Valhe on kunnianosoitus totuudelle

Valehtelija tietää tarkalleen, mikä on totta, ja näkee niin paljon vaivaa peittääkseen sen, että hänen tekonsa itsessään todistaa totuuden olevan olemassa. Hän pystyttää kulissin, koska tietää että sen takana on jotain mitä ei saa nähdä. Tässä mielessä kavalinkin valhe asuu yhä samassa maailmassa kanssasi. Te jaatte saman käsityksen, että on olemassa jokin tosiasia, jonka tähden valehteleminen ylipäätään kannattaa.

On kuitenkin olemassa vallankäytön muoto, joka on jättänyt valheen taakseen. Se ei enää vaivaudu peittämään mitään, koska se on löytänyt jotakin tehokkaampaa. Se ei opeta sinua uskomaan väärää, se opettaa sinut epäilemään, että mitään totta olisi koskaan ollutkaan. Tämä on hienovaraisin niistä kolmesta tavasta, joilla valta voi asettua sinun ja todellisuuden väliin.

Vanhin tapa on sensuuri. Se kieltää sinua näkemästä, vetää verhon eteen, repii sivun irti. Sensuuri on karkea, koska se paljastaa itsensä, tyhjä kohta huutaa sitä mikä siitä puuttuu, ja kiellettyä aletaan etsiä juuri siksi että se on kielletty. Toinen tapa on valhe, joka on sensuuria ovelampi. Se ei jätä tyhjää kohtaa, vaan täyttää sen väärällä kuvalla, jolloin et edes huomaa katsovasi väärennöstä. Silti valheellakin on heikkoutensa, se voidaan paljastaa, koska sitä vasten voidaan asettaa se mikä on totta.

Kolmas tapa on uudempi, eikä se kiellä eikä korvaa. Se liuottaa. Se tuottaa eteesi niin monta keskenään ristiriitaista versiota, niin monta paljastettua väärennöstä, niin monta asetelmaa jossa kaikki on yhtä aikaa totta ja epätotta, että lopulta vedät itse sen johtopäätöksen, jota kenenkään ei tarvinnut sanoa ääneen. Mihinkään ei voi luottaa. Tämä on nerokasta siksi, että lopullisen tuomion lausut sinä itse, ja oman ajattelusi hedelmään on vaikeampi olla uskomatta kuin vieraan väitteeseen.

Tämän logiikan terävin muoto on se, että väärennöstä aletaan käyttää todisteena väärennöksiä vastaan. Ajattele tilannetta, jossa joku rakentaa silmiesi eteen keinotekoisen näyn osoittaakseen, kuinka helposti todellisuutta nykyään väärennetään. Hän tekee kaksi asiaa yhdellä kädellä. Hän valehtelee sinulle juuri sillä hetkellä ja opettaa sinut samalla olemaan luottamatta kaikkeen muuhunkin mitä näet. Hän ei vie sinulta yhtä kuvaa, hän vie sinulta kuvien arvon. Tämän jälkeen sinä et tarvitse enää häntä epäilläksesi, sinä epäilet jo itse, kaikkea, jatkuvasti, ilmaiseksi.

Tässä on käännekohta, jonka ohi on helppo kävellä. Meille on opetettu, että epäily on vapauden merkki. Kriittinen ihminen ei niele mitä tahansa, hän kyseenalaistaa, hän ei anna vetää itseään höplästä. Tämä on totta, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Sen rajan takana epäily kääntyy itseään vastaan, ihminen joka epäilee kaikkea yhtä lailla ei lopulta voi valita mitään. Hänellä ei ole jalansijaa, jolta ponnistaa, ei mittapuuta, jolla erottaa parempi huonommasta. Tällainen ihminen tuntee olevansa vapaa, koska hän ei ole sitoutunut mihinkään, todellisuudessa hän on juuri siksi liikuteltavissa minne tahansa.

Paras vankila ei ole se, jonka kaltereihin vanki tarttuu. Se on tila, jossa vanki luulee seisovansa avoimella kentällä, vaikka hänen jalkojensa alta on poistettu maa. Se joka ei usko mihinkään, kuvittelee nähneensä jokaisen valheen läpi, mutta hän on todellisuudessa menettänyt kyvyn nähdä yhtään mitään, koska näkeminen edellyttää että jotakin pidetään tositena. Kyynikko luulee olevansa kaikkein vaikeimmin huijattavissa. Hän on kaikkein helpoimmin, sillä häntä ei tarvitse vakuuttaa mistään, hänet tarvitsee vain väsyttää.

