Suojelu joka sairastuttaa
Ihmisen puolustus syntyy tietämättömänä. Vastasyntyneen immuunijärjestelmä ei tunne maailmaa. Se ei tiedä, mikä on vaarallista ja mikä vaaratonta, eikä se osaa erottaa vierasta omasta muuten kuin oppimalla. Ensimmäiset kuukaudet ja vuodet ovat koulu, jossa elimistö tapaa miljardeja vieraita: äidin bakteerit synnytyksessä ja rintamaidossa, kotieläimen turkin, maan mullan, sisarusten nuhat ja lattialta suuhun nostetun lelun. Jokainen kohtaaminen on oppitunti siitä, mihin pitää reagoida ja mihin ei.
Oppimaton puolustus ei ole rauhallinen puolustus. Se on hermostunut vartija, joka ei ole koskaan nähnyt oikeaa vihollista ja alkaa siksi ampua varjoja: siitepölyä, pähkinän valkuaista ja lopulta oman haiman soluja.
Tämä on biologian kertomus, joka ei jää biologiaan. Se koskee yhtä lailla lapsen mieltä, perheen tapaa rakastaa ja koko yhteiskunnan suhdetta riskiin. Suojelu on rakkauden ensimmäinen ele, ja juuri siksi sen varjopuolta on niin vaikea nähdä. Hyvää tarkoittava käsi voi poistaa lapsen tieltä sen, mitä hänen olisi pitänyt oppia kestämään.
Raja, jonka yli geenit eivät muutu
Suomi kuuluu tilastoon, jonka kärjessä kukaan ei halua olla. Lasten tyypin 1 diabetes on täällä yleisempää kuin juuri missään muualla maailmassa, ja allergiat sekä astma ovat yleistyneet sodanjälkeisinä vuosikymmeninä sukupolvi sukupolvelta. Pitkään syitä etsittiin geeneistä, joilla on osansa. Ratkaisevan vihjeen antoi kuitenkin raja.
Karjala jaettiin sodissa kahtia. Rajan molemmin puolin elää väestöä, jolla on paljon yhteistä perimää ja jonka esivanhemmat asuivat samoissa kylissä. Silti suomalaisessa Karjalassa lasten tyypin 1 diabetes on moninkertaisesti yleisempää kuin Venäjän puolella, ja sama kuilu toistuu allergioissa. Raja ei muuttanut ihmisten geenejä. Se muutti heidän elämänsä: talouden, asumisen, veden, ruoan ja sen, kuinka paljon multaa, karjaa ja mikrobeja lapsen arkeen mahtui.
Tutkijat seurasivat vauvoja rajan kummallakin puolella. Itäpuolella vauvojen suolistossa elivät bakteerit, joiden rakenne herätti ja koulutti immuunijärjestelmää. Länsipuolella vallitsivat kannat, joiden viesti puolustukselle oli hiljaisempi. Ero ei näkynyt hygieniassa sen tavallisessa merkityksessä vaan siinä, millaisen opettajakunnan lapsen ensimmäinen koulu sai.
Yhdysvalloissa havaittiin sama kahden lähes samanlaisen kansan välillä. Amissit ja hutteriitit ovat molemmat eurooppalaista alkuperää olevia, perinteisiä ja sulkeutuneita yhteisöjä. Amissit viljelevät maata vanhaan tapaan ja asuvat navetan vieressä, hutteriitit siirtyivät koneelliseen suurtilaan. Amissilapsilla astmaa on noin neljäsosa hutteriittilasten määrästä, ja ero näkyi myös lasten immuunisoluissa. Navetan pölyn ja lehmän läheisyyden puute oli riittänyt.
Puhtaus ei ollut virhe
Tässä kohdassa ajatus kääntyy helposti väärään suuntaan. Englantilainen epidemiologi David Strachan huomasi 1980-luvun lopulla, että heinänuha oli harvinaisempaa lapsilla, joilla oli paljon vanhempia sisaruksia. Havainnosta syntyi hygieniahypoteesi, jonka nimi on johtanut harhaan kokonaisen sukupolven. Se on saanut monet uskomaan, että käsienpesu, puhdas vesi ja siisti koti olisivat syyllisiä.
Ne eivät ole. Ignaz Semmelweis pelasti 1840-luvun Wienissä synnyttäjiä vaatimalla, että lääkärit pesevät kätensä ruumiinavausten jälkeen. Puhdas vesi on tehnyt ihmiskunnan terveydelle enemmän kuin yksikään lääke. Lapsikuolleisuuden romahdus on hygienian lahja, eikä kukaan pienen arkun vierellä seissyt toivo sitä aikaa takaisin.
