Kuka sinut toi lähelle?
Sauva, joka versoi yhdessä yössä, ratkaisi riidan, jota yksikään puhe ei ratkaissut.
Erämaassa, Israelin leirin keskellä, leeviläinen Koorah nousi Moosesta ja Aaronia vastaan. Hänen kanssaan nousi 250 kansan päämiestä, arvokkaita miehiä. Heidän perustelunsa kuulosti hurskaalta: koko seurakunta on pyhä ja Herra on sen keskellä, miksi siis Mooses ja Aaron korottavat itsensä muiden yli (4. Moos. 16:3). Koorah ei ollut ulkopuolinen. Hän oli Kehatin sukua ja hänellä oli jo oma pyhä tehtävänsä. Mooses muistutti häntä siitä:
Eikö teille jo riitä se, että Israelin Jumala on erottanut teidät Israelin seurakunnasta, sallinut teidän käydä hänen tykönsä toimittamaan palvelusta Herran asumuksessa ja seisomaan seurakunnan edessä palvelemassa heitä?
Hän salli käydä tykönsä sinun ja kaikkien veljiesi, leeviläisten, sinun kanssasi; ja nyt te tavoittelette pappeuttakin.
4. Moos. 16:9-10
Koorah oli jo lähellä. Se ei riittänyt hänelle. Maa avasi kitansa ja nielaisi hänen väkensä (4. Moos. 16:32). Seuraavaksi Jumala ratkaisi asian merkillä. Jokaisen sukukunnan sauva pantiin lain majaan. Seuraavana päivänä Aaronin sauva oli versonut, kukkinut ja kasvanut kypsiä manteleita (4. Moos. 17:8). Vasta tämän jälkeen tulee luku, jossa Jumala sanoo suoraan, mitä pappeus on.
Lahja, joka on työtä
Jumala puhuu Aaronille:
Mutta sinä ja poikasi sinun kanssasi hoitakaa papinvirkaanne, pitäen huolta kaikista alttarilla ja esiripun sisäpuolella suoritettavista tehtävistä, ja toimittakaa palvelusta siellä. Lahjana minä annan teille papinvirkanne; mutta syrjäinen, joka siihen ryhtyy, surmattakoon."
4. Moos. 18:7
Hoitaa on hepreaksi shamar. Strongin sanakirja selittää sen ensisijaiseksi merkitykseksi aidata orjantappuroilla, eli vartioida. Suomen sana hoitaa on sitä laimeampi. Papin tehtävä ei ollut ylläpitää vaan vartioida. Palvella on avad. Täsmälleen sama sanapari on luomiskertomuksessa, jossa Herra pani ihmisen paratiisiin viljelemään ja varjelemaan sitä (1. Moos. 2:15). Papinvirka kuvataan samoilla kahdella verbillä kuin ihmisen ensimmäinen tehtävä.
Lahjana minä annan on hepreaksi avodat mattana. Avoda on työtä ja palvelusta. Sanakirja antaa sille myös merkityksen palvelijantyö. Mattana on lahja. Sanatarkemmin luettuna Jumala antaa pappeuden palvelustyönä, lahjana. Sama juuri avad esiintyy jakeessa kahdesti, ensin käskynä palvella ja heti perään palveluksena, joka annetaan. Edellisessä jakeessa Jumala sanoo saman leeviläisistä: heidät on annettu papeille lahjaksi (4. Moos. 18:6). Molemmat puolet ovat lahjoja. Kumpikaan ei ole ansaittu.
Koorah näki pappeudessa aseman. Jumala antoi sen työnä. Asemaa voi tavoitella, verrata ja vaatia. Palvelustyötä ei tavoitella, sitä tehdään. Sama houkutus kulkee yhä seurakunnissa ja työpaikoilla. Toisen tehtävä näyttää arvokkaammalta kuin oma, vaikka oma on annettu yhtä lailla lahjana.
Vieras omassa leirissä
Syrjäinen on hepreaksi zar, juuresta, joka merkitsee kääntyä syrjään ja siitä olla vieras. Sitä seuraa sana, joka tarkoittaa lähestymistä ja jota käytetään myös uhrin tuomisesta. Kirjaimellisesti jae puhuu vieraasta, joka lähestyy.
Zar ei tässä tarkoita ulkomaalaista. Sama sana erottaa jakeessa 18:4 leeviläiset papeista ja luvussa 1:51 muut israelilaiset leeviläisistä. Vieras on aina vieras jollekin nimetylle tehtävälle, ei kansalle. Koorah kuului sisäpiiriin. Silti hän oli vieras sille, mitä hänelle ei ollut annettu. Ihminen voi olla leirin keskellä ja silti vieras tehtävälle, johon hän kurottaa.
Surmattakoon on muodoltaan passiivinen, eikä jae nimeä tekijää. Se toteaa, mitä seuraa siitä, että ihminen ottaa itselleen sen, mikä on toiselle annettu. Raja ei kulje arvossa vaan tehtävässä.
Mitä me vartioimme
Koorahin houkutus ei jäänyt erämaahan. Harva tavoittelee enää pappeutta, mutta moni vartioi jotakin yhtä tarkasti. Vartioimme työpaikan nimikettä ja asemaa, uraa, kotia ja omaisuutta. Kaikkein tarkimmin vartioimme usein omia ansioitamme eli sitä, mitä olemme saaneet aikaan ja mistä meidät tunnetaan.
