Riittävän hyvä äiti
Synnytysosaston käytävällä on aamuisin hiljaista. Kuvitellaan huone, jossa nuori nainen istuu sängyn reunalla ja katsoo vastasyntynyttä, joka nukkuu muovisessa kehdossa hänen vieressään. Hän on synnyttänyt vuorokausi sitten. Hän on väsynyt, onnellinen ja peloissaan, aivan kuten jokainen muukin tällä käytävällä. Hänen pelollaan on silti perusteita, joita muut eivät kanna: hänellä on lievä kehitysvamma, ja huoneen ulkopuolella joku on jo alkanut kirjoittaa arviota siitä, osaako hän.
Kysymys kuulostaa yksinkertaiselta. Osaako hän vaihtaa vaipan, tunnistaa nälän, herätä yöllä ja huomata kuumeen? Sen taakse kätkeytyy kuitenkin toinen, paljon vanhempi kysymys. Yhteiskunta on esittänyt sen ennenkin ja vastannut siihen tavalla, jota se myöhemmin häpesi. Kenellä on oikeus olla äiti?
Lause, joka oli tarkoitettu lohdutukseksi
Brittiläinen lastenlääkäri ja psykoanalyytikko Donald Winnicott kirjoitti 1950-luvulla riittävän hyvästä äidistä. Käsite syntyi lohdutukseksi. Winnicott oli seurannut tuhansia äitejä ja lapsia ja huomannut, ettei lapsi tarvitse täydellistä äitiä. Lapsi tarvitsee äidin, joka vastaa riittävän usein ja epäonnistuu siedettävin annoksin. Juuri pienistä epäonnistumisista lapsi oppii, että maailma on olemassa hänen ulkopuolellaankin. Täydellinen äiti olisi Winnicottin mukaan lapselle jopa haitaksi.
Ajatus oli vapauttava. Se otti äitien harteilta vaatimuksen, jota kukaan ei ollut koskaan täyttänyt. Sanat vaihtavat kuitenkin usein tehtäväänsä matkalla. Ilmaus, jonka piti laskea rima lattiaan, muuttui vähitellen itse rimaksi. Riittävän hyvästä tuli arviointikriteeri. Arviointikriteerillä on aina alapuoli.
Lauseen piti sanoa jokaiselle äidille, ettei hänen tarvitse olla täydellinen. Se alkoi sanoa joillekin äideille, että he eivät riitä.
Päätös ennen syntymää
Suomen historiassa on luku, josta puhutaan harvoin. Vuonna 1935 eduskunta sääti sterilointilain, joka salli ihmisen tekemisen hedelmättömäksi rotuhygieenisin perustein. Vuoden 1950 laki laajensi perusteita. Vasta vuonna 1970 laki kumottiin. Näiden vuosikymmenten aikana Suomessa steriloitiin tuhansia ihmisiä. Suuri osa heistä oli niitä, joita silloisessa kielessä kutsuttiin vajaamielisiksi. Monelta ei kysytty mitään. Osalta kysyttiin tilanteessa, jossa kieltäytyminen ei ollut todellinen vaihtoehto, esimerkiksi laitoksesta pääsyn ehtona.
Laki ei ollut marginaalin hanke. Sitä kannattivat lääkärit, tutkijat, sosiaalipoliitikot ja kansanedustajat laajasti eri puolueista. Sitä perusteltiin lasten edulla, yhteiskunnan kantokyvyllä ja ihmiskunnan parantamisella. Sanat olivat huolellisia, ja niiden valitsijoiden omasta mielestä tarkoitus oli hyvä.
Luku ei päättynyt siihen, että laki kumottiin. Se muutti muotoaan. Kysymys siitä, kuka saa tulla vanhemmaksi, ei enää ratkea leikkauspöydällä ennen raskautta. Se ratkeaa synnytyksen jälkeen arviointijaksolla, havaintolomakkeilla ja tapaamisajoilla, jotka joku toinen päättää. Raja on siirtynyt syntymän toiselle puolelle. Siirtymä on ollut valtava edistysaskel, sillä nyt lapsi saa syntyä. Sen jälkeen kysymys esitetään uudelleen.
