Ainoa, joka puhui Israelin puolesta
Kolme kuollutta nostettiin haudasta vastaamaan samaan kysymykseen.
Jeesuksen seuraajalle seuraava kertomus on vaikea luettava. Joka on valinnut elävän Jumalan ja antanut koko elämänsä Jeesukselle Kristukselle, ei voi lukea sitä tuntematta kipua. Kertomuksesta on silti uskallettava puhua, sillä puhe Jeesuksesta on muuttumassa pilkkaavaksi, alentavaksi, härskiksi ja julmaksi. Lankeemuksen ja karkotuksen jälkeen tämä maailma on annettu rajatuksi ajaksi ja rajatulla vallalla pimeyden ruhtinaalle. Sen viha kärjistyy Jeesusta kohtaan ja kohdistuu samalla Hänen seuraajiinsa. Jeesuksen seuraaja joutuu kohtaamaan saman vihan.
Babylonialaisen Talmudin Gittin-traktaatissa on kertomus, joka kuuluu Jerusalemin hävitystä käsittelevään jaksoon. Sen päähenkilö on Onkelos, roomalainen Tituksen sisarenpoika, joka tahtoo kääntyä juutalaisuuteen. Ennen päätöstään hän nostaa manaamalla haudasta kolme kuollutta. Ensin hän nostaa Tituksen, joka hävitti temppelin. Sitten hän nostaa Bileamin, joka palkattiin kiroamaan Israel. Viimeisenä hän nostaa Jeesuksen Nasaretilaisen. Jokaiselta hän kysyy saman kaksi kysymystä. Kuka on tärkein siinä maailmassa, jossa sinä nyt olet? Pitäisikö minun liittyä heihin?
Kolme vastausta
Kaikki kolme vastaavat ensimmäiseen kysymykseen samoin: juutalainen kansa. Toisessa vastaukset eroavat. Titus sanoo, että heidän käskyjään on liian paljon noudatettaviksi. Hän neuvoo lähtemään taistelemaan heitä vastaan. Bileam lainaa Mooseksen kirjaa ja neuvoo olemaan etsimättä heidän rauhaansa ja menestystään.
Jeesus vastaa toisin. Talmudin englanninkielisen käännöksen mukaan Hän sanoo: "Etsi heidän hyvinvointiaan, älä etsi heidän onnettomuuttaan, sillä joka koskee heihin, on kuin koskisi hänen silmäteräänsä." Sanat ovat profeetta Sakarjalta, jonka mukaan se, joka koskee Jumalan kansaan, koskee Hänen silmäteräänsä (Sak. 2:8).
Jokainen kertoo myös rangaistuksensa tulevassa maailmassa. Tituksen tuhka kootaan joka päivä, hänet tuomitaan, poltetaan ja sirotellaan seitsemään mereen. Bileamin rangaistus liittyy siihen, että hän sai Israelin syntiin Mooabin tyttärien kanssa. Jeesuksen rangaistus on kertomuksen mukaan kiehuva uloste, koska Hän pilkkasi viisaiden sanoja. Lopuksi Talmud tekee johtopäätöksensä: tule ja katso, mikä ero on Israelin syntisten ja maailman kansojen profeettojen välillä. Bileam, joka oli profeetta, tahtoi Israelille pahaa. Jeesus Nasaretilainen, joka oli juutalainen syntinen, etsi heidän hyvinvointiaan.
Kertomus sanoo tahtomattaan jotakin, mitä se ei tarkoittanut. Kolmesta manatusta ainoa, joka puolustaa Israelia, saa kaikkein alentavimman rangaistuksen. Kertomus leimaa Hänet oman kansansa syntiseksi juuri siinä kohdassa, jossa Hän puhuu kansansa puolesta. Johannes kirjoitti saman asian toiselta puolelta:
Hän tuli omiensa tykö, ja hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.
Joh. 1:11
Kaksi Bileamia
Talmud asettaa Jeesuksen Bileamin rinnalle. Raamatun Bileam on kuitenkin toinen kuin kertomuksen Bileam. Mooabin kuningas palkkasi hänet kiroamaan Israelin. Jumala esti hänet:
Mutta Jumala sanoi Bileamille: "Älä mene heidän kanssaan äläkä kiroa sitä kansaa, sillä se on siunattu".
4. Moos. 22:12
Bileam ei saanut kirotuksi sitä, jota Jumala siunasi. Herra muutti kirouksen siunaukseksi, koska Hän rakasti kansaansa (5. Moos. 23:5). Uudessa testamentissa Bileamista tulee niiden esikuva, jotka eksyttävät Jumalan kansan palkan tähden. Pietari kirjoittaa vääristä opettajista:
He ovat hyljänneet suoran tien, ovat eksyneet ja seuranneet Bileamin, Beorin pojan, tietä, hänen, joka rakasti vääryyden palkkaa, mutta sai rikkomuksestaan ojennuksen: mykkä juhta puhui ihmisen äänellä ja esti profeetan mielettömyyden.
