Pieni kivi pellon reunassa

Kukaan ei siirrä rajaa. Kiveä siirretään.

Vanha tapa varastaa peltoa oli hidas. Rajakiveä ei kannettu pois, koska se olisi huomattu samana iltana. Sitä siirrettiin kyntäessä muutama tuuma ja seuraavana vuonna taas. Kymmenen vuoden kuluttua raja kulki eri paikassa eikä kukaan osannut sanoa milloin se muuttui. Naapuri muisti kiven aina olleen siinä.

Sama menetelmä toimii ihmisessä ja siinä se on vieläkin tehokkaampi. Pellolla on ainakin kaksi omistajaa jotka molemmat katsovat. Ihmisen sisällä katsoo vain yksi ja juuri se yksi on se joka siirtää kiveä.

Sana jonka koko voima on sen värissä

Valkoinen valhe on käsitteenä nuori ja kekseliäs. Se ei kuvaa mitään havaittavaa ominaisuutta, koska valheella ei ole väriä. Se kuvaa puhujan aikomusta ja se kuvaa sen etukäteen.

Käsite on keksitty siksi, että ihminen tarvitsee sanan sille valheelle jota hän aikoo joka tapauksessa käyttää. Ilman sanaa hän joutuisi joka kerta sanomaan itselleen mitä tekee. Sanan kanssa hän voi sanoa tekevänsä jotain muuta.

Yleisimmät perustelut ovat aitoja eivätkä keksittyjä. Suojellaan lasta, säästetään sairaan tunteita, vältetään turha riita, pidetään yllä rauhaa juhlapöydässä. Nämä ovat oikeita motiiveja ja niiden takana on usein rakkaus. Ne eivät silti muuta sitä mitä lause on. Motiivi vaikuttaa tekijän syyllisyyteen. Se ei vaikuta lauseen totuusarvoon eikä siihen mitä lause tekee kertojalleen.

Kirjoitus ei tunne väriasteikkoa. Kehotus on lyhyt ja se annetaan seurakunnan sisäisenä asiana eikä lakina vieraille: "Pankaa sentähden pois valhe ja puhukaa totta, kukin lähimmäisensä kanssa" (Ef. 4:25). Sama toistuu vielä lyhyempänä: "Älkää puhuko valhetta toisistanne" (Kol. 3:9). Kummassakaan ei ole poikkeuslauseketta hyvälle tarkoitukselle.

Kolme asiaa jotka menevät sekaisin

Suurin osa tämän aiheen väärinkäsityksistä syntyy siitä, että kolme eri asiaa niputetaan yhdeksi. Ne kannattaa erottaa, koska kaksi niistä on harkintaa ja yksi ei.

Vaikeneminen ei ole valehtelemista. Kaiken tietämänsä kertominen ei ole hyve vaan usein sen puute. On asioita jotka eivät kuulu kysyjälle, on salaisuuksia jotka on uskottu ja on hetkiä joina puhuminen vahingoittaisi jotakuta ilman että se auttaisi ketään. Vanha teksti sanoo tämän ilman kiertelyä: "Aika on olla vaiti ja aika puhua" (Saarn. 3:7). Aika olla vaiti mainitaan ensin.

Ajoitus ei myöskään ole valehtelemista. Totuus voi olla oikea ja sen hetki väärä. Ihminen jolla on juuri nyt kaksi asiaa kannettavanaan ei kestä kolmatta samana iltana, eikä sen sanominen huomenna tee siitä vähemmän totta. Ajoituksen punnitseminen on rakkautta eikä pelkuruutta ja siinä on yksi luotettava tunnusmerkki: oikea ajoitus odottaa hetkeä, väärä odottaa sitä ettei asiaa tarvitsisi koskaan sanoa. Ero näkyy siitä, helpottaako odottaminen kuulijaa vai kertojaa.

Valehteleminen on kolmas eikä se ole näiden jatke. Siinä sanotaan jotain mitä ei ole ja sen tarkoitus voi olla mikä hyvänsä. Ohje on tässä kohtaa hämmentävän yksinkertainen: "olkoon teidän puheenne: 'On, on', tahi: 'ei, ei'. Mitä siihen lisätään, se on pahasta" (Matt. 5:37). Lisääminen on tässä avainsana. Valhe ei yleensä ole vastakohta vaan lisäys.

