Se varmuus, jolla luulemme tuntevamme vihollisemme mielen, on vaarallisempi kuin itse vihollinen

Voin nähdä, mitä ihminen tekee. En voi nähdä, miksi hän sen tekee. Tämä on yksinkertaisin ja samalla unohdetuin totuus inhimillisestä tiedosta. Koko aikamme julkinen puhe on rakennettu sen varovaiselle kieltämiselle.

Olen seurannut pitkään sitä tapaa, jolla meille kerrotaan vastustajiemme mielenliikkeistä. Nimetty asiantuntija astuu esiin ja selittää rauhallisella äänellä, mitä kaukainen johtaja todella ajattelee, kuinka harhainen hänen mielensä on, mitä hän pohjimmiltaan pelkää ja mihin hän salaa pyrkii. Sana "todella" tekee koko työn. Se asettaa puhujan toisen ihmisen kallon sisäpuolelle, paikkaan, jonne yksikään meistä ei pääse. Samalla se antaa arvaukselle tiedon arvonimen.

Tehdään tässä ero, joka kannattaa pitää mielessä jokaisen uutisen äärellä. On asioita, jotka voidaan dokumentoida. Teko tapahtui tiettynä hetkenä tietyssä paikassa, sen seuraukset voitiin mitata, vahingot laskea. Nämä ovat tekoja ja niiden seurauksia, jotka voidaan tarkistaa. Sitten on toinen kerros, joka puetaan samaan asuun mutta on aivan toista ainesta. Se kertoo, että johtaja on epätoivoinen, että hän on menettänyt otteensa, että hän toimii vainoharhasta käsin. Ensimmäinen kerros on havainto. Toinen on luenta toisen ihmisen sielusta, eikä sitä voi tarkistaa mistään.

Hullu vihollinen on lohdullinen vihollinen

Miksi me sitten teemme tätä niin mielellämme? Vastaus ei ole yhtään imartelevampi kuin itse erehdys. Mielipuoleksi julistettu vihollinen on lohdullinen vihollinen. Häntä ei tarvitse ymmärtää, vain padota. Hänen sanojaan ei tarvitse kuunnella, sillä hullun puheessa ei oleteta olevan järkeä. Hänen pelkojaan ei tarvitse ottaa vakavasti, sillä ne ovat vainoa. Ennen kaikkea ei tarvitse kysyä, onko meidän omassa toiminnassamme jotakin, mikä näyttää hänen silmissään aivan toiselta kuin meidän omissamme.

Järkevä vastustaja on paljon raskaampi kannettava kuin hullu. Järkevällä vastustajalla on syynsä, jotka velvoittavat. Niitä voi punnita, niihin voi vastata, ne voivat paljastaa jotakin myös meistä itsestämme. Hullulla ei ole syitä, vain oireita, joita vastaan riittää lääke tai lukko. Niinpä vihollisen mielen sairaaksi julistaminen ei ole kuvaus hänestä. Se on helpotus meille.

Tällä helpotuksella on kuitenkin hintansa, joka on korkeampi kuin uskommekaan. Vihollinen, jonka olet julistanut järjettömäksi, on vihollinen, jota et voi ennustaa. Hänen kanssaan ei voi neuvotella, sillä neuvottelu olettaa kaksi laskevaa mieltä. Hänelle ei voi rakentaa perääntymistietä, sillä et usko hänen edes etsivän sellaista. Olet omin käsin sulkenut kaikki uloskäynnit tilanteesta, joka kaipaisi niitä kipeimmin. Historia on täynnä sotia, jotka syttyivät osittain siksi, että osapuolet olivat ehtineet maalata toisensa hirviöiksi tai narreiksi jo kauan ennen ensimmäistä laukausta. Vihollisen mielen pilkkaaminen tuntuu voimalta, mutta se on usein ensimmäinen askel kohti umpikujaa, jossa kumpikaan ei enää voi perääntyä kasvojaan menettämättä.

Tämä kaava on yhtä vanha kuin sota itse. Jokaista suurta yhteenottoa on edeltänyt vaihe, jossa vastapuoli riisutaan järjestä ja ihmisyydestä julkisessa mielikuvassa. Vihollinen on aina joko alaihminen tai mielipuoli, ei koskaan tavallinen ihminen, joka pelkää, laskee ja erehtyy kuten me itse. Tämä ei ole kuvaus vihollisesta. Se on sodan henkistä esityötä, valmistelua, joka tekee tulevasta verenvuodatuksesta omalletunnolle siedettävän. Sen jälkeen, kun toinen on kerran lakannut olemasta mieleltään ihminen, hänelle voi tehdä lähes mitä tahansa ilman, että peili enää syyttää.

Sama epäsuhta kotona

Tähän asti olen puhunut kansoista ja kaukaisista johtajista. Petollisinta tässä kaikessa on kuitenkin se, että sama mekanismi elää meissä paljon lähempänä, niin lähellä, ettemme aina erota sitä omasta itsestämme.