2. Piet. 2:15-16
Ilmestyskirja muistuttaa, että Bileam opetti viemään Israelin lapset epäjumalanpalvelukseen ja haureuteen (Ilm. 2:14). Rivit menevät siis ristiin. Talmud asettaa Jeesuksen samaan riviin Bileamin kanssa, vaikka Hän kertomuksen omien sanojen mukaan etsi Israelin hyvää. Uusi testamentti asettaa Bileamin niiden riviin, jotka myyvät totuuden ja eksyttävät.
Kaksi esirippua
Juuri ennen Onkelosta Talmud kertoo, mitä Titus teki valloittaessaan temppelin. Hän häpäisi kaikkeinpyhimmän ja viilsi miekallaan esiripun, joka erotti sen pyhäköstä. Esirippu leikattiin ihmisen kädellä ja vihollisen aseella.
Evankeliumi kertoo toisesta esiripusta. Sillä hetkellä, kun Jeesus antoi henkensä ristillä, temppelin esirippu repesi kahtia ylhäältä alas asti (Matt. 27:51). Evankeliumi ei nimeä repijää. Se kertoo vain suunnan. Heprealaiskirje kertoo, mitä esirippu merkitsi: Jeesuksen veren kautta meillä on pääsy kaikkeinpyhimpään uutta ja elävää tietä, joka käy esiripun eli Hänen lihansa kautta (Hepr. 10:19-20). Toinen esirippu viillettiin häpäisyksi. Toinen revittiin, jotta tie avautuisi.
Nimi, joka pyyhittiin
Kertomuksen historia on itsessään opetus. Juutalaisen tietosanakirjan mukaan paavin luvalla Baselissa vuosina 1578-1581 julkaistusta Talmudista jätettiin pois kristinuskolle vihamielisinä pidetyt kohdat ja koko Abodah Zarah -traktaatti. Useimmat myöhemmät laitokset perustuvat siihen. Varhaisista painetuista laitoksista yhdestä Jeesuksen nimi poistettiin kokonaan ja toisessa se korvattiin sanoilla "Israelin syntiset". Vuonna 1342 kirjoitetussa Münchenin käsikirjoituksessa, joka on ainoa säilynyt koko Babylonialaisen Talmudin käsikirjoitus, nimi on paikallaan. Nykyinen sensuroimaton laitos palauttaa sen.
Tutkimus on jakautunut siinä, tarkoittavatko Talmudin kohdat Nasaretin Jeesusta. Yliopistokustantamo tiivistää erään tutkimuksen päätelmän niin, että kertomukset tuntevat evankeliumit hämmästyttävän hyvin ja ovat tietoista, taitavaa kristinuskon vastaista kiistakirjoitusta, joka parodioi Uuden testamentin kertomuksia. Toiset kiistävät yhteyden kokonaan. Juutalainen tietolähde arvioi, että teloitusta koskeva kohta poistettiin myöhemmistä laitoksista todennäköisesti siksi, että kristityt käyttivät sitä vainon verukkeena.
Kristikunnan historiassa on siis molemmat. On sensuuri, joka pyyhki nimen. On myös vaino, jonka verukkeeksi kohtaa käytettiin. Kumpikaan ei ole rakkautta. Totuutta ei tarvitse pyyhkiä eikä käyttää aseena.
Viisaiden sana ja Jumalan sana
Gittinin kertomus ei ole Talmudin ainoa kohta, joka puhuu Jeesuksesta. Sanhedrin-traktaatin mukaan Hänet kivitettiin ja Hänen ruumiinsa ripustettiin pääsiäisen aattona. Kuuluttaja kulki Hänen edellään 40 päivää ja julisti syyn: Hän harjoitti noituutta, yllytti ihmisiä epäjumalanpalvelukseen ja eksytti juutalaisen kansan. Sama syytös toistuu toisessa kohdassa samaa traktaattia.
