Se mitä todiste tekee katsojalleen

Se ei väitä mitään. Se on vain olemassa.

Todiste on omituinen esine. Se ei argumentoi, ei vakuuta eikä puolusta itseään. Se on olemassa ja siinä kaikki. Kaikki muu mitä sen ympärillä tapahtuu, tapahtuu katsojassa.

Juuri siksi se on niin paljastava. Väitteestä voi olla eri mieltä ilman että se kertoo kummastakaan mitään. Todisteen edessä ihminen tekee jotakin ja se jokin on hänen valintansa eikä todisteen ominaisuus.

Todiste ja totuus eivät ole sama asia

Aluksi on erotettava kaksi asiaa jotka arkikielessä sekoittuvat.

Totuus on se mikä on. Se on olemassa riippumatta siitä tietääkö sitä kukaan. Todiste on se mikä tekee totuuden näkyväksi jollekulle joka ei ollut paikalla. Todiste on siis totuuden palvelija eikä sen synonyymi.

Erosta seuraa kaksi asiaa.

Ensinnäkin totuus ei tarvitse todistetta ollakseen totta. Asia joka tapahtui yksin metsässä ilman silminnäkijää, tapahtui. Todisteen puute ei kumoa sitä vaan ainoastaan rajaa sitä keitä se voi vakuuttaa.

Toiseksi todiste voi olla olemassa ilman että se muuttaa mitään. Se voi maata pöydällä, tulla luetuksi ja jäädä vaikutuksettomaksi. Todiste ei pakota ketään. Se vain poistaa yhden puolustuksen, sen jossa sanotaan ettei tiedetty.

Todisteen tehtävä on siis kapea ja tarkka. Se siirtää asian arvailun puolelta tietämisen puolelle, eikä se tee sen enempää. Mitä tiedolla tehdään, on kokonaan toinen kysymys.

Miksi reaktio kertoo enemmän kuin mielipide

Mielipiteen voi valita. Sitä voi harkita, muotoilla ja esittää sellaisena kuin haluaa itsensä nähtävän. Ensimmäinen reaktio todisteeseen ei ole valittu. Se tapahtuu ennen kuin harkinta ehtii mukaan ja siksi se kertoo mitä ihmisellä on kiinni asiassa.

Yksi vanha lause sanoo tämän tarkemmin kuin mikään myöhempi selitys, eikä se puhu uskomisesta vaan liikkeen suunnasta: "Sillä jokainen, joka pahaa tekee, vihaa valkeutta eikä tule valkeuteen, ettei hänen tekojansa nuhdeltaisi" (Joh. 3:20). Sitä seuraava lause kääntää saman liikkeen toisin päin: "Mutta joka totuuden tekee, se tulee valkeuteen, että hänen tekonsa tulisivat julki" (Joh. 3:21).

Kuvassa on valo ja kaksi ihmistä. Kumpikaan ei väittele valon kanssa. Toinen kääntyy poispäin ja toinen astuu lähemmäs ja molempien liikkeen syy nimetään samalla sanalla: teot. Kyse ei ole älykkyydestä eikä rohkeudesta vaan siitä, mitä valo tekee näkyväksi.

Itseensä sovellettuna tämä on käyttökelpoinen ja se on sen ainoa turvallinen käyttötapa. Toisen reaktiota ei voi käyttää tuomiona, koska ihmisen sisintä ei kukaan näe. Omaa reaktiota sen sijaan voi katsoa ja se on halvin saatavilla oleva peili.

Neljä tapaa väistää

Reaktiot toistuvat samanlaisina vuosisadasta toiseen ja ne on kaikki kirjattu. Yksikään niistä ei ole todisteen kiistämistä ja se on niiden yhteinen piirre.

Piiloutuminen. Ensimmäinen reaktio koko kertomuksessa ei ollut selitys vaan liike pois näkyvistä. Ihminen lymysi puiden sekaan ja kysyttäessä syytä hän sanoi: "Minä kuulin sinun askeleesi paratiisissa ja pelkäsin" (1. Moos. 3:10). Pelkkä kuulluksi tuleminen oli jo liikaa. Todistetta ei ollut vielä esitetty ja pelko oli jo paikalla.

Siirtäminen. Suoraan kysyttäessä vastaus ei ollut kyllä eikä ei vaan kolmas: "Vaimo, jonka annoit olemaan minun kanssani, antoi minulle siitä puusta, ja minä söin" (1. Moos. 3:12). Loppu on tunnustus. Alku on syytös ja se osoittaa kahteen suuntaan yhdellä lauseella. Vastaus on tosi eikä se vastaa kysymykseen.

Torjuminen ilman kiistämistä. Kaikkein hämmentävin muoto on se jossa todiste hyväksytään ja sitä vastaan toimitaan silti. Neuvosto kokoontui ja totesi asian sellaisenaan: "Mitä me teemme, sillä tuo mies tekee paljon tunnustekoja?" (Joh. 11:47). Kukaan ei väittänyt tekoja tekaistuiksi. Ongelma ei ollut todisteen laadussa vaan siinä mitä sen hyväksyminen olisi maksanut ja se sanottiin ääneen seuraavassa lauseessa: "roomalaiset tulevat ja ottavat meiltä sekä maan että kansan" (Joh. 11:48).

Tämä on kaikista muodoista rehellisin ja samalla vakavin. Siinä ei ole erehdystä eikä tietämättömyyttä. Siinä on hinta joka on laskettu ja todettu liian korkeaksi.

Vihastuminen. Neljäs muoto kohdistuu tuojaan. Todistetta ei tutkita vaan tutkitaan se kuka sen toi, mistä hän sen sai ja miksi juuri nyt. Kysymykset voivat olla oikeutettuja ja siksi tämä muoto on niin käyttökelpoinen. Lähteen tarkistaminen on aitoa huolellisuutta silloin kun se tehdään ennen johtopäätöstä. Se on väistö silloin kun se tehdään sen jälkeen.