Vanhemmuus ei ole yksilön ominaisuus
Vanhemmuuden arviointi lähtee lähes aina samasta oletuksesta: se mittaa, mitä vanhempi osaa. Kohteena on yksilö, hänen taitonsa, hänen ymmärryksensä ja hänen kykynsä toimia oikein oikealla hetkellä. Oletus näyttää niin itsestään selvältä, ettei sitä huomaa oletukseksi.
Yksikään ihminen ei ole kuitenkaan koskaan kasvattanut lasta yksin. Suomalaisessa talonpoikaistalossa vauvaa hoiti äidin lisäksi isoäiti, vanhempi sisarus, piika ja kylän kokenut nainen, joka tuli paikalle lapsen itkiessä taukoamatta. Kaupungissa saman tehtävän ottivat neuvola, naapuri ja oma äiti puhelimen päässä. Nykyvanhempi etsii tietoa kuumeesta kolmelta yöllä ja soittaa terveysneuvontaan. Vanhemmuus on aina ollut verkoston ominaisuus. Ulospäin se näyttää yksilön ominaisuudelta vain siksi, että verkosto on näkymätön niille, joilla se on.
Tästä syystä sama mittari kohtelee eri vanhempia eri tavoin. Korkeasti koulutettu äiti, joka ei tiedä vauvoista mitään, ei joudu arvioitavaksi. Hänen tietämättömyytensä oletetaan korjautuvan verkoston avulla. Kehitysvammainen äiti joutuu, sillä hänen tietämättömyytensä oletetaan pysyväksi. Oletus ei lopulta koske hänen kykyään vaan sitä, kuka hänen ympärillään on.
Tutkimus kertoo samaa. Kansainvälisissä seurannoissa vanhemman älykkyysosamäärä on osoittautunut lapsen hyvinvoinnin heikommaksi ennusteeksi kuin se, onko perheellä pysyvää käytännön tukea, toimeentuloa ja ihmisiä ympärillään. Kehitysvammaisten vanhempien lapsia sijoitetaan kodin ulkopuolelle moninkertaisesti muihin verrattuna. Sijoitusten taustalta löytyy usein yksinäisyys, köyhyys ja tuen puute pikemmin kuin todettu kaltoinkohtelu. Luku- tai laskutaidon puute ei ole koskaan estänyt ketään rakastamasta. Se on estänyt täyttämästä lomakkeita.
Läheisyys, jota mitataan rajoittamalla
Lastensuojelun ensimmäinen tehtävä on suojella lasta, ja tehtävä on oikea. Vauva ei voi odottaa, että aikuiset ehtivät oppia. On tilanteita, joissa lapsen paikka ei ole syntymäkodissa, eikä tätä totuutta voi kiertää. Tämän tunnustamisesta alkaa kuitenkin vaikein kohta, jota järjestelmä katsoo harvoin suoraan.
Vastasyntyneen ja äidin välinen side ei ole valmis synnytyshetkellä. Se rakentuu ensimmäisinä viikkoina tuoksusta, äänestä, ihokosketuksesta, imetyksestä, öistä ja aamuista. Kiintymys syntyy toistosta. Se muistuttaa kielen oppimista: sitä ei voi harjoitella muutamaa tuntia viikossa valvotussa huoneessa ja odottaa, että se kehittyy samoin kuin jatkuvassa läheisyydessä.
Kuvitellaan tilanne, jossa äidin tapaamisia vastasyntyneen kanssa rajoitetaan tiukasti arvioinnin ajaksi. Muutama tunti viikossa, vieras huone, työntekijä paikalla kirjaamassa havaintoja. Muutaman viikon päästä arvioinnissa todetaan, että vuorovaikutus äidin ja lapsen välillä on epävarmaa eikä vauva tunnu tunnistavan äitiään. Havainto on täsmälleen oikea. Se on myös täsmälleen se, minkä rajoitus tuotti.
