Yirah.fi

ajankohtaista · tutkittua tietoa · Raamattu & teologia

Geopolitiikka

Kuningas lain alla

20.11.2026 klo 18:00 4 min lukuaika Yirah.fi
Kuningas lain alla

Roomalainen juristi Ulpianus kirjoitti kolmannella vuosisadalla lauseen, joka kulkeutui Justinianuksen lakikokoelmaan ja sieltä Euroopan hoveihin: princeps legibus solutus est, hallitsija on vapautettu laeista. Tuhat vuotta myöhemmin englantilainen tuomari Henry de Bracton kirjoitti vastauksen, jota on siteerattu siitä asti. Kuninkaan ei tule olla kenenkään ihmisen alainen, mutta hänen tulee olla Jumalan ja lain alainen, sillä laki tekee kuninkaan. Näiden kahden lauseen välillä on käyty koko Euroopan poliittinen historia. Kumpikaan ei ole voittanut lopullisesti.

Ulpianuksen lause ei ole kadonnut. Se on vain vaihtanut vaatteensa. Nykyään se ei puhu keisarin pyhyydestä vaan valtion suvereniteetista, viranhaltijan koskemattomuudesta ja tuomioistuimista, joiden ei pidä ylittää toimivaltaansa. Sanasto on hallinnollista ja rauhallista, mutta vaatimus on sama kuin keisarilla: on olemassa paikka, jonne laki ei ulotu, ja se paikka on vallan ylin kerros.

Kaksi ovea, joista kumpikin johtaa ulos

Rikoksen ja vastuun välissä on aina ollut kaksi pakotietä. Alempi kulkee käskyn kautta: "tein, mitä minun käskettiin tehdä." Ylempi kulkee viran kautta: "annoin käskyn, mutta minulla oli siihen oikeus, eikä valtiota voi tuomita." Sotilas vetoaa esimieheensä, esimies suvereniteettiinsa. Jokainen ketjun jäsen osoittaa joko ylös tai alas ja vastuu katoaa jonnekin keskelle, jossa ei istu kukaan.

Vuoden 1945 Lontoon sopimuksen liitteenä annettu Nürnbergin tuomioistuimen peruskirja sulki molemmat ovet yhdellä kertaa. Sen seitsemännen artiklan mukaan syytetyn virallinen asema valtionpäämiehenä tai hallituksen vastuullisena virkamiehenä ei vapauta häntä vastuusta. Kahdeksannen artiklan mukaan esimiehen käsky ei vapauta alaista, vaikka se voidaan ottaa huomioon rangaistusta lievennettäessä. Kaksi lyhyttä pykälää teki jotakin, mitä ihmiskunta ei ollut aiemmin uskaltanut kirjoittaa näkyviin. Ne julistivat, ettei vallan portaikossa ole yhtään askelmaa, jolla ihminen lakkaisi olemasta ihminen.

Tämä on Nürnbergin syvin perintö, syvempi kuin yksikään sen tuomioista. Käsky ja virka ovat saman pakotien kaksi päätä. Ne näyttävät vastakohdilta, sillä toinen pienentää ihmisen rattaaksi ja toinen suurentaa hänet valtioksi. Kumpikin tekee kuitenkin saman asian: ne poistavat ihmisen omasta teostaan. Rattaalla ei ole omaatuntoa, eikä valtiolla ole kasvoja. Laki, joka kieltää molemmat pakotiet, pakottaa jokaisen jäämään siihen, mitä hän on, ihmiseksi, joka teki jotakin.

Raskaimmat rikokset eivät synny ilman kumpaakin ovea. Kansanmurhaa ei tee yksi ihminen vaan tuhannet, joista jokainen uskoo vastuun olevan muualla. Tämän tähden koskemattomuus ylimmille ei ole vain heidän oma asiansa. Se avaa ylemmän oven uudelleen, eikä avoin ovi jää ylimpään kerrokseen. Käskijän ollessa lain ulottumattomissa totteleva oppii nopeasti, missä turva on: mahdollisimman lähellä häntä.

Voittajan oikeuden varjo

Rehellinen ajattelu ei voi pysähtyä tähän. Nürnberg tuomitsi hävinneet. Liittoutuneiden omia tekoja ei siellä punnittu, ja neuvostosyyttäjät yrittivät sälyttää Katynin joukkosurmat saksalaisten syyksi. Tuomioistuin, joka julisti, ettei kukaan ole lain yläpuolella, oli koottu niistä, jotka olivat sillä hetkellä kaikkien yläpuolella.

