alentunut toistuvien kuivumis-kostumissyklien vuoksi. Maaperän mikrobimassa on vähentynyt ja sienijuuriverkostot häiriintyneet. Syvämaan kosteus (60–150 cm), viimeinen reservi stressaantuneille kasveille, on ehtynyt.
Wilman et al. (1998) osoittivat, että nurminata kuolee 12–24 kuukauden vedenpuutteessa ja timotei, jolla on matala sykerömäinen juuristo, kohtaa lähes varman kuoleman kahden peräkkäisen kuivan kasvukauden jälkeen. Tämä tarkoittaa, että kolmantena vuonna nurmirehun tuotanto ei ole enää vain alentunut, se on paikoitellen romahtanut.
Arvioitu kokonaisviljasato: 1,2–1,8 miljardia kiloa, eli 50–65 prosenttia normaalia pienempi. Strategiset varmuusvarastot ovat suurelta osin käytetty. Merkittävä karjan vähentäminen on käynnissä. Maatilojen konkurssit kiihtyvät.
Kasvukausi 2029: tuntematon alue
Neljäs peräkkäinen kuivuusvuosi vie Suomen maatalouden alueelle, josta ei ole kotimaista kokemusta. Kansainväliset vertailut piirtävät kuvan mahdollisesta:
Australian kuivuuden kiihtymisvaiheen aikana (2006–2009) vehnäsato oli ensimmäisenä vuonna 49 prosenttia normaalista, toisena 61 prosenttia, mutta palautui osittaisen sadepalautumisen ansiosta. Espanjan kuivuus 2022–2024 tuotti ensimmäisenä vuonna 75 prosenttia normaalista, toisena vain 47 prosenttia, mutta palautui voimakkaiden sateiden myötä. Syyrian kuivuus 2007–2010, jossa sadepalautumista ei tullut, tuotti tuotantotason, joka pysyi 45–75 prosentissa normaalista neljän vuoden ajan.
Syyrian vertailu on relevanttein, koska siinä kuivuus jatkui ilman katkoa. Se johti vehnän tuontiin ensimmäistä kertaa 15 vuoteen, maatalouden BKT-osuuden laskuun 25 prosentista 17 prosenttiin ja 1,5 miljoonan maaseutuasukkaan muuttoon kaupunkeihin.
Suomen neljännen vuoden arvio: kokonaisviljasato noin 1,0–1,5 miljardia kiloa, eli 55–70 prosenttia normaalia pienempi. Lypsykarjaa on vähennetty merkittävästi eikä palautuminen ole mahdollista vuosiin. Tilojen lopettamisvauhti on kiihtynyt. Maaperän rakenne on heikentynyt tavalla, jonka korjaaminen kestää vuosia kuivuuden päätyttyäkin.
Aikajana taulukkona
Alla yhteenveto keskeisistä indikaattoreista vuosittain. Luvut ovat arvioita, jotka perustuvat historialliseen dataan ja kansainvälisiin vertailuihin. Todellinen kehitys riippuu toteutuvista sääoloista.
Kasvukausi 2026: viljasato arviolta 2,5–2,8 mrd kg (normaali 3,4–3,5), vajaus normaalista 25–35 %, lypsykarjamäärä lähellä normaalia, varmuusvarastot riittävät.
Kasvukausi 2027: viljasato arviolta 1,5–2,0 mrd kg, vajaus 45–60 %, lypsykarjan vähentäminen alkaa, varmuusvarastoja kulutetaan merkittävästi.
Kasvukausi 2028: viljasato arviolta 1,2–1,8 mrd kg, vajaus 50–65 %, lypsykarjaa vähennetty arviolta 15–25 %, varmuusvarastot suurelta osin käytetty.
Kasvukausi 2029: viljasato arviolta 1,0–1,5 mrd kg, vajaus 55–70 %, lypsykarjaa vähennetty arviolta 25–35 %, varmuusvarastot ehtyneet tai lähes ehtyneet.
VIII. Mitä tämä tarkoittaa
Tämän artikkelin tarkoitus ei ole herättää paniikkia. Paniikki ei auta ketään. Sen tarkoitus on kertoa, mitä data sanoo, niin selkeästi kuin osaamme, jotta jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä.
Mitä tiedetään
Suomen pohjavesi on tällä hetkellä 40–90 senttimetriä normaalia alempana. Tammikuu 2026 oli mittaushistorian kuivin. Polaaripyörre on häiriintynyt tavalla, joka suosii kuivien, kylmien talvien toistumista. SSW-tapahtuman todennäköisyys seuraavalle talvelle on korkea. Maaperän kosteustilanne on heikompi kuin minkään aiemman vertailuvuoden alussa.
Mitä tämä merkitsee käytännössä
Tutkimuksen ehkä tärkein johtopäätös on tämä: kun monivuotinen kuivuus tulee näkyväksi, aikaisintaan toisen kuivuusvuoden lopussa, merkittävimmät vahinkopolut ovat jo pitkällä. Karjan vähentäminen on alkanut eikä sitä voi perua. Tiloja on lopetettu eikä niitä avata uudelleen. Maaperä on heikentynyt eikä se palaudu sateella.
Tämä tarkoittaa, että valmistautumisen aika ei ole sitten kun kriisi on näkyvä. Se on nyt.
Jokainen voi arvioida oman tilanteensa: miten riippuvainen olen toimivasta toimitusketjusta, kuinka pitkäksi ajaksi ruokaa ja vettä riittää ja mitä voin tehdä vähentääkseni haavoittuvuuttani. Artikkeli ei anna valmiita vastauksia näihin kysymyksiin: ne riippuvat jokaisen omista olosuhteista, mutta se antaa perusteen kysyä niitä.
Suomi on varautunut poikkeuksellisen hyvin yksittäisiin kriiseihin. Huoltovarmuuskeskuksen varastot, kokonaisturvallisuusmalli ja vahva yhteiskuntarakenne ovat todellisia vahvuuksia, mutta ne on suunniteltu lyhytkestoisiin häiriöihin, ei monivuotiseen tuotannon romahdukseen. Ero on ratkaiseva.
Data on julkista. Se ei valehtele. Jokainen tässä artikkelissa mainittu luku on tarkistettavissa alkuperäislähteistä. Se mitä jokainen tekee tällä tiedolla, on jokaisen oma päätös.
Artikkeli perustuu Ilmatieteen laitoksen, SYKEn, Luonnonvarakeskus Luken, Huoltovarmuuskeskuksen, Copernicus Climate Change Servicen, NOAA:n, USDA:n, FAO:n sekä vertaisarvioitujen tutkimusten julkiseen dataan. Keskeisimmät tutkimusviitteet: Rahkonen & Esala 1988 (kylvöaikakokeet), Peltonen-Sainio et al. 2011 & 2021 (talvehtimisvauriot ja Suomen satotrendit), Dirmeyer 2021 (maaperän kosteuden takaisinkytkentä), Schumacher et al. 2022 (kuivuuden itseään vahvistava kierre), van Dijk et al. 2013 (Australian kuivuuden satovaikutukset), Höglind et al. 2010 (nurmikasvien pakkasenkestävyys), Butler & Polvani 2011 (SSW-tilastot), Veijalainen et al. 2019 (Suomen kuivuushistoria).