Suomalainen työmarkkinajärjestö esitti tänä keväänä mallin, jossa ulkomailta tulevalle ihmiselle annettaisiin pisteitä kielitaidosta, iästä, työkokemuksesta sekä työtarjouksesta tai sopimuksesta. Pisteet kertyisivät ennen rajan ylitystä ja niiden summa ratkaisisi sen, kuinka tervetullut tulija on. Idea on esitetty teknisenä kysymyksenä, ehkä järkevänäkin. Sen muoto on kuitenkin pysähtyessä katsottuna poikkeuksellinen. Ihminen saa numeron ennen kuin häntä on tavattu.
Tämä on enemmän kuin yksittäisen ehdotuksen yksityiskohta. Siinä piirtyy esiin tapa, joka on kulkeutunut suomalaiseen julkiseen kieleen useammasta suunnasta yhtä aikaa.
Numero ennen kohtaamista
Ennen kohtaamista on aina ollut joitakin ennakko-oletuksia. Se on inhimillistä. Ihminen tulee maahan ja hänestä tiedetään etukäteen jotakin: mistä hän tulee, miksi, milloin. Pisteytysmalli vie tämän kuitenkin eri tasolle. Se ei pyri kuvaamaan tulijaa, vaan luokittelemaan hänet. Numero ei kerro, kuka hän on, vaan päättää, kuinka paljon hän jo nyt on arvoinen tässä maassa. Kohtaamista ennen on jo olemassa hänen sijoituksensa.
Sama liike on tapahtunut toisaalla. Vanhustenhoidossa se ratkaiseva luku on 0,6: kuinka monta hoitajaa kymmentä asukasta kohti. Tätä numeroa puolustetaan ja tätä numeroa vastaan hyökätään, mutta itse keskustelussa on tapahtunut jotakin merkillistä. Vanhus itse on hävinnyt lauseesta. Hoitomitoituksesta puhuttaessa tasolla 0,6 tai 0,7 lauseessa puhutaan ensin numerosta ja vasta sen kautta vanhuksesta. Vanhus on numeron sisällä, ei sen edellä.
Numero saapuu ensin, vanhus seuraa.
Mitä mittaus sallii
Tällä on seurauksia, joita on vaikea nähdä, koska ne kuuluvat siihen, mitä emme enää näe. Mitatusta asiasta tulee näkyvä julkisessa keskustelussa. Se nousee otsikkoon, sitä vertaillaan, sen muutoksesta tehdään johtopäätöksiä. Vain se, mikä mittaukseen mahtuu, mahtuu kuitenkin myös puheeseen.
Pisteytetty maahanmuuttaja on hyödyllisyytensä summa. Pisteet eivät kerro hänen tavastaan puhutella vanhempaansa, hänen kyvystään ystävystyä, hänen tarpeestaan kuulua johonkin, hänen suremisestaan rakkaudestaan. Niitä piirteitä ei ole olemassa pisteytyksessä eikä siten keskustelussa. Maahantulokeskustelu kapenee siihen, mitä pistetaulukko tunnistaa.
Mitoitus 0,6 ei sisällä sitä, että hoitajalla on aikaa istua hetki vanhuksen sängyn vieressä, kun pelko tulee yöllä. Se ei sisällä sitä, että käytävällä joku tunnistaa toisen tarinan, että musiikki nostaa muiston eilisestä. Nämä ovat hoivaa, mutta eivät mitoitusta. Keskustelun ollessa mitoituksessa hoiva itse häviää lauseesta.
Tällä hetkellä on käynnissä keskustelu siitä, jatkaako Tilastokeskus vaalitilastojen julkaisemista. Säästöjen perusteella saatetaan päätyä siihen, että ei jatka. Tämä on pieni yksityiskohta valtionhallinnon säästöohjelmassa, mutta sen muoto on poikkeuksellinen. Maa, joka on kerännyt vaalitilastoja vuosikymmenien ajan, harkitsee nyt niiden lopettamista. Numero, jota ei enää julkaista, ei poistu olemassaolosta, sen sijaan se poistuu yhteiskunnallisesta keskustelusta.
Numeron saapuessa ennen ihmistä myös ihminen typistyy lopulta siihen, mitä numero näkee.
Suomalainen luottamus oli ennen kohtaamisessa
Suomalainen yhteiskunta on rakennettu erikoiseen luottamukseen, joka ei ollut kovin näkyvä. Se ei nojannut ennakkoluokitukseen vaan kohtaamiseen. Vieras tuli pihalle, hänet kutsuttiin sisään, hänelle keitettiin kahvit, vasta keskustelun aikana hänestä tuli joku tietty. Ei siksi, että hän oli kävellyt sisään tietyillä pisteillä, vaan koska hän oli kävellyt sisään ja istunut alas.
Sama logiikka oli kunnan virastossa. Hakija tuli paikalle, virkamies kuunteli, päätös tehtiin sen perusteella, mitä keskustelussa selvisi. Toki oli sääntöjä, lomakkeita, raameja. Ihminen tuli silti ensin, luokittelu tuli sen jälkeen, kun ihminen oli kohdattu.
Tämä luottamus oli hidasta. Se vaati aikaa. Se vaati sitä, että toinen sai puhua loppuun. Se vaati sitä, että virkamies sai työrauhan kuunnella. Se vaati sitä, että numerot eivät juosseet ihmisen edellä.
Nyt tämä järjestys on kääntymässä päinvastaiseksi. Pisteet odottavat hakemusta. Mitoitus odottaa vanhusta. Luokitus odottaa lasta. Numero on jo paikalla, ihminen astuu sisään.