Brittiläinen immunologi Graham Rook ehdotti tilalle toista nimeä: vanhojen ystävien hypoteesi. Elimistö ei kaipaa tauteja. Se kaipaa niitä mikrobeja, joiden kanssa ihminen on elänyt kymmeniätuhansia vuosia: maaperän, eläinten, ruoan ja toisten ihmisten harmittomia asukkaita, jotka opettivat puolustukselle sävyä ja suhteellisuutta. Ongelma ei ole puhtaus vaan köyhyys, maailman monimuotoisuuden katoaminen lapsen ympäriltä. Lattia voi olla puhdas ja metsä silti liian kaukana.
Suomalaistutkijat kokeilivat, voiko metsän tuoda takaisin. Muutaman päiväkodin asfalttipihalle levitettiin metsänpohjaa, kunttaa ja nurmea, ja lapset leikkivät siinä tavalliseen tapaansa. Kuukaudessa heidän ihonsa ja suolistonsa mikrobikirjo monipuolistui, ja veren immuunivasteissa näkyi muutoksia, joita liitetään puolustuksen säätelyyn. Muutos ei vaatinut lääkettä eikä laitetta. Se vaati maata, johon lapsi sai koskea.
Varovaisuus, joka synnytti pelätyn
Selvimmän esimerkin siitä, miten suojelu voi tuottaa juuri sen, mitä se pelkää, tarjoaa maapähkinä. Länsimaissa pähkinäallergia yleistyi nopeasti. Sen vakavuus teki vanhemmista ymmärrettävästi varovaisia, ja ohjeet olivat monin paikoin selvät: pähkinää ei pidä antaa pienelle lapselle. Riskiperheissä sitä vältettiin vuosia.
Israelissa vauvat söivät maapähkinävalmisteita jo varhain. Pähkinäallergia oli siellä moninkertaisesti harvinaisempaa kuin samaa alkuperää olevilla lapsilla Britanniassa. Havainto johti koeasetelmaan, jossa riskiryhmän vauvat jaettiin kahteen joukkoon. Toiset välttivät pähkinää, toiset saivat sitä säännöllisesti pienestä pitäen. Välttämisryhmässä allergia kehittyi noin viisi kertaa useammin. Suositukset käännettiin ympäri. Varovaisuus, jonka tarkoitus oli suojella, oli osaltaan rakentanut sen vaaran, jota se vältteli.
Tässä on kertomuksen ydin. Kukaan ei toiminut huolimattomasti, eikä kukaan laiminlyönyt lastaan. Juuri rakastavimmat ja tunnollisimmat vanhemmat noudattivat ohjetta tarkimmin. Suojelun virheet eivät synny välinpitämättömyydestä vaan huolenpidosta, joka ei näe, mitä se poistaa.
Mieli oppii samalla tavalla
Ahdistuneisuuden hoidossa on vanha ja hyvin tutkittu periaate: välttäminen ylläpitää pelkoa. Joka kerta, kun ihminen kiertää pelkäämänsä tilanteen, mieli kirjaa opetuksen siitä, että vaara oli todellinen ja pako pelasti. Pelko ei sammu pakenemalla vaan kasvaa. Se sammuu kohtaamalla, vähitellen ja turvallisesti, kunnes mieli oppii itse, että se kestää.
Lasten ahdistuksen hoidossa tämä on johtanut havaintoon, joka on monelle vanhemmalle kipeä. Lapsen pelko lievittyy usein jo silloin, kun hoito kohdistuu vanhempiin: siihen, kuinka paljon he järjestelevät perheen arjen lapsen pelon ympärille. Puhelu, jonka vanhempi soittaa lapsen puolesta. Koulumatka, jolla vanhempi on aina mukana. Tilanne, josta lapsi päästetään pois heti ensimmäisen kyyneleen kohdalla. Jokainen niistä on rakkauden teko. Jokainen niistä myös kertoo lapselle hiljaa, ettei hän selviä.
Suomalainen lapsuus on ollut tässä poikkeuksellinen. Kansainvälisissä vertailuissa suomalaislapset ovat liikkuneet kodin ulkopuolella omin päin vapaammin kuin lähes missään muualla. He ovat kulkeneet kouluun omin jaloin, ylittäneet kadun ilman aikuista ja palanneet tyhjään kotiin avain kaulanauhassa. Avainkaulalapsi on suomalaisen yhteiskunnan omituinen ja arvokas perintö, luottamuksen ruumiillistuma. Lapsi, jolle maailma on uskottu, oppii, että hänet on katsottu kykeneväksi.
Perintö ei ole itsestäänselvyys. Monessa maassa lapsen liikkumisen säde on yhden sukupolven aikana kutistunut kilometreistä kotipihaan, eikä vaara kaduilla ole samassa ajassa kasvanut. Pelko kasvoi. Samaan aikaan nuorten ahdistuneisuus on lisääntynyt kaikkialla läntisessä maailmassa. Yksittäistä selittäjää ei ole, mutta kysymys on esitettävä: mitä tapahtuu sukupolvelle, joka on suojattu kaikelta muulta paitsi siltä, mikä tulee ruudulta?