Mittari muuttaa sitä, mitä se mittaa. Sama rakenne toistuu monissa järjestelmissä, harvoin yhtä kipeästi kuin tässä. Äiti, jolta otetaan pois läheisyys hänen läheisyyskykynsä arvioimiseksi, istuu pelissä, jonka kortit on jaettu ennen pelin alkua. Paperilla kaikki on perusteltua. Jokainen päätös on tehty lapsen edun nimissä. Lopputulos voi silti olla se, että lapsi menettää äidin, jonka hän olisi voinut saada, ja äiti menettää lapsen, jonka tuntemaan oppimiseen hänelle ei annettu tilaisuutta.
Kehitysvammainen ihminen on lisäksi usein elänyt koko elämänsä arvioitavana. Hänen kykyjään on mitattu koulussa, työvoimapalveluissa, asumispalveluissa ja etuuspäätöksissä. Hän tietää, miltä tuntuu, kun joku kirjoittaa huoneen nurkassa. Kenelle tahansa vanhemmalle arviointi olisi raskas, hänelle se avaa vanhan haavan. Stressi näkyy vuorovaikutuksessa ja vuorovaikutus kirjataan.
Sopimus, jonka Suomi on allekirjoittanut
Suomi ratifioi YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan yleissopimuksen vuonna 2016. Sen 23. artikla toteaa, ettei lasta saa missään tapauksessa erottaa vanhemmistaan lapsen tai toisen tai molempien vanhempien vammaisuuden perusteella. Samassa artiklassa valtio sitoutuu antamaan vammaisille henkilöille asianmukaista apua heidän kasvatusvastuunsa hoitamisessa.
Artiklan kaksi puolta kuuluvat yhteen. Ensimmäinen kieltää, toinen velvoittaa. Kieltoa on helppo noudattaa paperilla, sillä yksikään päätös ei koskaan perustu suoraan vammaan. Päätös perustuu riittämättömiin taitoihin, epävarmaan vuorovaikutukseen tai tuen tarpeen laajuuteen. Velvoite on vaikeampi. Se tarkoittaa, että ennen kysymystä äidin riittävyydestä on kysyttävä, onko hänelle annettu se, minkä varassa kuka tahansa äiti riittää.
Tuki maksaa. Tuettu vanhemmuus voi tarkoittaa ohjaajaa, joka käy kotona päivittäin ensimmäiset kuukaudet ja harvemmin vuosien ajan. Se voi tarkoittaa kuvitettuja ohjeita, tukiperhettä tai asumisyksikköä, jossa äiti ja lapsi asuvat yhdessä avun ollessa lähellä. Kustannus näkyy budjetissa joka kuukausi. Sijoituskin maksaa, usein kymmeniätuhansia euroja vuodessa, mutta sen hinta jakautuu eri momenteille eikä sitä vertailla samassa taulukossa. Lapsen menettämisen hinta äidille ei näy missään taulukossa. Sen lapsen hinta, joka kasvaa tietäen, että hänet otettiin äidiltään, näkyy vasta vuosikymmenten päästä. Silloinkin se näkyy vain hänen omassa elämässään.
Äiti, joka oppii laskemaan tunteja
Kaiken tämän keskellä on ihminen. Hän on ehkä odottanut lastaan yhdeksän kuukautta samalla tavalla kuin kuka tahansa: valiten nimeä, kuunnellen sydänääniä neuvolassa ja itkien niiden kuulemisesta. Hän ei ehkä osaa selittää, mitä kiintymyssuhde tarkoittaa. Hän tietää silti, miltä tuntuu vauvan rauhoittuminen omassa sylissä, ja hän tietää, miltä tuntuu tyhjä syli.
Hän oppii laskemaan. Kolme tuntia tiistaina, kaksi torstaina. Hän oppii, ettei huoneessa saa itkeä liikaa, sillä itku kirjataan, eikä liian vähän, sillä sekin kirjataan. Hän oppii puhumaan vauvalle ääneen, koska joku on sanonut sen olevan tärkeää. Hän oppii häpeämään sitä, että hänen äänensä on liian hiljainen tai liian kova. Hän oppii, että rakkaus on suoritus, jota katsotaan.
