Suomalaisen pellon laidalla seisoo harmaa hallirakennelma, jonka muoto muistuttaa enemmän varastoa kuin tehdasta. Sen sisällä lämpenee ilma, jonka jäähdytykseen kuluu sähköä saman verran kuin pieneen kaupunkiin. Talvella siitä lähtevä lämpö sulattaa lumen sata metriä ympäriltä. Kukaan paikkakuntalainen ei tiedä, mitä siellä tarkalleen tapahtuu, vain että sähköä kuluu ja että tieyhteyttä on parannettu.
Tämä rakennelma on yksi 36 vastaavasta eri puolilla Suomea. Niitä kutsutaan datakeskuksiksi. Omistaja on yhtiö, jonka pääkonttori sijaitsee toisessa maassa. Niiden toiminta käytännössä koostuu siitä, että ne lainaavat kovan suomalaisen kallioperän kestävyyttä, viileän pohjoisen ilman luotettavuutta, runsaan veden saatavuutta ja vakaan sähköverkon olemassaoloa. Lainaaminen on pitkäaikaista. Sopimukset ulottuvat joskus kolmenkymmenen vuoden päähän.
Verohallinnon pääjohtaja on tuonut julkisuuteen tiedon, että näistä keskuksista valtiolle palautuvat verotulot ovat olleet yhtenä vuonna miinusmerkkisiä. Arvonlisäveron palautukset olivat suurempia kuin niihin liittyvät tuotot. Suurin yksittäinen vuosittainen verotuotto oli yksitoista miljoonaa euroa, kun investointien yhteenlaskettu arvo oli miljardeja.
Pinta jonka alta katsottuna asiat alkavat liikkua
Tämä on yksi näkökulma asiaan. Toinen näkökulma avautuu, kun lähtee katselemaan, mitä muuta suomalaiselle maaperälle on tällä hetkellä rakentumassa. Noormarkkuun on alkamassa kaksisataa miljoonaa euroa maksavan TNT-tehtaan rakentaminen. Aalto-yliopistossa siirrytään asteittain kaksoiskäyttöteknologiseen tutkimusprofiiliin, jossa siviili- ja sotilaallisten sovellusten raja hämärtyy aiotusti. Lapin lentopaikoilla harjoitellaan miehittämättömien ilma-alusten käyttöä. Pyhäjoen ydinvoimalan paikalle kaavaillaan amerikkalaisen toimijan reaktoreita.
Päätösten asettaminen rinnakkain saa niistä erottumaan hahmon. Se ei ole tarinan kaari, jossa olisi alku ja loppu, vaan pikemminkin maantieteen muutos. Suomalainen pinta-ala on alkanut muuttua eri tavalla kuin aiemmin. Sen sijaan että täällä tuotettaisiin asioita täällä kulutettavaksi tai ulospäin myytäväksi, täällä tuotetaan tilaa, jossa joku muualla oleva voi tehdä omaa toimintaansa. Maaperä ei ole enää lähtöpiste, vaan laskeutumisalusta.
Tämä on käsitteellinen siirtymä, joka ei näy yksittäisissä kuntakaavoissa eikä yksittäisissä yliopistostrategioissa. Niissä jokainen päätös on perusteltavissa erikseen. Datakeskus tuo työpaikkoja rakennusvaiheessa. Tehdas tuo verotuloja sopimuskauden aikana. Tutkimusprofiili tuo rahoitusta kansainvälisistä lähteistä. Yksittäisinä päätöksinä nämä ovat järkeviä. Niiden vastustaminen näyttää siltä, kuin vastustaisi kehitystä itseään. Kokonaisuus syntyy vasta jälkikäteen, kun kymmeniä erilaisia päätöksiä asetetaan samalle kartalle.
Varautumisen kaksi suuntaa
Suomalaisessa keskustelussa on viime aikoina alettu puhua varautumisesta. Sana viittaa yksilön tasolla kotivaraan, kynttilöihin, käteiseen rahaan, vesikanistereihin. Valtiollisella tasolla se viittaa puolustusvalmiuteen, infrastruktuurin kestävyyteen, kriittisten toimintojen turvaamiseen. Varautuminen on tässä keskustelussa ajateltu yksisuuntaiseksi. Se on ajatus siitä, että täällä on jotain, mitä pitää suojella ulkoa tulevalta uhalta. Käänteinen kysymys, mihin täällä olemiseen muut maailman toimijat itse asiassa varautuvat sijoittamalla rakenteita meidän maaperällemme, jää kysymättä.
