Oy Suomi Ab on sijoituskohde, jonka kohtalo ratkeaa taseessa eikä rintamalla.

Miksi suurvallat eivät taistele Suomesta aseilla ja mistä meidän todella pitäisi olla huolissamme

Toimivaa yhtiötä ei valloiteta. Se ostetaan, rahoitetaan tai annetaan kuihtua. Tämä on ensimmäinen asia, joka on ymmärrettävä, kun Suomea luetaan yrityksenä ja kysytään, mitä suurvallat siitä ajattelevat.

Edellinen tilinpäätös luki Oy Suomi Ab:n tuloslaskelman rivi riviltä. Tämä kirjoitus kysyy toisen kysymyksen, sen jonka jokainen sijoittaja esittää ennen kuin sitoo rahansa: paljonko tämä yhtiö on ulkopuoliselle arvoinen ja mitä yhtiön oma käytös kertoo siitä, miten se itse arvonsa näkee.

Vaaliteltat nousevat pian ja niiden alla toistetaan kahta tarinaa: Ensimmäinen kertoo, että Suomi köyhtyy ja että edessä on kahdeksan, yhdeksän, ehkä yhdentoista miljardin sopeutus, josta yksikään puolue ei pääse eroon. Toinen kertoo, että idästä tulee uhka, jonka vuoksi on varustauduttava enemmän kuin koskaan rauhan aikana. Nämä tarinat esitetään toisistaan erillisinä. Ne ovat saman taseen kaksi puolta.

Mitä keskikokoisesta maasta oikeasti maksetaan

Aloitetaan siitä, mitä sijoittaja ei sano ääneen mutta minkä jokainen tietää: nykymaailmassa toimivaa keskikokoista kansantaloutta ei vallata. Valloitus on kallein tapa hankkia mitä tahansa. Litiumia, nikkeliä, puuta tai vettä saa halvemmalla ostamalla kuin tulen alla ottamalla. Sodan jäljiltä kaivos tuottaa romua eikä malmia.

Suurvalta, joka haluaa Suomen mineraalit, allekirjoittaa kaivossopimuksen. Se ei lähetä panssaridivisioonaa.

Katsotaan kirjanpitoa: Yhtiön suurimmat kauppakumppanit ovat Ruotsi, Saksa, Yhdysvallat, Alankomaat ja Kiina. Venäjä on kadonnut listalta kokonaan, sekä viennistä että tuonnista. Vielä vuosikymmen sitten se oli yksi suurimmista. Tämä yksi tilastollinen poissaolo kertoo enemmän kuin moni puhe: Oy Suomi Ab on jo tehnyt strategisen valintansa, se on kirjannut itäisen markkinan nollaan ja kääntänyt kasvonsa länteen. Yhtiö ei ole neutraali pelimerkki kahden suurvallan välissä. Se on valinnut puolensa ja markkinat tietävät sen.

Mitä lännelle sitten myydään, kun myytävänä ei ole malmi vaan maa? Vastaus on sijainti ja luotettavuus. Suomella on yli tuhat kilometriä rajaa Venäjän kanssa, satama Itämerelle, kulku arktiselle alueelle, ylijäämäinen ja lähes päästötön sähköjärjestelmä, koulutettu väestö ja instituutiot, jotka toimivat. Naton jäsenenä Suomi on liittokunnan eturintama. Juuri tällä viikolla maahan asettuivat Naton eteentyönnetyt joukot, FLF Finland. Tämä on yhtiön todellinen tuote länsimarkkinalle: se on luotettava etuvartio, alusta jolle voi sijoittaa joukkoja, valvontaa ja infrastruktuuria.

Entä idälle? Idälle Suomen arvo on käänteinen. Venäjä ei hyödy siitä, että se omistaisi Suomen, se hyötyy siitä, ettei länsi saisi siitä etuvartiota rauhassa. Tähän ei tarvita valloitusta. Tähän riittää epävarmuus. GPS-häirintä Itämerellä, rajan yli ohjattu siirtolaisvirta, katkotut merikaapelit, ilmatilaloukkaukset, satelliitti suomalaissatelliitin radalla: nämä ovat dokumentoituja ja ne ovat todellisia. Ne eivät kuitenkaan ole valloituksen esinäytöstä. Ne ovat hybridivaikuttamista, jonka tarkoitus on nostaa Suomessa toimimisen hintaa, sitoa sen huomio ja saada se kuluttamaan itsensä varautumiseen. Uhka on aito. Sen muoto on vain eri kuin se, jota meille myydään.