Hannah Arendt kuvasi tätä jo aikana, jolloin väärennetty kuva vaati vielä maalarin kätevyyttä. Totalitaarisen vallan ihannekansalainen, hän kirjoitti, ei ole vakaumuksellinen kannattaja eikä innokas puolueen mies, vaan ihminen jolle ero toden ja epätoden, tositapahtuman ja keksityn välillä on lakannut olemasta. Sellaista ihmistä ei tarvitse pakottaa mihinkään. Häneltä on viety se sisäinen kiintopiste, jonka varassa hän voisi sanoa ei, koska kieltäytyminen edellyttää uskoa siihen, että on olemassa jokin totuus, jonka nimissä kieltäytyä. Vie ihmiseltä totuus, niin viet häneltä myös vastarinnan, et väkivallalla vaan väsymyksellä.

Vanhin kysymys

Tämä ei ole uusi keksintö. Se on vanhin tunnettu vallankäytön muoto, vanhempi kuin yksikään valtakunta. Ihmiskunnan ensimmäisessä kertomuksessa lankeemuksesta käärme ei aloita valheella. Se aloittaa kysymyksellä. "Onko Jumala todella sanonut?" Huomaa, mitä se tekee. Se ei vielä väitä mitään vääräksi, se vain horjuttaa, se asettaa varmuuden ja epäilyn väliin pienen raon, johon mahtuu kaikki muu. Vasta sen jälkeen, kun maaperä on jo löyhtynyt, tulee suora kielto, "ette suinkaan kuole". Järjestys on opettavainen. Epäily raivaa tien, jota valhe ei yksin pääsisi kulkemaan.

Käärme ei tarvinnut suostutella ihmistä uskomaan jotakin tiettyä. Sille riitti, että ihminen alkoi epäillä sitä, minkä oli kuullut suoraan. Heti kun ihminen alkoi punnita Luojansa sanaa omilla vaaoillaan, ikään kuin se olisi yksi väite muiden joukossa, taistelu oli jo käytännössä ratkaistu. Loppu oli vain ajan kysymys. Sama liike toistuu yhä, jokaisessa sukupolvessa, jokaisessa ihmisessä joka opetetaan epäilemään ennen kuin häntä opetetaan luottamaan.

Etsivä epäily ja hajottava epäily

Tässä kohtaa on pakko pysähtyä, jottei synny väärinkäsitystä. En puhu epäilyä vastaan. Epäily voi olla pyhää. On olemassa epäily, joka on tien alku eikä sen loppu. Apostolien teoissa kehutaan Berean asukkaita siitä, että he eivät nielleet kuulemaansa sellaisenaan, vaan tutkivat itse, pitikö se paikkansa. "Koetelkaa kaikki, pitäkää se mikä on hyvää", kuuluu kehotus. Tämä on epäilyä, mutta aivan toisenlaista kuin se, josta tähän asti on ollut puhe.

Ero on suunnassa. Etsivä epäily liikkuu kohti ankkuria, se kysyy päästäkseen perille, se on valmis laskemaan ankkurin sinne, missä totuus kestää koettelun. Hajottava epäily ei liiku minnekään, se kysyy pysyäkseen ikuisesti liikkeellä, se nostaa jokaisen ankkurin heti kun se on laskettu, ja kutsuu tätä kotia vailla olemista vapaudeksi. Toinen nöyrtyy totuuden edessä, toinen asettuu kaiken totuuden yläpuolelle. Toinen on matka, toinen on kieltäytyminen matkasta naamioituna kypsyydeksi.

Yksinkertaisin tapa erottaa nämä kaksi on kysyä, mitä epäily maksaa epäilijälle itselleen. Etsivä epäily on kallista. Se voi viedä epäilijältä hänen mukavat varmuutensa, pakottaa hänet muuttamaan mieltään, johtaa hänet sinne minne hän ei halunnut mennä. Hajottava epäily ei maksa mitään. Se mairittelee, se sallii sinun pyyhkäistä syrjään minkä tahansa sitoutumatta itse koskaan mihinkään, se antaa sinun tuntea itsesi viisaammaksi kuin kaikki ne, jotka vielä uskovat johonkin. Aina kun epäily tekee sinusta ylpeän etkä nöyrän, kannattaa kysyä, kenen asiaa se palvelee.