Pilvipalveluyhtiön rakentaessa datakeskusta kaupungin laidalle se ei ainoastaan investoi rakennukseen. Se sitoo paikan tiettyyn käyttötarkoitukseen vuosikymmeniksi eteenpäin. Sähköverkkoa kehitetään palvelemaan keskusta. Tieinfrastruktuuri ja vesijärjestelmä mitoitetaan sen tarpeisiin. Paikalliset suunnitelmat alistuvat keskuksen vaatimuksille, koska keskus tuo investointia. Vuosikymmenen kuluttua sopimuskauden alkamisesta ei ole enää käytännössä mahdollista poistaa keskusta paikasta ilman, että suuri osa siihen liittyvästä infrastruktuurista jää tarpeettomaksi.
Sama logiikka pätee räjähdetehtaaseen, kaksoiskäyttölaboratorioon, ydinvoimalaan. Rakenteen pystytyksen ja sopimusten solmimisen jälkeen sen muuttaminen ei ole enää poliittinen kysymys vaan logistinen. Suunta on lukittu. Tämä on alustamaisuuden ydin. Alusta ei ole pelkästään fyysinen pinta, jolla joku toinen toimii, vaan pinnan rakentaminen tietyllä tavalla, joka tekee tietyn toiminnan mahdolliseksi ja muiden toimintojen mahdottomaksi.
Suo, kuokka ja palvelinhalli
Suomalaiseen identiteettiin on pitkään kuulunut ajatus oma-aloitteisuudesta. Suo, kuokka ja Jussi. Sisu, sitkeys, työn tekeminen yksin ja yhdessä. Tässä kuvassa Suomi on aktiivinen toimija. Se ottaa omasta maaperästään esiin sen minkä saa ja kantaa sen markkinoille tai pöydälle. Metsä, paperi, terästeollisuus, Nokia ja peliyhtiöt mahtuvat tähän kertomukseen, vaikka ne eroavat toisistaan paljon. Yhteinen piirre on se, että toiminta lähtee täältä.
Alustaisuus muuttaa tämän asetelman. Toiminnan käynnistäjä ei ole enää suomalainen. Se on jossain muualla istuva päätöksentekijä, joka katsoo kartalta, että tästä paikasta saa sopivan yhdistelmän halpaa energiaa, vakaata oikeudellista ympäristöä, korkeaa koulutustasoa ja matalaa korruptioriskiä. Tämä yhdistelmä on tuote. Sen tuottaminen, ylläpitäminen ja parantaminen tulee myös ajan myötä Suomen tehtäväksi, koska siitä riippuu maan houkuttelevuus tulevaisuuden investoinneille. Suomalainen valtio alkaa pikkuhiljaa optimoida itseään asiakkaalle, jonka pääkonttori on Seattlen lähellä tai Lontoossa tai Pariisissa.
Liikkumavara joka katoaa hiljaa
Tällä on seurauksia, joita ei ole vielä ehditty nimeämään. Yksi niistä on poliittisen liikkumavaran kapeneminen. Maaperälle rakennetut kymmenien vuosikymmenten mittaiset sopimusrakenteet sitovat tulevia hallituksia ratkaisuihin, joista ei voi neuvotella ilman korvauksia tai diplomaattisia seurauksia. Ne myös sitovat tulevia kansalaisia identiteettiin, jossa Suomi on luotettavan alustan tarjoaja. Tämä identiteetti ei ole sama kuin se, jossa Suomi on omavarainen maa, joka tekee omat valintansa.
Toinen seuraus on huomion siirtyminen. Kysymyksen siitä, mitä Suomi haluaa tuottaa, korvautuessa kysymyksellä siitä, mitä Suomi haluaa hostata, julkinen keskustelu siirtyy päätösten tekemisestä päätösten houkuttelemiseen. Politiikka ei enää käsittele sisältöjä, vaan ehtoja. Verotuksen kilpailukyky, lupaprosessien sujuvuus, koulutusjärjestelmän tuotokset, työvoiman saatavuus. Nämä eivät ole vääriä kysymyksiä, mutta ne ovat kysymyksiä, jotka kaikki katsovat samaan suuntaan. Suomesta poispäin, sinne missä päätökset tehdään.