Suomi tuntee tämän ristiriidan omasta ruumiistaan. Välirauhansopimuksen 13. artikla velvoitti Suomen osallistumaan sotarikoksista syytettyjen tuomitsemiseen. Valvontakomission paineessa eduskunta sääti syyskuussa 1945 taannehtivan lain, jonka nojalla sota-ajan johto tuomittiin vuosina 1945 ja 1946. Presidentti Risto Ryti sai kymmenen vuoden kuritushuonerangaistuksen, ministerit omansa. Moni suomalainen koki oikeudenkäynnin nöyryytyksenä. Monet lakimiehet pitivät sitä oikeusvaltion periaatteiden vastaisena, koska rangaistus perustui lakiin, jota tekohetkellä ei ollut olemassa. Ryti armahdettiin vuonna 1949.

Kokemus tekee suomalaisesta kysymyksestä vaikeamman ja samalla kirkkaamman. Laki, joka ulottuu vain hävinneisiin, ei ole lain voitto vallasta vaan vallan voitto, joka on pukeutunut laiksi. Valikoivuus on oikeuden vanhin sairaus. Kansainvälisen rikostuomioistuimen syytetyistä valtaosa on ollut afrikkalaisia. Suurimmat sotilasvallat ovat pysytelleet sen ulkopuolella. Kritiikki on aiheellista.

Sairaudesta on kuitenkin tehtävä oikea diagnoosi. Valikoivasta oikeudesta ei parannu luopumalla oikeudesta vaan ulottamalla se niihin, jotka on tähän asti jätetty sen ulkopuolelle. Voittajan oikeuden vastalääke on laki, joka koskee myös voittajaa. Vaatimus koskemattomuudesta ei korjaa Nürnbergin vikaa. Se tekee siitä pysyvän: laki jää koskemaan vain niitä, joilla ei ole tarpeeksi voimaa kieltäytyä siitä.

Lokakuussa 1998 Lontoossa pidätettiin Chilen entinen diktaattori Augusto Pinochet espanjalaisen tuomarin pidätysmääräyksen perusteella. Britannian ylähuone ratkaisi, ettei entisen valtionpäämiehen asema suojannut häntä kidutusta koskevilta syytteiltä. Hetken ajan näytti siltä, että Bractonin lause oli voittanut. Puolentoista vuoden kuluttua sisäministeri päästi hänet palaamaan kotiin terveyssyihin vedoten. Laki oli ulottunut häneen asti ja epäröinyt viimeisellä metrillä. Juuri tuo epäröinti on oikeuden ja vallan suhteen todellinen mittari, ei periaate, josta kaikki ovat juhlapuheissa yhtä mieltä.

Lähettilään koskemattomuus

Koskemattomuudella on kunniallinen alkuperä. Juuri sen tähden sen nykyinen käyttö on niin taitava.

Muinaisessa maailmassa sanansaattaja oli pyhä. Kreikkalaisten airueet kulkivat sotivien kaupunkien välillä Hermeksen sauvaa kantaen, eikä heihin saanut koskea. Herodotos kertoo spartalaisten heittäneen Persian kuninkaan Dareioksen lähettiläät kaivoon. Sen jälkeen Spartaa kohtasi jumalten viha, joka ei uhreista lauennut. Lopulta kaksi spartalaista, Sperthias ja Bulis, lähti vapaaehtoisesti Persiaan tarjoutumaan sovitukseksi. Dareioksen poika Kserkses lähetti heidät takaisin vahingoittamattomina. Hän ei suostunut tekemään sitä, mistä moitti spartalaisia.

Lähettilään koskemattomuus ei suojellut lähettäjää. Se suojeli sanomaa. Sotivien osapuolten oli voitava puhua toisilleen, mikä edellytti, että viestin kantaja pääsi perille ja takaisin. Nykyinen diplomaattinen koskemattomuus perustuu samaan ajatukseen. Se on toiminnallinen suoja, joka on olemassa, jotta valtiot voisivat asioida keskenään. Se ei koskaan tarkoittanut, että lähettäjä voisi tehdä mitä tahansa ja vedota siihen, että hänen nimissään kulkeva viestinviejä on koskematon.

Vaatimus, jonka mukaan vallan ylin kerros olisi koskematon raskaimmistakin rikoksista, kääntää vanhan periaatteen nurin. Suoja, joka annettiin sanoman kulkemiseksi, muuttuu suojaksi teolle, jonka jälkeen ei ole enää mitään sanottavaa. Koskemattomuus palveli ennen puhetta. Nyt sitä pyydetään palvelemaan vaikenemista.