Moni meistä ei kestäisi tätä. Moni meistä ei edes läpäisisi tätä. Vastasyntynyt on kenelle tahansa ensimmäisinä viikkoina vieras, joka ei kerro tarpeitaan, ja ensimmäistä kertaa äidiksi tulleen kädet ovat kömpelöt koulutuksesta riippumatta. Ero ei ole siinä, kuka osaa. Ero on siinä, kenen kömpelyyttä odotetaan kärsivällisesti ja kenen kömpelyys kirjataan todisteeksi.
Armollisuus ei ole silmien sulkemista. Se on sitä, että sama kärsivällisyys, jonka tavallinen äiti saa ympäriltään ilmaiseksi, annetaan myös sille, jolta se on puuttunut koko elämän. Kehitysvammainen äiti ei pyydä, että hänen puutteensa unohdettaisiin. Hän pyytää, että joku jäisi hänen viereensä.
Sisar kaislikossa ja faaraon tytär
Toisen Mooseksen kirjan alussa Egyptin hallitsija on määrännyt, että jokainen heprealaisille syntyvä poikalapsi on heitettävä Niiliin. Määräys perusteltiin valtion turvallisuudella ja väestön hallinnalla, kuten tällaiset määräykset aina. Eräs äiti kätki poikaansa kolme kuukautta. Sen jälkeen hän punoi kaislasta arkun, tiivisti sen tervalla ja pihalla ja laski sen virran rannalle kaislikkoon.
Kertomuksessa on henkilö, jonka ohittaa helposti. Lapsen sisar jäi seisomaan kauemmas nähdäkseen, mitä veljelle tapahtuisi. Hän ei voinut estää mitään eikä hänellä ollut valtaa. Hän oli paikalla.
Faraon tytär tuli kylpemään, näki arkun, avasi sen ja näki itkevän lapsen. Hän ymmärsi heti, kenen lapsi se oli. Hän oli sen järjestelmän tytär, joka oli tuominnut lapsen kuolemaan. Hänellä oli valta tehdä lapselle mitä tahansa. Juuri silloin sisar astui esiin ja kysyi, saisiko hän hakea heprealaisnaisten joukosta imettäjän. Tytär suostui. Sisar haki lapsen oman äidin.
Faraon tytär sanoi äidille: ota tämä lapsi ja imetä hänet minulle, minä maksan sinulle palkkasi.
Lause on Raamatun hiljaisimpia ihmeitä. Valta, jolla oli mahdollisuus ottaa lapsi, antoi sen takaisin äidilleen. Valta, jonka edessä äiti ei voinut edes paljastaa olevansa äiti, maksoi hänelle siitä, että hän oli äiti. Järjestelmä ei kysynyt, riittääkö orjakansan nainen kuninkaallisen kasvattilapsen äidiksi. Se antoi hänelle sen, mitä hän tarvitsi ollakseen äiti: aikaa, suojaa ja leipää. Lapsesta kasvoi mies, joka myöhemmin johdatti kansansa orjuudesta vapauteen.
Kertomus ei kiellä punnitsemasta. Se näyttää, mihin suuntaan valta voi kääntyä. Jokainen yhteiskunta seisoo jossakin kohtaa joen rannalla faaraon ja faaraon tyttären välissä. Sterilointilakien aikakausi valitsi ratkaisun, jossa lasta ei päästetty edes syntymään, ja teki valintansa suunnitelmallisesti ja hyvässä uskossa. Nykyinen aika on valinnut paremmin. Valinta on silti tehtävä aina uudelleen: jokaisen synnytysosaston huoneen ovella, jokaisen arviointijakson alussa ja jokaisessa päätöksessä, joka mittaa äidin ja lapsen yhteiset tunnit.
Riittävän hyvä äiti ei ole koskaan ollut riittävä yksin. Hän on riittänyt, koska joku seisoi kaislikon reunalla ja joku toinen maksoi palkan. Kysymys ei siis ole siitä, riittääkö äiti. Kysymys on siitä, riittääkö kylä.