Vartioiminen on sinänsä hyvä sana. Pappi vartioi sitä, mikä oli annettu hänen hoitoonsa, jotta se palvelisi muita. Ihminen alkaa kuitenkin helposti vartioida saamaansa niin kuin se olisi hänen omaansa. Lahja muuttuu mielessä omaisuudeksi ja palvelustehtävä asemaksi. Silloin jokainen muutos tuntuu uhalta. Toisen saama ylennys, suurempi palkka tai korkeampi paikka tuntuu siltä kuin se olisi otettu minulta. Takerrumme siihen, mitä meillä on. Pelkäämme, että joku muu saavuttaa enemmän.
Koorah mittasi paikkaansa toisten paikoilla eikä sillä, kuka hänet oli sinne tuonut. Lahjaa ei kuitenkaan voi menettää toiselle, koska se ei ole koskaan ollut kilpailun palkinto. Jokainen saa omansa samalta Antajalta. Kaikki, mitä meillä on, on meillä lainassa. Kukaan meistä ei omista sitä, minkä hän on saanut hoitaakseen.
Liitto, joka suojaa
Toinen jae on vuosisatoja myöhemmältä ajalta. Kuningas Saul etsi Daavidia surmatakseen hänet. Daavid tuli Saulin pojan Joonatanin luo. Joonatan oli tehnyt hänen kanssaan liiton, koska hän rakasti Daavidia niin kuin omaa sieluaan (1. Sam. 18:3). Daavid sanoi hänelle:
Tee siis laupeus palvelijallesi, koska olet ottanut palvelijasi Herran liittoon kanssasi. Mutta jos minussa on vääryys, niin surmaa sinä minut; sillä miksi sinä veisit minut isäsi eteen?"
1. Sam. 20:8
Laupeus on hepreaksi hesed. Sanakirja kääntää sen ystävällisyydeksi, mutta jae sitoo sen heti liittoon: tee laupeus, sillä olet ottanut minut liittoon. Hesed on tässä uskollisuutta, joka seuraa tehdystä liitosta. Liitto on berit. Sanakirjan mukaan se on sopimus, joka on tehty kulkemalla lihakappaleiden välistä. Verbi, jolla Joonatan teki liiton, on karat, leikata (1. Sam. 18:3, 20:16). Liittoa ei hepreaksi tehdä, se leikataan.
Jakeen terävin kohta ei näy suomennoksessa. Ottanut ja veisit ovat hepreaksi sama verbi, joka tässä vartalossa tarkoittaa tuoda. Daavid sanoo: sinä toit minut liittoon, miksi siis toisit minut isäsi eteen. Sama teko on kahteen suuntaan. Toinen kumoaisi ensimmäisen.
Aloite liittoon oli Joonatanin. Siksi velvoite on sillä, joka liiton antoi, eikä sillä, joka siitä hyötyy. Daavid ei vetoa ystävyyteen eikä ansioonsa. Hän vetoaa liittoon ja tarjoaa vastapainoksi ainoan, mitä hänellä on, oman henkensä. Surmaa on sama juuri mut kuin jakeessa, joka puhui syrjäisestä. Tässä se on käsky toiselle: jos vääryys on minussa, tee se itse, älä luovuta minua.
Kaksi jaetta, yksi kysymys
Molemmissa jakeissa on kuolema. Molemmissa kysymys on myös siitä, kuka saa lähestyä ja millä oikeudella. Kummassakaan oikeus ei synny halusta eikä kyvystä. Se on annettu toiselta. Suunta on kuitenkin vastakkainen. Se, joka lähestyy ilman lahjaa, kuolee. Se, joka on tuotu liittoon, vetoaa siihen ja elää.
Ratkaisevaa ei ole se, kuinka lähelle ihminen pääsee. Ratkaisevaa on se, kuka hänet on sinne tuonut. Koorah syytti Moosesta ja Aaronia itsensä korottamisesta, vaikka juuri hän tavoitteli sitä, mitä hänelle ei ollut annettu. Heprealaiskirje sanoo saman asian ja vie sen niin pitkälle kuin se voi mennä:
Eikä kukaan sitä arvoa itselleen ota, vaan Jumala kutsuu hänet niinkuin Aaroninkin.
Niinpä Kristuskaan ei itse korottanut itseänsä ylimmäisen papin kunniaan, vaan hän, joka sanoi hänelle: "Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin";
Hepr. 5:4-5
Jumalan Poikakaan ei ottanut arvoa itselleen. Hän otti vastaan sen, minkä Isä antoi.
Tuotu lähelle
Ihmisen ei tarvitse kurottaa kohti paikkaa, jota hänelle ei ole annettu, eikä pelätä, että hänet viedään pois paikasta, johon hänet on tuotu. Liiton pitää se, joka sen antoi. Viimeisellä aterialla Jeesus otti maljan ja sanoi sen olevan uusi liitto Hänen veressään (Luuk. 22:20). Liitto leikattiin Hänen omassa ruumiissaan. Paavali kirjoittaa, mitä se merkitsee niille, jotka olivat kaukana:
mutta nyt, kun olette Kristuksessa Jeesuksessa, olette te, jotka ennen olitte kaukana, päässeet lähelle Kristuksen veressä.
Ef. 2:13
Muutamaa jaetta myöhemmin hän jatkaa, etteivät he ole enää vieraita eivätkä muukalaisia vaan Jumalan perhettä (Ef. 2:19). Kukaan ei ole ansainnut paikkaansa lähellä. Kukaan ei myöskään ole vieras sille, mihin Hän on hänet tuonut. Palvelus, jonka Hän antaa, on lahja. Siksi sitä ei tarvitse verrata toisen lahjaan eikä vartioida pelosta. Sitä saa vartioida niin kuin ihminen vartioi puutarhaa, joka on annettu hänen hoitoonsa.