Pienen kansan ainoa linnoitus

Suurvallalla on kaksi suojaa, laki ja voima. Se voi valita, kumpaan nojaa. Pienellä kansalla on käytännössä vain toinen. Tästä syystä kysymys hallitsijoiden vastuusta ei ole pienelle valtiolle kaukainen periaatekiista vaan sen olemassaolon perusta. Kansainvälinen oikeus ei ole koskaan ollut täydellinen, mutta se on ainoa järjestys, jossa pienen kansan raja on yhtä pyhä kuin suuren.

Suomi kuului niihin valtioihin, joiden ratifioinnit toivat Rooman perussäännön voimaan vuonna 2002. Päätös ei ollut idealismia. Se oli vuosisadan kokemuksen tiivistys siitä, mitä tapahtuu maalle, jonka kohtalosta päätetään huoneissa, joissa vain voima puhuu. Molotovin ja Ribbentropin salainen pöytäkirja ei ollut laki, mutta se toteutui, koska kukaan ei kyennyt tuomitsemaan sen kirjoittajia.

Tuomioistuin, joka voi tuomita valtionpäämiehen, ei suojele pientä kansaa siksi, että se tuomitsisi usein. Sen voima on siinä, että se on olemassa. Jokainen hallitsija, joka suunnittelee hyökkäystä, laskee myös sen, millaisessa maailmassa hän elää loppuelämänsä. Voiko hän matkustaa? Voiko hänen perheensä asua ulkomailla? Voiko hänen nimensä vielä vuosikymmenten päästä esiintyä syytekirjelmässä? Laskelma ei pysäytä kaikkia. Se pysäyttää osan. Juuri sen osan varassa elävät kansat, joiden armeija ei yksin riitä.

Pöydässä, jossa suurimmat vallat sopivat keskenään, että tuomioistuinten on tunnettava paikkansa, ne eivät puhu vain itsestään. Ne puhuvat siitä, millainen maailma odottaa niitä, jotka eivät istu pöydässä. Laki, joka pysähtyy vallan kynnykselle, ei ole neutraali. Se on aina jonkun puolella, nimittäin sen, jolla on eniten valtaa rikkoa sitä.

Sinä olet se mies

Israelin suurimman kuninkaan elämässä on hetki, joka kuuluu koko maailman oikeushistoriaan, vaikka sitä harvoin luetaan sellaisena. Daavid oli ottanut sotilaansa Uurian vaimon ja lähettänyt Uurian kuolemaan. Hän teki sen niin kuin valta tekee, käskyllä, jonka toinen toteutti. Uuria kantoi itse Joabille kirjeen, joka määräsi hänen kuolemansa. Joab asetti hänet sinne, missä taistelu oli kovin. Ammoniittien jousimiehet hoitivat loput. Kukaan ketjussa ei ollut tehnyt mitään yksin.

Profeetta Natan ei tullut kuninkaan eteen lakikirjan kanssa. Hän ei vedonnut toimivaltaan eikä kysynyt, saako profeetta tuomita kuninkaan. Hän kertoi tarinan. Kaupungissa oli kaksi miestä, rikas ja köyhä. Rikkaalla oli paljon lampaita ja nautoja, köyhällä vain yksi pieni karitsa, jonka hän oli ostanut ja kasvattanut lastensa kanssa. Se söi hänen leipäänsä, joi hänen maljastaan ja nukkui hänen sylissään. Rikkaan luo tuli vieras, eikä rikas raskinut ottaa omista eläimistään vaan otti köyhän miehen karitsan.

Daavid kuohahti. Hän toimi juuri niin kuin kuninkaan kuului: tuomarina, joka suojelee köyhää rikkaalta. Mies, joka on tehnyt näin, on kuoleman oma, hän sanoi. Silloin Natan lausui neljä sanaa, jotka ovat painavimpia koskaan vallalle sanottuja: "Sinä olet se mies."

Natan ei kumonnut kuninkaan valtaa. Hän käytti sitä. Hän antoi kuninkaan istua tuomarin istuimella hetken pidempään kuin tämä aikoi, kunnes kuningas näki tuomarin ja syytetyn olevan sama ihminen. Siinä on lain ja vallan suhteen syvin salaisuus. Laki ei ole kuninkaalle vieras voima, joka tulee ulkoa nöyryyttämään häntä. Laki on sama oikeudentaju, jolla kuningas itse tuomitsee toisia, käännettynä hänen omaan tekoonsa. Koskemattomuus vaatii, että tuomarin istuin pysyy aina yksisuuntaisena. Se katsoo alas, ei koskaan peiliin.