Syytökset eivät ole uusia. Niitä esitettiin jo Jeesuksen eläessä. Jerusalemista tulleet kirjanoppineet sanoivat, että Hän ajaa riivaajia ulos riivaajien päämiehen voimalla (Mark. 3:22). Kansassa toiset sanoivat Hänen olevan hyvä, toiset taas sanoivat, että Hän villitsee kansan (Joh. 7:12). Ristiinnaulitsemisen jälkeen ylipapit ja fariseukset kutsuivat Häntä Pilatukselle villitsijäksi (Matt. 27:63). Talmud ei siis kiistä Jeesuksen tekoja. Se antaa niille saman selityksen kuin Hänen vastustajansa evankeliumeissa. Raamattu antaa toisen. Pietari sanoi Jerusalemin kansalle temppelissä, että he kielsivät Pyhän ja Vanhurskaan ja tappoivat elämän ruhtinaan, jonka Jumala herätti kuolleista (Apt. 3:14-15). Samassa puheessa hän sanoi heidän tehneen sen tietämättömyydestä (Apt. 3:17).
Gittinin kertomus perustelee Jeesuksen rangaistuksen sillä, että Hän pilkkasi viisaiden sanoja. Kertomuksen mukaan jokainen, joka pilkkaa viisaiden sanoja, tuomitaan kiehuvaan ulosteeseen. Tässä kulkee syvin raja Talmudin ja Raamatun välillä. Talmud on kokoelma viisaiden suullista perinnettä ja sen selitystä. Jeesus asetti perinteen Jumalan sanan alle. Fariseukset ja kirjanoppineet kysyivät, miksi Hänen opetuslapsensa eivät noudattaneet vanhinten perinnäissääntöä. Jeesus vastasi heille: "Te teette Jumalan sanan tyhjäksi perinnäissäännöllänne, jonka olette säätäneet." (Mark. 7:13)
Kertomus tuomitsee Jeesuksen siitä, mistä evankeliumi Hänet tuntee. Hän ei pilkannut Jumalan sanaa. Hän asetti sen ihmisten sääntöjen yläpuolelle. Kysymys siitä, kumpi on ylempänä, viisaiden sana vai Jumalan sana, erottaa Talmudin ja Raamatun toisistaan yhä.
Rakastaa, mutta ei kannattaa
Jeesuksen seuraaja ei vihaa ketään eikä syrji ketään, koska Hän, jota seurataan, on Rakkaus. Rakkaus ei silti vaadi olemaan hiljaa siitä, kuka Jeesus on. Sen ei myöskään tarvitse puolustaa sitä, mikä kieltää Pojan. Kaikki eivät ota Häntä vastaan, eikä Raamattu lupaa, että kaikki ottaisivat. Sen voi katsoa silmiin vihaamatta.
Jeesus itse näytti, miltä se näyttää. Hän tiesi, ettei Jerusalem ottaisi Häntä vastaan. Hän itki kaupunkia:
Ja kun hän tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, itki hän sitä ja sanoi: "Jospa tietäisit sinäkin tänä päivänä, mikä rauhaasi sopii! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi salattu.
Luuk. 19:41-42
Paavali kantoi omaa kansaansa samalla tavalla:
että minulla on suuri murhe ja ainainen kipu sydämessäni. Sillä minä soisin itse olevani kirottu pois Kristuksesta veljieni hyväksi, jotka ovat minun sukulaisiani lihan puolesta,
Room. 9:2-3
Hän rukoili, että he pelastuisivat (Room. 10:1). Silti hän ei vaiennut siitä, kuka Kristus on. Rakkaus ja kannatus ovat eri asioita. Rakkaus ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa (1. Kor. 13:6).
Siunaus, jota ei voi antaa
Moni kristitty perustelee maallisen Israelin tukemista Jumalan lupauksella Aabrahamille: "Ja minä siunaan niitä, jotka sinua siunaavat" (1. Moos. 12:3). Paavali kirjoittaa, että lupaukset annettiin Aabrahamille ja hänen siemenelleen, joka on Kristus (Gal. 3:16). Lupauksen siunaus kulkee siis Kristuksen kautta eikä Hänen ohitseen.
Israelilla tarkoitetaan kahta eri asiaa. Ne menevät usein sekaisin. Maallinen Israel on valtio, jossa tehdään politiikkaa ja josta voi lukea uutisia joka päivä. Hengellinen Israel on Jumalan kansa. Jeesuksen Kristuksen ristintyön jälkeen siihen kuuluu jokainen, joka ottaa Hänet vastaan, oli hän juutalainen tai pakana. Paavali kirjoittaa: "eivät kaikki ne, jotka ovat Israelista, ole silti Israel" (Room. 9:6). Galatalaisille hän sanoo: "jos te olette Kristuksen omat, niin te siis olette Aabrahamin siementä, perillisiä lupauksen mukaan" (Gal. 3:29). Pietari kutsuu Kristukseen uskovia nimellä "valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa" (1. Piet. 2:9). Tämä on valittu ja luvattu kansa, jolla on Kristuksen kautta pääsy Isän tykö (Ef. 2:18).