Kahdenlainen suoja
Tästä ei seuraa, että suojelu olisi väärin. Turvaistuin, kypärä, aidattu uimaranta ja rokote pelastavat lapsia, eikä yksikään järkevä vanhempi luovu niistä. Rokote on itse asiassa saman periaatteen täydellinen sovellus. Se ei suojaa poistamalla kohtaamista vaan järjestämällä sen turvallisesti etukäteen. Se näyttää puolustukselle vihollisen kasvot ennen kuin vihollinen saapuu.
Raja ei siis kulje suojelun ja suojelemattomuuden välillä. Se kulkee kahdenlaisen suojan välillä. Ensimmäinen suojaa siltä, mikä tuhoaa: siltä, mistä ei voi oppia, koska siitä ei palaa. Toinen suojaa siltä, mikä opettaa: pettymykseltä, tylsyydeltä, riidalta, kaatumiselta, epäonnistumiselta ja mullalta. Ensimmäinen on rakkautta. Toinen näyttää rakkaudelta, mutta se perii hintansa myöhemmin, toisessa valuutassa ja usein juuri siltä, jota se suojeli.
Pitkään avaruudessa oleskelleiden astronauttien luusto ohenee, koska luu rakentuu kuormaa vastaan. Painoton ruumis ei saa viestiä siitä, että sitä tarvitaan kantamaan. Lihas kasvaa pienistä vaurioista, joita rasitus siihen tekee. Puolustus kehittyy vieraista, jotka se kohtaa. Mieli vahvistuu vaikeuksista, joista se selviää. Elävän olennon laki on kaikilla tasoilla sama: se, mitä ei kuormiteta, ei pysy ennallaan vaan kuihtuu.
Yhteiskunnan tasolla tämä on erityisen vaikea nähdä, koska suojelun hyödyt ovat näkyviä ja välittömiä ja sen kustannukset hajallaan ja viivästyneitä. Leikkipaikalta poistettu kiipeilyteline estää yhden murtuneen käden. Tuo käsi olisi päätynyt otsikkoon. Sukupolven heikentynyt tasapaino, rohkeus ja oman kehon tuntemus eivät päädy otsikkoon koskaan. Riskin poistaja näyttää aina vastuulliselta. Kukaan ei joudu vastaamaan siitä, mitä ei koskaan opittu.
Varjele heitä pahalta
Jeesuksen pisin evankeliumeihin kirjattu rukous on rukous opetuslasten puolesta viimeisenä iltana ennen ristiä. Sen keskellä on lause, joka kuulostaa ensi kuulemalta oudolta rakastavan suusta: ”En pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta.” (Joh. 17:15)
Siinä on koko erottelu. Rukous ei pyydä kohtaamisen poistamista. Se pyytää varjelusta siltä, mikä tuhoaa, keskellä maailmaa, jossa ihminen joutuu elämään. Jeesus tiesi, mitä tuo maailma heille merkitsisi: vainoa, pelkoa, pettymystä ja kuolemaa. Hän ei pyytänyt suojakupua. Hän pyysi, että he säilyisivät sen keskellä omina itsenään ja Isän omina.
Paavali kirjoitti samasta laista hengen kielellä. Hänen mukaansa ahdinko kasvattaa kestävyyttä, kestävyys koeteltua luonnetta ja koeteltu luonne toivoa. Toivo ei tässä ketjussa synny siitä, että ahdinko jäi tulematta. Se syntyy siitä, että ahdinko kohdattiin eikä se saanut viimeistä sanaa.
Raamatun Jumala ei ole vanhempi, joka poistaa lapsensa tieltä jokaisen kiven. Hän on Isä, joka on läsnä kivien keskellä. Psalmin kirjoittaja ei väitä, ettei kuoleman varjon laaksoa ole. Hän sanoo, ettei pelkää, koska ei kulje siellä yksin.
Ehkä vaikein rakkauden muoto on käsi, joka on lähellä mutta ei tartu. Isä, joka juoksee polkupyörän vierellä ja päästää irti satulasta ennen kuin lapsi huomaa sen. Äiti, joka kuulee itkun koulun pihalta ja antaa lapsen itse sopia riitansa. Kaatumisia tulee. Polvet ruvettuvat ja kyyneleet kuivuvat. Joka kerta lapsi oppii jotakin, mitä yksikään suoja ei olisi voinut opettaa: että hän on kaatunut ja noussut ja että joku odotti häntä koko ajan. Suojelu ei ole sitä, että maailma pidetään loitolla. Se on sitä, että lapsi tietää, mihin palata, kun maailma on kohdattu.