Tarkkaile joskus sitä, miten luet niiden ihmisten tekoja, jotka ovat sinua loukanneet. Itse jotakuta satuttaessasi sinulla on aina tilanne, syy, lieventävä asianhaara. Olit väsynyt, et tarkoittanut sitä, sinua oli edellisenä päivänä kohdeltu väärin. Luet omaa sydäntäsi sisältäpäin ja armollisesti. Sen toisen teon, joka osui sinuun, luet kuitenkin suoraan hänen olemukseensa. Hän teki sen tahallaan, hän on vain sellainen, hän ei muutu koskaan. Yhden ja saman teon edessä annat itsellesi tarinan ja toiselle tuomion.

Tästä epäsuhdasta kasvaa hämmästyttävän suuri osa ihmisten välisestä kärsimyksestä. Avioliitot eivät kuihdu pelkästään tekojen tähden, vaan niiden tulkintojen tähden, joita teoille annetaan. Vanhempi ja lapsi voivat asua saman katon alla vuosikausia tulkiten toistensa hiljaisuutta torjunnaksi, vaikka se oli vain pelkoa. Me kannamme mukanamme valmiita tarinoita toistemme sydämistä ja luemme jokaisen uuden eleen vahvistukseksi sille, minkä olemme jo päättäneet tietää. Sitten kutsumme tätä ihmistuntemukseksi, vaikka se on monesti sen vastakohta, kieltäytymistä näkemästä ketään enää uudestaan.

Raja, joka kuuluu vain yhdelle

Vanha viisaus tunsi tämän rajan ja kunnioitti sitä tavalla, jonka olemme suurelta osin unohtaneet. Profeetta Samuelin kerrotaan etsineen tulevaa kuningasta ja katsoneen ensin komeinta ja kookkainta miestä, kunnes hänelle sanottiin, ettei ihmisen mittapuu kelpaa tähän: ihminen katsoo ulkomuotoa, mutta Herra katsoo sydäntä. Tämä lause luetaan usein pelkkänä lohdutuksena, mutta se on yhtä lailla raja-aita. Se sanoo, että sydämen näkeminen kuuluu yksin Jumalalle, ei siksi, että se olisi meiltä ilkeyttä kielletty, vaan siksi, ettemme yksinkertaisesti siihen kykene.

Jeesuksen kieltäessä tuomitsemasta hän ei kieltänyt erottamasta hyvää pahasta, sillä tekoja meidän on pakko arvioida voidaksemme elää. Hän kielsi sen, mihin meillä ei ole pääsyä: lopullisen tuomion langettamisen toisen ihmisen sisimmästä, hänen perimmäisistä vaikuttimistaan, hänen arvostaan ja hänen kohtalostaan.

Tässä on koko asian ydin. Meidän tehtävämme on arvioida tekoja, ei lukea sydämiä. Voimme ja meidän tulee sanoa, että väkivalta on väärin, että teko oli paha, että seuraus oli tuhoisa. Emme vain voi tietää, mitä tekijän sielussa liikkui sillä hetkellä, emmekä sitä, mitä siellä liikkuu nyt. Tämän rajan tunnustaminen ei ole pehmeyttä eikä vihollisen puolustelua. Se on rehellisyyttä sen suhteen, mitä ihminen ylipäätään voi tietää. Juuri tästä rehellisyydestä kasvaa sekä parempi ajattelu että lämpimämpi rakkaus.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä, meille, jotka emme johda armeijoita emmekä esiinny ruuduilla asiantuntijoina? Se tarkoittaa pientä, sitkeää tottumusta erottaa nuo kaksi kerrosta toisistaan aina, kun joku kertoo meille, mitä toinen ihminen todella ajattelee. Kuullessamme, että vastustaja on menettänyt järkensä, voimme kysyä, mikä osa tästä on dokumentoitu teko ja mikä osa luentaa hänen mielestään. Saadessamme valmiiksi pureskellun tuomion jonkun aikeista voimme pidättäytyä sen verran, että jätämme ihmiselle tilan olla jotakin muuta kuin se tarina, jonka olemme hänestä kuulleet. Tämä ei tee meistä sinisilmäisiä. Päinvastoin, se tekee meistä vaikeammin johdateltavia, sillä juuri valmiiksi annettu tieto toisen sydämestä on tehokkain keino saada meidät tuntemaan vihaa tilauksesta.

Lopulta tässä on kyse jostakin hellästä. Jokainen ihminen, myös se kaukaisin ja vihatuin, kantaa sisällään huonetta, jonne kukaan toinen ei näe, jonne hän itsekään ei aina näe selvästi ja jonka ovella lukee, ettei tänne astu kuin yksi ainoa katse. Sen katseen alle saamme jättää sekä vihollisemme että ne läheisemme, joista luulemme jo tietävämme kaiken. Tämä ei ole luovuttamista. Se on ainoan rehellisen asennon ottamista hänen edessään, joka todella näkee: minä näin teon ja arvioin sen niin oikein kuin osasin, mutta sydämen jätän sille, jolle se kuuluu. Tästä asennosta käsin maailma näyttää heti vähemmän varmalta ja samalla paljon todemmalta. Outoa kyllä, se näyttää myös vähemmän pelottavalta. Mielipuolten täyttämä maailma on aina kauhistuttavampi kuin maailma, joka on täynnä ihmisiä, jotka kaikki yhtä lailla pelkäävät, erehtyvät ja kaipaavat tulla nähdyiksi sellaisina kuin todella ovat.