Yksi artikla erottaa Suomen Ukrainasta

Tähän kytkeytyy kysymys, joka toistuu uutisissa kuin vasaranisku: Ukrainan jälkeen Venäjän katse kääntyy Suomeen. Onko se totta? Tässä on syytä olla täsmällinen, koska sekä pelon lietsonta että sen vähättely ovat molemmat valheita. Ratkaiseva ero Suomen ja Ukrainan välillä ei ole armeijan koko, maasto tai talvi. Se on yksi sopimuksen artikla. Ukraina ei ollut Naton jäsen ja juuri siksi siihen kohdistuva hyökkäys oli Venäjälle laskelma, jonka hinta oli siedettävä. Suomi on Naton jäsen. Hyökkäys Suomeen on hyökkäys koko liittokuntaa vastaan, mukaan lukien Yhdysvaltain ydinpelote. Nämä ovat kaksi täysin eri kustannuslaskelmaa, ei sama uhka eri osoitteessa.

Tämä ei tarkoita, että Suomi olisi turvassa kaikelta. Se tarkoittaa, että todennäköisin uhka ei ole panssarikolonna rajalla vaan juuri se hidas, kalvava hybridipaine, joka ei koskaan laukea avoimeksi sodaksi mutta pitää koko maan jännityksessä vuodesta toiseen. Sodan kuva myydään, koska se on selkeä. Hybridin todellisuus on epämääräisempi ja epämääräisyyttä on vaikea laittaa vaalijulisteeseen. Vahva armeija on perusteltu ja viisas asia juuri tästä syystä: se vakuuttaa sen, jolle valloitus pitää tehdä kalliiksi. Sen tehtävä on poistaa houkutus, ei voittaa sotaa, jota ei tulla käymään.

Hävittäjä, joka kirjattiin kasvuksi

Tässä kohtaa data tekee jotain, mitä retoriikka ei pysty peittämään. Media juhli kevään merkittävintä talousuutista, bruttokansantuote kasvoi 0,9 prosenttia. Saman datan toinen rivi kertoo, mistä kasvu tuli: sen pääajuri oli kertaluonteinen investointipiikki, hävittäjätoimitukset.

Suomi osti amerikkalaista sotakalustoa ja kirjasi ostoksen omaan bruttokansantuotteeseensa kasvuna.

Vienti laski samaan aikaan 0,5 prosenttia, asuntokauppa romahti lähes 18 prosenttia ja rakennusluvat neljänneksen. Reaalitalous hyytyi, mutta yhtiön tulosjulkistus loisti, koska se oli juuri maksanut lainalla suojelustaan ja merkinnyt maksun liikevaihtoonsa.

Varustautumista perustellaan uhalla. Uhka tuottaa puolustusmenoja. Puolustusmenot kirjataan kasvuksi. Kasvu esitetään todisteena siitä, että talouskuri toimii ja talouskuri oikeuttaa sopeutuksen, jolla puolustus rahoitetaan. Kehä sulkeutuu itsensä ympärille niin siististi, ettei kukaan huomaa, että sen sisällä raha virtaa yhteen suuntaan, ulos. Kotitalous Lahdessa maksaa sopeutuksen, suomalainen valtio maksaa hävittäjät ja amerikkalainen asetehdas kirjaa voiton. Suomi kirjaa saman tapahtuman omaksi menestyksekseen.

Puolustusinvestointi on usein järkevä ja se aidosti nostaa bruttokansantuotetta, niin lasketaan kaikkialla, mutta llennaista on, mitä luku peittää: kun Suomen ainoa kvartaalin kasvu syntyy siitä, että se osti ulkomailta kalustoa velkarahalla, sijoittaja ei lue sitä orgaaniseksi tulokseksi. Hän lukee sen kertaeräksi, joka katoaa heti kun se poistuu vertailusta. Niin tulee käymään myös tälle kasvulle, ja sen jälkeen jäljelle jää sama tase kuin ennen.