Raamatussa siunaaminen on Jumalan hyvän lausumista ihmisen ylle Hänen nimessään (4. Moos. 6:27). Siksi Jeesuksen seuraaja ei voi siunata Herran nimessä sitä, mikä kieltää Herran Pojan. Maallinen Israel ei tunnusta Jeesusta Messiaaksi. Rabbiininen juutalaisuus rakentuu Talmudin varaan. Talmudin kertomus sijoittaa Jeesuksen kiehuvaan ulosteeseen. Paavali kirjoittaa, mikä erottaa Jumalan Hengessä puhumisen sen vastakohdasta:
Sentähden minä teen teille tiettäväksi, ettei kukaan, joka puhuu Jumalan Hengessä, sano: "Jeesus olkoon kirottu", ja ettei kukaan voi sanoa: "Jeesus olkoon Herra", paitsi Pyhässä Hengessä.
1. Kor. 12:3
Joka siunaa sen, mikä kiroaa Jeesuksen, antaa siunauksensa kiroukselle. Johannes kirjoittaa, että joka sanoo tervetulleeksi sen, joka ei tuo mukanaan Kristuksen oppia, joutuu osalliseksi hänen pahoihin tekoihinsa (2. Joh. 1:10-11). Jeesus sanoi opetuslapsilleen: "joka minut hylkää, hylkää hänet, joka on minut lähettänyt" (Luuk. 10:16). Isän siunausta ei voi antaa Pojan ohi.
Tämä ei ole vihaa kansaa kohtaan. Paavali kirjoitti samasta kansasta, että evankeliumin kannalta he ovat vihollisia, mutta valinnan kannalta rakastettuja isien tähden (Room. 11:28). Rakkaus kansaa kohtaan ja hyväksyntä sille, mikä kieltää Kristuksen, ovat eri asioita. Synnin siunaamista ja Kristuksen pilkkaamista ei hyväksytä missään tilanteessa. Sitä ei muuta poliittinen liitto, historian syyllisyys eikä hyvä tarkoitus.
Tässä on jännite, josta vaietaan maailmanlaajuisesti taitavasti. Kristikunta on hyväksynyt Raamatun kokonaisuudessaan eli sekä Vanhan että Uuden testamentin. Talmudin opetukset ovat ihmisten perinnäissääntöjä. Ne ovat täysin vastakkaisia Raamatun kanssa. Maallinen Israel ei valtaosaltaan hyväksy koko Raamattua eikä Jeesusta. Israelissa on vain pieni, marginaalinen joukko, joka on tunnustanut Jeesuksen Messiaaksi. Silti valtava osa kristikunnasta tukee maallista Israelia huolimatta siitä, mitä Gazassa tapahtuu. Tätä ristiriitaa ei haluta nostaa keskusteluun. Kysymys kuuluu, miksi siitä ei puhuta julkisesti eikä sitä uskalleta pohtia.
Hän rukoili heidän puolestaan
Talmudin kertomuksessa Jeesus sanoo: etsi heidän hyvinvointiaan. Evankeliumissa Hän teki enemmän. Ristille naulittuna Hän rukoili niiden puolesta, jotka olivat Hänet sinne vieneet:
Mutta Jeesus sanoi: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät". Ja he jakoivat keskenään hänen vaatteensa ja heittivät niistä arpaa.
Luuk. 23:34
Hän, jota kertomus kutsuu syntiseksi, rukoili anteeksiantoa niille, jotka eivät tienneet, mitä tekivät. Saman tehtävän Hän jätti seuraajilleen. Paavali kirjoitti Timoteukselle:
Minä kehoitan siis ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, kuningasten ja kaiken esivallan puolesta, että saisimme viettää rauhallista ja hiljaista elämää kaikessa jumalisuudessa ja kunniallisuudessa.
1. Tim. 2:1-2
Rukous ei hyväksy syntiä eikä vaikene totuudesta. Se kantaa ihmisen Jumalan eteen ja pyytää Häneltä sitä, mitä kukaan ihminen ei voi toiselle antaa: parannusta, anteeksiantoa ja avautuvia silmiä. Jeesuksen seuraaja rukoilee Israelin kansan puolesta samoin kuin kaikkien muidenkin. Hän rukoilee sen hallitsijoiden puolesta ja niidenkin puolesta, jotka pilkkaavat hänen Herraansa. Siunata hän ei voi sitä, mikä kieltää Kristuksen. Rukoilla hän voi jokaisen puolesta.
Sama armo on auki jokaiselle. Se on auki juutalaiselle ja pakanalle, Talmudin lukijalle ja sille kristitylle, joka on käyttänyt Talmudia vainoon. Kukaan ei tule siihen ansiosta, eikä keneltäkään se ole suljettu.