Näiden kolmen sekoittaminen on itsessään yksi tapa siirtää kiveä. Ihminen joka valehtelee, kutsuu sitä ajoitukseksi. Ihminen joka pelkää, kutsuu vaikenemistaan harkinnaksi. Sanat ovat oikeita ja juuri siksi ne kelpaavat.

Miksi se kasvaa

Yksi valhe on harvoin ongelma yksinään. Ongelma on se, mitä se vaatii pysyäkseen pystyssä.

Jokainen valhe luo pienen alueen jota on hallinnoitava. On muistettava mitä sanottiin ja kenelle. On varmistettava etteivät kaksi ihmistä vertaa muistikuviaan. On vältettävä tiettyä aihetta tietyssä seurassa. Hallinnointi vaatii lisää lauseita, eivätkä ne ole alkuperäisen valheen toistoja vaan uusia ja jokainen niistä on pienempi ja helpommin perusteltavissa kuin edellinen. Ensimmäinen vaati päätöksen. Toinen vaati vain johdonmukaisuutta.

Näin syntyy se mitä ulkopuolelta katsotaan tapana. Sisältä katsottuna se ei ole tapa vaan huolto.

Samalla tapahtuu jotain hitaampaa. Kyky huomata ero kuluu, koska sitä käytetään väärään suuntaan. Ihminen harjaantuu tunnistamaan mikä menee läpi ja sama harjaantuminen tylsyttää sen aistin joka tunnistaa mikä on totta. Vaaka joka on kalibroitu näyttämään mieluisia lukemia, ei enää punnitse mitään.

Mittari tälle on annettu yhdessä lauseessa eikä se koske rahaa vaikka se lausuttiin rahasta puhuttaessa: "Joka vähimmässä on uskollinen, on paljossakin uskollinen, ja joka vähimmässä on väärä, on paljossakin väärä" (Luuk. 16:10). Lause ei ennusta tulevaa vaan kuvaa nykyistä. Vähin ei ole harjoittelua suurta varten. Vähin on se mistä suuri jo näkyy.

Mitä se päästää sisään

Sisäisen liikkeen rinnalla kulkee toinen ja se koskee suuntaa.

Valheen sietäminen ei jää yhteen asiaan. Se on kyvyn heikkenemistä ja heikentynyt kyky koskee kaikkea. Ihminen joka on tottunut siihen ettei sanottu ja tapahtunut vastaa toisiaan, ei enää huomaa sitä muuallakaan. Hän lukee mainoksen eikä pysähdy. Hän kuulee lupauksen eikä punnitse. Hän ottaa vastaan kertomuksen maailmasta eikä kysy kuka sen kertoi.

Tästä syystä valheen hyväksyminen tuo elämään asioita joita ihminen ei ole kutsunut. Ne eivät tule sisään siksi että hän olisi ne valinnut vaan siksi että portinvartija on väsynyt. Sietokyky joka kasvoi omissa pienissä asioissa, koskee nyt kaikkea sisään tulevaa.

Kertomus Ananiaasta vie asian moraalikysymyksen ulkopuolelle. Mies myi maatilan ja toi osan hinnasta, mutta antoi ymmärtää tuoneensa kaiken. Kukaan ei vaatinut häntä tuomaan mitään. Petoksen kohde nimetään silti kahdesti ja molemmat kerrat oudosti: "koetit pettää Pyhää Henkeä" (Ap. t. 5:3) ja "Et sinä ole valhetellut ihmisille, vaan Jumalalle" (Ap. t. 5:4).

Kohde ei siis ollut se seurakunta joka kuunteli. Se oli Hän joka kuuli. Sama koskee jokaista lausetta jonka ihminen sanoo tietäen sen olevan vähän väärin. Kuulijoita on enemmän kuin huoneessa.

Samassa kertomuksessa sanotaan myös kuka ehdotti ja sekin on sanottu suorasti: "miksi on saatana täyttänyt sinun sydämesi". Ehdotus tuli ja ihminen päätti. Molemmat mainitaan.

Totuus ilman rakkautta

Yksi harha kulkee tämän mukana.