Daavid ei vedonnut virkaansa. Hän ei sanonut, ettei profeetalla ollut toimivaltaa, eikä hän kutsunut vartijoita. Hän sanoi: "Minä olen tehnyt syntiä Herraa vastaan." Perimätiedon mukaan tuosta hetkestä syntyi psalmi 51, joka on yhä kirkon katumusrukousten ytimessä. Kuningas, joka suostui olemaan lain alla, ei menettänyt kuninkuuttaan. Hän menetti paljon muuta, sillä teon seuraukset kulkivat hänen huoneessaan pitkään. Kruunu kuitenkin säilyi.

Toinen profeetta kohtasi toisen kuninkaan toisin. Johannes Kastaja sanoi Herodekselle: "Sinun ei ole lupa pitää veljesi vaimoa." Herodes ei kiistänyt lakia. Hän vangitsi sen sanojan ja antoi lopulta katkaista tämän pään juhla-aterian lomassa, koska oli vannonut vieraidensa kuullen eikä kehdannut perääntyä. Näissä kahdessa kertomuksessa ovat ne kaksi tietä, jotka jokaisella vallalla on edessään. Toinen kuningas tunnisti itsensä tarinasta. Toinen vaiensi tarinan kertojan.

Niin kuin ihmiset te kuolette

Psalmi 82 on Raamatun ehkä hätkähdyttävin oikeuspuhe. Siinä Jumala nousee jumalten kokoukseen, niiden vallanpitäjien keskelle, joita muinainen maailma kutsui jumaliksi, ja kysyy, kuinka kauan he jakavat väärää oikeutta ja puolustavat jumalattomia. Hän käskee heitä puolustamaan heikkoa ja orpoa, auttamaan kurjaa ja köyhää. Sitten tulee lause, joka sisältää koko koskemattomuuskysymyksen vastauksen. He ovat jumalia ja Korkeimman poikia, mutta kuolevat niin kuin ihmiset ja kaatuvat kuin kuka tahansa ruhtinas.

Kuolevaisuus on ensimmäinen laki, joka ulottuu valtaistuimelle, eikä yksikään julistus ole kyennyt myöntämään siitä vapautusta. Jokainen hallitsija on ollut lapsi, joka pelkäsi pimeää. Jokaisesta tulee vielä ruumis, jonka joku toinen pukee viimeiseen pukuunsa. Koskemattomuus yrittää kieltää tämän välin. Se tekee ihmisestä viran ja virasta kuolemattoman, kunnes tuomio, jota ei voi siirtää toiseen tuomioistuimeen, tavoittaa hänet joka tapauksessa.

Pilatus sanoi Jeesukselle, että hänellä on valta päästää hänet vapaaksi ja valta ristiinnaulita hänet. Jeesus vastasi: "Sinulla ei olisi mitään valtaa minuun, ellei sitä olisi annettu sinulle ylhäältä." Lause ei kieltänyt Pilatuksen valtaa. Se kertoi, mistä valta tulee, eli samalla sen, kenelle se on tilivelvollinen. Annettu valta ei voi olla koskematon, sillä antaja voi aina kysyä, miten sitä on käytetty. Ainoastaan itse otettu valta väittää olevansa vastuussa vain itselleen.

Laki, joka ulottuu kuninkaaseen, näyttää nöyryytykseltä vain niiden silmissä, jotka ovat unohtaneet, mitä se oikeastaan tekee. Se ei alenna hallitsijaa alamaiseksi. Se palauttaa hänet ihmiseksi ihmisten joukkoon, samaan kohtaloon, samaan armoon ja samaan tilivelvollisuuteen kuin karitsansa menettäneen köyhän miehen. Ylhäältä katsottuna koskemattomuus on turva. Sisältä katsottuna se on yksinäisyyttä, sillä ihminen, johon kukaan ei saa koskea, ei voi myöskään saada anteeksi. Anteeksiantoa ei tarvita siellä, missä tekoa ei suostuta tunnustamaan omaksi.

Daavidin suuruus ei ollut siinä, ettei hän koskaan langennut. Se oli siinä, että profeetan osoittaessa häntä hän ei kysynyt, kuka tälle oli antanut luvan. Kansat, jotka kaipaavat oikeutta, eivät tarvitse hallitsijoita, jotka eivät koskaan erehdy. Ne tarvitsevat hallitsijoita, jotka vielä tunnistavat itsensä tarinasta köyhän miehen karitsasta, sekä maailman, jossa joku vielä uskaltaa kertoa sen.

Jaa Facebook X WhatsApp

Jatka lukemista

Uusimmat artikkelit uusimmasta vanhimpaan — vieritä lukeaksesi lisää. Seassa nostoja saatavilla olevista kirjoista.