Mistä väistön tunnistaa

Jokainen näistä neljästä on ulkoisesti erotettavissa aidosta harkinnasta ja tuntomerkki on sama kaikissa: väistö kohdistuu johonkin muuhun kuin siihen mitä todiste sanoo.

Aito harkinta kysyy pitääkö tämä paikkansa. Väistö kysyy kuka tämän toi, miksi tämä tulee nyt, miksi juuri minulle, entä ne muut jotka tekivät pahempaa ja eikö tästä ole jo aikaa.

Kaikki nuo kysymykset voivat olla kelvollisia erikseen. Yhdessä ne muodostavat kuvion jossa yksikään ei koske asiaan itseensä.

Toinen tuntomerkki on voiman määrä. Reaktio joka on selvästi suurempi kuin asia, ei yleensä kerro asiasta vaan siitä mihin se koskee. Pieni huomautus joka tuottaa suhteettoman puolustuksen, on osunut johonkin joka on ollut arka jo ennen huomautusta.

Todiste joka koskee itseä

Vaikeampi kysymys kuin väistön tunnistaminen on se, mitä tehdä silloin kun todiste koskee omaa tekoa tai tekemättä jättämistä.

Yksi vanha kertomus näyttää sekä väärän että oikean liikkeen samassa henkilössä. Kuningas oli tehnyt sen minkä oli tehnyt ja järjestellyt asiat niin ettei kukaan puhunut. Profeetta tuli ja kertoi kertomuksen rikkaasta miehestä joka otti köyhältä ainoan karitsan. Kuningas suuttui kertomuksen miehelle ja vaati tälle tuomiota. Vasta sitten profeetta sanoi neljä sanaa: "Sinä olet se mies" (2. Sam. 12:7).

Kuningas tuomitsi teon ennen kuin tiesi tuomitsevansa itsensä. Todiste tuotiin sivukautta ja suoraan tuotuna se olisi kohdannut kaikki neljä väistöä.

Vastaus on kirjattu ilman koristeita: "Minä olen tehnyt syntiä Herraa vastaan" (2. Sam. 12:13). Ei selitystä, ei taustaa, ei mainintaa olosuhteista. Yksi lause ja sen jälkeen seuraukset kannettiin.

Liike on lyhyt eikä siihen tarvita sanamuotoa. Selitys on aina pidempi kuin tunnustus.

Se kohta jossa moni pysähtyy

Yleisin syy olla kohtaamatta todistetta ei ole ylpeys vaan pelko. Ihminen ajattelee, että myöntäminen on sama kuin kaiken menettäminen. Nimen, aseman, ihmissuhteen, käsityksen itsestään.

Pelko ei ole tyhmä. Osa siitä pitää paikkansa, koska seurauksia todella on. Se ei kuitenkaan tiedä kaikkea, koska se laskee vain hinnan eikä sitä mikä on jo maksettu. Ihminen joka ylläpitää versiota itsestään, maksaa siitä joka päivä valppautena, välttelynä ja väsymyksenä jota hän ei osaa nimetä.

Todiste ei tuo tietoa Jumalalle. Se tuo sen ihmiselle. Se mitä todiste paljastaa, on ollut nähtynä koko ajan ja tunnustaminen ei siis kerro Hänelle mitään uutta. Se ainoastaan lopettaa teeskentelyn kahden osapuolen välillä joista toinen ei ole koskaan uskonut siihen.

Siksi kehotus on muotoiltu niin oudosti kuin se on: "Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme" (1. Joh. 1:8). Eksytämme itsemme. Ei Häntä eikä toisia vaan itsemme. Kieltäminen on ainoa valhe joka onnistuu ainoastaan kertojaansa kohtaan.

Se toinen liike

Kaikkien näiden vastakohta on kirjoitettu rukoukseksi ja se on hämmentävä juuri siksi että siinä pyydetään sitä mitä useimmiten vältetään.

"Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle" (Ps. 139:23-24).

Tässä ihminen ei odota todistetta vaan pyytää tutkintaa. Hän pyytää sitä valoa jota edellinen kuva kuvasi ja hän pyytää sitä itseensä. Pyyntö on mahdollinen vain jos tutkijaan luotetaan. Kukaan ei kutsu tarkastajaa jonka uskoo etsivän syytä tuomita.

Juuri se on koko asian ratkaiseva ero. Se kuka pelkää todistetta, ei pohjimmiltaan pelkää tietoa vaan sitä mitä tiedon haltija tekee sillä. Sen kysymyksen ratketessa todisteen luonne muuttuu. Se lakkaa olemasta uhka ja siitä tulee se mikä se aina oli: keino nähdä.

Lupaus joka tähän liittyy, on kirjattu ehdollisena mutta ilman ehdon vaikeutta: "Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä" (1. Joh. 1:9). Ehtona ei ole korjaaminen, hyvittäminen eikä parempi tulos ensi kerralla. Ehtona on sanominen.

Lopuksi

Todiste ei tee mitään. Se on olemassa ja se odottaa.

Kaikki liike tapahtuu katsojassa ja siksi ihmisen suhde todisteeseen on tarkin saatavilla oleva kuvaus hänen suhteestaan totuuteen. Se ei mittaa älyä, sivistystä eikä vakaumusta. Se mittaa sitä, kestääkö hän tulla nähdyksi.

Sen mittarin voi kääntää itseensä milloin tahansa, eikä siihen tarvita ketään toista. Riittää että katsoo mitä tekee seuraavan kerran kun jokin osoittautuu todeksi eikä sen olisi pitänyt olla.