Valtaus tapahtuu korkona, ei panssarilla

Jos Suomesta ei taistella aseilla, miten se sitten päätyy toisen omistukseen? Vastaus löytyy sieltä, missä yhtiön kohtalo todella ratkeaa, rahoituksesta. Valtionvelka on 196,6 miljardia ja kasvaa yli kahdellatoista prosentilla vuodessa, noin 59 miljoonaa joka päivä. Julkisyhteisöjen velka on jo 88,5 prosenttia bruttokansantuotteesta. Kymmenen vuoden lainan korko on 3,38 prosenttia samalla kun inflaatio on 1,5. Tämä yhdistelmä on matemaattisesti armoton: velka ei sula inflaatiossa pois vaan kasvaa reaalisesti ja jokainen lainattu euro maksaa enemmän kuin se paperilla näyttää.

Yhtiö, joka rahoittaa juoksevia menojaan velalla kuusikymmentä miljoonaa päivässä, on riippuvainen niistä, jotka ostavat sen velkakirjoja. Tällä hetkellä ostajat ovat bondisijoittajia, jotka tyytyvät korkoon. Kysymys kuuluu, mitä tapahtuu, kun korko ei enää riitä. Ahdingossa olevan yhtiön rahoittaja ei jää tyytymään korkoon, se alkaa vaatia vakuuksia. Yrityksen tapauksessa vakuus on omaisuutta. Valtion tapauksessa vakuus on se, mistä koko tämä kirjoitus alkoi: mineraalit, vesi, metsä, infrastruktuuri, satamat, sähköverkko. Todellinen yritysosto ei näytä valloitukselta. Se näyttää lainaehdolta, kaivoskonsessiolta, omistusosuudelta, jonka kukaan ei huomaa olevan luovutus ennen kuin se on jo tehty.

Tässä valossa muutamat datan yksityiskohdat lakkaavat olemasta kuriositeetteja: Valtio osti konsultti- ja tietotekniikkapalveluja 4,5 miljardilla eurolla seitsemässä vuodessa ja sama kourallinen toimittajia myy lähes joka ministeriölle joka vuosi. Salassa pidettäviä ostolaskuja on kertynyt 893 miljoonaa, summa joka on kasvanut 171 prosenttia seitsemässä vuodessa eikä luku sisällä puolustushallintoa lainkaan. Sadat hankkeet makaavat käynnissä mutta etenemättä, vanhin yli kaksikymmentä vuotta. Nämä eivät ole erillisiä skandaaleja. Ne ovat saman ilmiön oireita: yhtiö, joka ei enää luota omaan kykyynsä ajatella, ostaa ajattelunsa ulkoa, kätkee osan kirjanpidostaan ja jättää aloittamansa työt kesken. Se on ulkoistanut oman aivotoimintansa samalla kun se vannoo puolustavansa itsenäisyyttään.

Neljä skenaariota, jos tie jatkuu

Yritys tekee projektioita ja niin teemme tässäkin. Nämä eivät ole ennusteita vaan skenaarioita, kuvia siitä, mihin nykyinen kehityssuunta johtaa, jos mikään ei muutu.

Ensimmäinen skenaario on hallittu hiipuminen. Velka ylittää sadan prosentin rajan suhteessa bruttokansantuotteeseen ennen vuosikymmenen loppua, luottoluokittajat reagoivat, velanhoito syö kasvavan osan budjetista. Työttömyys jää rakenteellisesti yli kymmeneen prosenttiin, väestö ikääntyy, huoltosuhde heikkenee joka vuosi. Yhtiö ei kaadu, se kutistuu. Se elää, mutta yhä suurempi osa sen energiasta menee korkojen maksuun ja yhä pienempi tulevaisuuteen. Tämä on todennäköisin skenaario, koska se ei vaadi keneltäkään päätöstä. Se vaatii vain, että jatketaan.

Toinen skenaario on varuskuntamaa. Parlamentaarinen työryhmä esittää puolustusmenojen nostamista neljääntoista, viiteentoista miljardiin, käytännössä niiden tuplaamista. Jos tälle tielle lähdetään, turvallisuudesta tulee budjetin suurin yksittäinen kasvuerä juuri silloin kun kaikki muu supistuu. Suomen arvo lännelle etuvartiona kasvaa samaa tahtia kuin sen kyky huolehtia omista kansalaisistaan heikkenee. Maasta tulee strategisesti arvokas ja sisäisesti köyhä, linnoitus jonka muurit ovat vahvat mutta jonka asukkaat maksavat muurit omasta arjestaan. Tämä on skenaario, jossa yhtiö menestyy mittarilla, jota se ei itse valinnut.