Kolmas seuraus on infrastruktuurin orjuutuminen omalle tarkoitukselleen. Sähköverkkoa, vesiä, tieyhteyksiä ja viestintäratkaisuja ei rakenneta enää ensisijaisesti suomalaisia tarpeita varten, vaan niiden suurten kuluttajien tarpeisiin, jotka ovat allekirjoittaneet pitkillä sopimuksilla. Yksityinen kuluttaja ja pienyrittäjä jäävät jäännöskäyttäjiksi. Vesistöjen virtaukset eivät pakene yksinään, vaan ne ohjautuvat uusiin käyttötarkoituksiin, jotka eivät ole olleet kenenkään mietittävissä silloin, kun joki on alun perin ollut koko sen rinnalla asuvan väestön elatuksen lähde.
Tunne joka ei vielä löydä sanoja
Suomalaisen kansalaisen näkökulmasta tämä siirtymä ei näy päivittäisessä elämässä erityisesti. Hän käy töissä, lähettää lapset kouluun, lukee sanomalehtiä. Datakeskus pelloilla on hänelle yhtä merkityksellinen tai merkityksetön kuin metsänreuna sen takana. Kunnan päätös rakennusluvasta on yksi monista. Yliopiston tutkimusprofiilin muutos on uutispätkä keskellä viikkoa. Mikään yksittäinen muutos ei tunnu suurelta.
Jonkinlainen tunne kuitenkin pinnistää esiin. Se on tunne, jonka voi havaita keskusteluissa kahvipöydissä, työpaikkojen tauoilla, sukulaisten illanvietoissa. Tunne siitä, että jokin on muuttumassa, mutta sitä ei voi paikantaa. Tunne siitä, ettei ole enää yhtä paljon sanomista omista asioista kuin ennen. Tunne, että eteenpäin katsoessaan näkee päätöksiä, joita on jo tehty muualla. Tämä tunne on vaikea sanoittaa, koska sen kohde on hajaantunut. Se ei ole yksittäinen päätös tai yksittäinen toimija. Se on kokonainen rakenne, joka on tullut paikalle yksi pala kerrallaan.
Kysymys joka voisi vielä kysyä itsensä
Alustaisuus on käsite, joka voi auttaa kokoamaan tätä tunnetta. Sen tunnustaminen ei ole vihollisuutta investointeja kohtaan eikä vetäytymistä kansainvälisestä yhteistyöstä. Se on kysymys siitä, kuka kysyy ja kuka vastaa. Seuraavasta datakeskuksesta keskusteltaessa on hyödyllistä kysyä, mihin sen rakentaminen sitoo Suomea, ei vain mitä siitä saadaan. Seuraavasta tutkimusprofiilin muutoksesta päätettäessä on hyödyllistä kysyä, mihin verkostoon sen kautta liitytään ja millä ehdoin tästä verkostosta voi myöhemmin lähteä, jos haluaa. Seuraavasta tehdashankkeesta neuvoteltaessa on hyödyllistä kysyä, mille toiminnalle sen olemassaolo varaa paikan ja mille toiminnalle se ottaa paikan.
Suomi ei ole muuttunut alustaksi yhdessä yössä, eikä se muutu pelkästään sellaiseksi missään yhdessä yössä. Kysymys ei ole valinta kahdelle vaihtoehdolle, vaan tietoisuus siitä, mitä on tapahtumassa, kun katselee kymmeniä päätöksiä yhtä aikaa. Vasta sen jälkeen voi sanoa, hyväksytäänkö suunta vai ei. Tällä hetkellä se kysymys ei ole vielä ehtinyt julkiseen keskusteluun, koska kokonaisuutta ei ole vielä koottu. Tämä on yritys koota se yhteen ajatukseen. Suomi muuttuu hiljaa alustaksi, jonka asiakas asuu muualla. Päätös tästä muutoksesta ei tapahdu missään yhdessä paikassa eikä missään yhdessä äänestyksessä, vaan kunkin yksittäisen rakennusluvan, sopimuksen ja yliopiston strategiakirjauksen kautta yhdessä.