Todistaja, jota ei kumota vaan vaiennetaan

Hajottavan epäilyn raskain hinta lankeaa sille, jolla olisi jotain todistettavaa. Ajattele ihmistä, joka on nähnyt omin silmin jotakin, mitä toiset eivät tahtoisi tapahtuneen. Leskeä, joka tietää miten hänen miehensä kuoli. Lasta, joka kuuli oven takaa enemmän kuin hänen olisi pitänyt. Sitä, joka näki sisältä, miten asiat todella hoidettiin, ja päätti puhua. Vanha tapa vaientaa tällainen ihminen oli leimata hänet valehtelijaksi. Se oli kuitenkin riskialtista, koska valehtelijaksi leimaaminen kutsuu vastaansa todisteet, jotka voivat kääntyä leimaajaa itseään vastaan.

Uusi tapa on armollisempi vaientajalle ja julmempi todistajalle. Todistajaa ei tarvitse kutsua valehtelijaksi. Riittää, että yleisö on jo opetettu uskomaan, ettei mihinkään voi luottaa. Silloin todistaja ei kohtaa kiistaa vaan olankohautuksen. "Kuka enää tietää, mikä on totta." Häntä ei kumota, hänet tehdään tarpeettomaksi. Tämä on kavalin kaikista, sillä se kohdistuu juuri niihin, joiden ainoa voima oli se, että he olivat paikalla ja näkivät. Yhteiskunta, joka ei kykene ottamaan vastaan todistajaa, ei voi tehdä oikeutta, ei voi katua, ei voi edes muistaa. Se voi vain unohtaa kohteliaasti.

Mikä siis on vastaus? Ei ainakaan se, että heittäisimme harkinnan menemään ja uskoisimme kaiken. Sellainen ihminen on ensimmäisen valehtelijan saalis, eikä hyväuskoisuus ole koskaan ollut hyve, se on vain laiskuutta joka pukeutuu luottamuksen vaatteisiin. Vastaus ei ole vähemmän ajattelua vaan rohkeampaa. Se on uskallusta seisoa jossakin.

Luottamus ei ole epäilyn puuttumista. Se on epäilyä, joka on tehnyt työnsä loppuun ja valinnut levätä jossakin. Lapsi luottaa sokeasti, koska hän ei ole vielä oppinut epäilemään. Aikuisen luottamus on toista maata, se on käynyt läpi epäilyn ja tullut ulos sen toiselta puolelta, ei tyhjentyneenä vaan kypsyneenä. Se ei luota kaikkeen yhtä lailla eikä mihinkään, vaan siihen mikä on ajan saatossa osoittautunut luottamuksen arvoiseksi. Tällainen luottamus uskaltaa sanoa, vaikka ympärillä naureskeltaisiin, että tämän minä näin, tässä minä seison, tämä tapahtui.

Aikana, joka on tehnyt olankohautuksesta viisauden merkin, rohkein teko ei ole epäillä vielä yhtä asiaa lisää. Rohkein teko on pitää kirjaa. Merkitä muistiin se minkä näki, ennen kuin ehtii antaa suostutella itsensä siihen ettei nähnyt mitään. Sanoa ääneen se mikä on totta silloinkin, kun totuus osuu omaan puoleen ja olisi mukavampi vaieta. Pysyä paikalla silloinkin, kun on helpompi kävellä ohi olankohautuksen kanssa.

Niin kauan kuin yksikin ihminen pitää kiinni siitä, että jokin on totta riippumatta kuinka monta väärennöstä sen ympärille kasataan, epäilyn valtakunta ei ole vielä saanut viimeistä sanaa. Epäily saa viedä meiltä monta varmuutta, eikä se aina ole vahinko. Yhtä se ei saa viedä. Sitä, että ihminen voi yhä katsoa toista silmiin ja sanoa, sinun ei tarvitse uskoa minua, mutta minä olin siellä, ja tämän minä näin. Siitä, eikä mistään muualta, kasvaa takaisin se yhteinen maa, jolla kaksi ihmistä voi vielä seistä ja olla rehellisesti eri mieltä.