Kolmas skenaario on paloittain myyty yhtiö. Velan karatessa hallinnasta ja rahoituksen alkaessa vaatia vakuuksia omaisuus alkaa vaihtaa omistajaa. Ei kerralla eikä näkyvästi, vaan konsessio kerrallaan, verkko kerrallaan, kaivos kerrallaan. Ostaja ei ole panssarivaunu vaan pääoma ja se voi olla yhtä hyvin länttä kuin itää, yhtä hyvin liittolainen kuin kilpailija. Tässä skenaariossa Suomi säilyttää lippunsa ja hymninsä, mutta sen tuottavin omaisuus on jonkun muun taseessa. Itsenäisyys jää muodoksi, jonka sisältö on myyty rahoittamaan eilisen kulutusta.

Neljäs skenaario on se, jota yksikään vaaliteltta ei mielellään lupaa, koska se on vaikein. Se on saneeraus, joka koskee juurisyitä eikä oireita. Datan mukaan hallituksen yli kolmestatuhannesta hankkeesta vain kourallinen kohdistuu siihen, mistä velkaantuminen todella kumpuaa, tuottavuuteen, väestörakenteeseen ja työvoimaan. Saneeraus tarkoittaisi näiden asettamista keskiöön, ei symbolien eikä sanavalintojen. Se tarkoittaisi rehellisyyttä siitä, että tekoäly poistaa tietotyötä, että lapsia syntyy liian vähän, että energian ylijäämä ei hyödytä kansalaista ja että maa on rikas mutta käyttäytyy kuin köyhä. Tämä skenaario on mahdollinen. Se vaatii vain sen, mitä yhtiö on toistaiseksi vältellyt, katsoa omaa tasettaan silmiin.

Se, mitä tuloslaskelma ei näytä

Lopuksi on laskettava se, mitä mikään tuloslaskelma ei näytä. Meille myydään pelkoa rajan takaa ja samaan aikaan todellinen menetys tapahtuu hiljaa, ilman laukauksia.

Maassa on enemmän yli 65-vuotiaita kuin alle 15-vuotiaita. Se ei ole tilasto, se on tyhjä kehto. Lapsi, joka jää syntymättä, on menetys, jota mikään armeija ei aiheuttanut eikä mikään armeija voi torjua. Nuori, joka opiskelee ja muuttaa pois, koska täällä ei ole työtä, on pääomapako, joka ei näy missään velkakirjassa. Yksinäinen ihminen, jolle jää 289 euroa kuukaudessa toimeentulotuen puolituksen jälkeen, kantaa sopeutuksen, jonka miljardit lausutaan vaalilavalla kuin sää.

Tässä on se totuus, joka ei mahdu vaaliasetelmaan: Suomea ei uhkaa eniten se, että joku haluaisi sen, vaan se, ettei se enää tunnu haluavan itseään.

Sotaan varautuva maa, joka ei synnytä lapsia, ei pidä nuoriaan eikä usko huomiseen, varustautuu vihollista vastaan rajalla samalla kun se luovuttaa sisältä. Muuri suojaa vain sitä, mikä sen sisällä vielä elää. Se ei korvaa elämää, jonka se on tarkoitettu suojelemaan, jos suojeltava ehtii kuihtua muurien sisäpuolella.

Tämä ei ole toivottomuuden kirjoitus. Yhtiö, joka uskaltaa lukea oman taseensa rehellisesti, voidaan saneerata. Kansa, joka uskaltaa nähdä, voi valita toisin. Pelko sitoo katseen rajalle, mutta vapaus alkaa siitä, että kääntää katseen omaan taloonsa ja kysyy, mille perustalle se on rakennettu. Suomi on yhä rikas: sillä on osaamista, puhdasta energiaa, vettä, metsää ja instituutioita, jotka vielä kantavat.

Mitään näistä ei ole vielä menetetty. Ne menetetään vain, jos jatkamme katsomista sinne, minne meitä pyydetään katsomaan, emmekä sinne, missä menetys todella tapahtuu. Huominen ei ratkea rintamalla. Se ratkeaa siinä, uskallammeko vihdoin katsoa numeroita silmiin ja niiden takaa toisiamme.