Mitä numero ei kykene näkemään
Numerolla on omat rajansa. Se kykenee laskemaan, vertaamaan, ennustamaan. Se ei kykene näkemään hiljaisuutta, joka kertoo enemmän kuin sanat. Se ei kykene näkemään katsetta, joka kantaa enemmän kuin lupaus. Se ei kykene näkemään sitä hidasta tutustumista, jossa ihminen alkaa hahmottua moniulotteiseksi sen sijaan, että hän olisi piirteiden summa.
Tämän sokean pisteen seurauksena syntyy hiljaista kapenemista. Ihminen, joka ei sovi pistetaulukkoon, on järjestelmälle näkymätön. Vanhus, jonka tarpeet eivät mahdu mitoitukseen, ei ole olemassa hoivakeskustelussa. Vaalitilasto, jota ei julkaista, on irronnut yhteiskunnan itsetietoisuudesta.
Tämä ei ole vain teknistä menetystä. Se on tapa, jolla yhteiskunta menettää kykynsä nähdä omaa monimutkaisuuttaan. Maa, joka tunnistaa vain mitatun, alkaa pitää mittauksensa ulkopuolista olemattomana. Se on tapa, jolla todellisuus typistyy vähitellen niihin sarakkeisiin, joihin sitä on opittu kirjoittamaan.
Kuka saa numeroida ja kuka tulee numeroiduksi
Numerosta tulee voimallinen, jos sen antaminen on toiselle ja sen vastaanottaminen toiselle. Pisteytysmallissa pisteytetty ei pisteytä. Mitoituksen alainen vanhus ei mitoita. Tilastollinen yksikkö ei tilastoi. Tämä epäsymmetria on syvempi kuin tekninen ratkaisu antaa ymmärtää. Se kertoo siitä, kuka saa määritellä toisen ja kuka tulee määritellyksi.
Suomessa pitkään tämä raja on ollut häilyvä. Yksilö ja yhteiskunta ovat olleet jonkinlaisessa keskustelussa, jossa molemmilla on ollut äänensä. Pisteytys, mitoitus ja tilastotyhjiö muuttavat tätä asetelmaa. Yksilö asetetaan vastaanottajan rooliin. Hän saa numeronsa, häntä mitoitetaan, hänestä luovutaan tilastollisena yksikkönä. Toinen suunta on hiljentynyt.
Mihin numeroittomuus jää
Suomi on aina ollut myös maa, jossa tärkeitä asioita on ollut numeroittomuuden tuolla puolen. Sen, että vanhempi muistaa lapsensa kasvojen liikkeen viimeisten vuosien ajalta. Sen, että naapuri tuo leivän, kun on kuultu surusta. Sen, että opettaja huomaa toisella rivillä istuvan tytön katseen muuttuvan ja kysyy myöhemmin, mitä kuuluu. Nämä tapahtumat eivät ole pisteytettäviä. Ne eivät kuulu mihinkään mittaustaulukkoon. Ne ovat kuitenkin olleet maan elävin osa.
Mittauksen saapuessa yhä uusiin paikkoihin ihmisen edelle tämä numeroittomuuden tila kapenee. Ei siksi, että näitä eleitä ei enää ole, vaan siksi, että niiden olemassaolon näkeminen vaatii erillisen ponnistuksen. Niistä on tullut yhteiskunnallisesti näkymättömiä.
Vapaaehtoisella, joka ajaa naapurin sairaalaan, ei ole pistemääräänsä. Sukulaisella, joka istuu hiljaa ikääntyvän äitinsä huoneessa, ei ole mitoitustaan. Ystävällä, joka kuuntelee viestin myöhään illalla, ei ole tilastoaan. Nämä eivät kuitenkaan ole arvonsa puutteita, vaan toisenlaista arvon kieltä, joka ei käänny numeroksi.
Mistä näkemys palaa
Tämä on yksi niistä siirtymistä, joita ei tehdä yhdessä päätöksessä. Pisteytysmalli on yksi ehdotus. Mitoitus on yksi luku. Tilastojen lopettaminen on yksi rivi säästöjen listasta. Yksittäisinä ne ovat hallinnollisia kysymyksiä. Yhdessä ne piirtävät kuvaa siitä, kuinka maa alkaa nähdä asukkaitaan ja itseään.
Suunta voidaan myös kääntää. Se ei vaadi yhden ehdotuksen torjumista, vaan tavan tunnistamista. Sen huomaamista, että numero, joka saapuu ensin, ei ole sama asia kuin numero, joka saapuu jälkeen. Sen kysymistä, onko tämä mittaus välttämätön, vai onko se vain mukavin. Sen pohtimista, mitä jää näkemättä, kun katse on kiinnitetty taulukkoon.
Tällaisia kysymyksiä ei voi tehdä kiireessä. Ne vaativat sitä, että pysähdytään hetkeksi sen edessä, jota mitataan. Ne vaativat sitä, että muistetaan, mitä mittauksen ulkopuolelle on aina jäänyt. Ne vaativat sitä, että numero saapuu ihmisen jälkeen, ei ennen.
Suomessa on ollut tämä taito. Sitä ei ole vielä menetetty. Se on edelleen virkamiehen pöydällä, joka kuuntelee loppuun. Se on hoitajan käsillä, jotka pysähtyvät vanhuksen sängyn ääreen, vaikka mitoitus ei sitä lupaa. Se on naapurin keittokattilan kannessa. Se on opettajan kysymyksessä, joka tulee oikealla hetkellä.
Tämä taito on Suomen hiljainen perusta. Se on luottamusta siihen, että ihminen on muuta ja enemmän kuin hänen pisteensä. Se on lupausta siitä, että numero saa odottaa, kunnes ihminen on saapunut.