Se että totuus sanotaan, ei tee sanomisesta oikeaa. Totuus voidaan käyttää aseena ja silloin se on ase eikä totuus. Ihminen joka sanoo kaiken suoraan päin kasvoja ja kutsuu sitä rehellisyydeksi, on usein vain löytänyt tavan satuttaa ilman että häntä voidaan siitä syyttää. Se ei ole rohkeutta vaan julmuutta jolla on hyvä puolustus.

Ohje on kirjoitettu yhdeksi asiaksi eikä kahdeksi: "totuutta noudattaen rakkaudessa" (Ef. 4:15). Kumpikaan ei ole toisen ehto vaan ne ovat sama liike. Totuus ilman rakkautta murskaa. Rakkaus ilman totuutta hylkää ihmisen siihen mistä se voisi hänet vapauttaa.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että kysymys ei kuulu ainoastaan sanonko totuuden vaan myös kenelle se kuuluu, milloin ja mitä varten. Se ei ole lupa vaieta. Se on lupa harkita muotoa silloin kun sisältö on jo päätetty.

Se mitä valhe maksaa kertojalleen

Yleisin oletus on, että valhe vahingoittaa sitä jolle se kerrotaan. Se on totta ja se on pienempi osa.

Suurempi osa lankeaa kertojalle. Ihminen joka valehtelee, joutuu elämään maailmassa jonka hän tietää epäluotettavaksi, koska hän tietää itse tuottaneensa siihen väärää tietoa. Luottamus toisiin kuluu ensin niiltä jotka pettävät, eikä siitä syystä että heitä olisi petetty vaan siksi että he tietävät miten helppoa se oli.

Yksinäisyys tulee sen jälkeen. Ihmistä ei tunneta, koska se mitä hänestä tunnetaan, on osittain sepitettä. Kiitos jonka hän saa, kuuluu jollekulle joka ei ole olemassa. Rakkaus jonka hän vastaanottaa, ei tunnu turvalliselta vaan hauraalta, koska hän tietää mihin se perustuu.

Tämä on se hinta jota ei näytetä kun kiveä siirretään ensimmäisen kerran. Se lankeaa vuosia myöhemmin, eikä sitä osata yhdistää siihen syyhyn.

Miten kivi siirretään takaisin

Tässä kohtaa moni odottaa ohjelmaa. Sellaista ei ole ja se on hyvä uutinen.

Rajaa ei palauteta muistelemalla missä se oli. Se palautetaan yhdellä ainoalla teolla jota ei voi tehdä osittain ja se teko on totuuden sanominen siitä missä ollaan nyt. Ei siitä missä pitäisi olla eikä siitä miten tähän tultiin.

Ensimmäinen tunnustus tehdään yleensä väärään suuntaan. Ihminen kertoo sen jollekulle joka ymmärtää ja lohduttaa ja se on hyödyllistä mutta se ei ole se suunta. Kertomus Ananiaasta sanoi sen jo: petoksen kohde oli Hän joka kuuli. Palautus kulkee siis samaan osoitteeseen kuin vahinko.

Sen jälkeen tulee se vaikeampi osa ja siinä ohje on käytännöllinen eikä hengellinen. Valhe puretaan siellä missä se kerrottiin. Ei kaikille, ei julkisesti eikä esitykseksi, vaan sille jolle väärä lause annettiin. Useimmiten se on yksi ihminen ja yksi lause.

Se on epämukavaa tavalla joka ei helpota harjoittelemalla. Se on silti ainoa liike joka kulkee toiseen suuntaan kuin kaikki edellinen ja siksi se katkaisee ketjun. Jokainen aiempi askel oli helpompi kuin edellinen. Tämä on vaikeampi ja juuri siitä sen tunnistaa.

Lopuksi

Rajakivi ei siirry itsestään eikä sitä siirrä vieras. Sen siirtää se joka kyntää ja hän siirtää sitä vähän kerrallaan tietäen sen ja unohtaen sen saman tien.

Kysymys ei siis kuulu, oletko sinä valehtelija. Se kysymys on tehty vastattavaksi kieltämällä. Kysymys kuuluu, missä kohtaa sinun peltosi raja kulki kymmenen vuotta sitten ja missä se kulkee nyt.

Vastausta ei tarvitse kertoa kenellekään paitsi Hänelle joka näki molemmat.