"Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa." Nämä Paavalin sanat värähtelevät läpi vuosituhansien kuin kosminen varoitussignaali, mutta nykyihminen on kehittänyt hämmästyttävän immuniteetin niiden merkitykselle. Tämä ei ole vain tulkintavirhe vaan sivilisaatiomme syvimpiä sokeuksia, järjestelmällinen kyvyttömyys nähdä todellisen taistelun luonne.
Kristuksen uhraus ihmiskunnan puolesta oli täydellinen Rakkauden teko. Palaaminen vanhan liiton uhreihin ei ole vain liturginen valinta, vaan teologinen väite ettei Jumalan Pojan veri riittänyt. Se on koko ihmiskunnan historian vakavin synti, Pyhän Hengen pilkkaa, joka on anteeksiantamaton häpäisy.
Jumalan vihollinen ei tule koskaan näkyvästi tai puhtaan ateismin kaavussa. Se tulee valona, lakihenkisenä uskonnollisuutena, pyhyyden esityksenä, profetaalisena ja mahtipontisena Jumalan suunnitelman edistämisvelvoitteena. Monet kristitytkin katsovat Jerusalemin tapahtumia innostuneina näkemättä, että vanhan liiton järjestelmän elvyttäminen on uuden liiton kieltämistä ja Jeesuksen purkaman väliverhon pystyttämistä takaisin. Armon poistaminen ja lakiin palaaminen väittää samaan hengenvetoon, ettei Jeesus Kristus ole Messias. Sama logiikka pätee eläinten veren vuodatukseen: syntien sovittamiseksi aloitetut eläinuhraukset julistavat ristin merkityksettömäksi.
Luopumus ei ole äkillistä Jumalan hylkäämistä vaan hidasta liukumista, jossa totuus laimennetaan niin hienovaraisesti, ettei moni huomaa muutosta. Maallistuminen ei koske vain jumalattomia ihmisiä vaan se tunkeutuu kirkkoon ja seurakuntiin sisältäpäin, kun oppi mukautuu kulttuuriin eikä kirkon toiminta ja opetus kunnioita enää Raamattua ja Jeesusta. Se joka polkee jalkoihinsa Jumalan Pojan ja pitää epäpyhänä liiton verta, jolla hänet on pyhitetty ja loukkaa armon Henkeä, kohtaa jotain mistä ei ole paluuta. Tämä ei ole ihmisten asettama raja vaan Jumalan itsensä.
Jeesus sanoi Pilatuksen edessä, ettei Hänen valtakuntansa ole tästä maailmasta. Jos se olisi ollut, opetuslapset olisivat taistelleet. Hän ei tarttunut miekkaan, ei vaatinut poliittista valtaa eikä perustanut puoluetta. Hän ei koskaan pyrkinyt poliittiseen valtaan, vaikka kansa halusi tehdä Hänestä kuninkaan. Hän vetäytyi. Hän tiesi, että maallinen valta korruptoi hengellisen tehtävän aina. Hän pesi opetuslastensa jalat ja antoi henkensä ristillä niidenkin puolesta, jotka kielsivät Hänet.
Jeesus määritteli valtakuntansa logiikan täysin päinvastaiseksi kuin maailman logiikan. Hän sanoi: "Se joka tahtoo olla ensimmäinen, olkoon kaikkien palvelija" (Mark. 10:44). Ristin tie on itsensä tyhjentämistä, ei itsensä korottamista.
Maallinen valta toimii päinvastoin. Se kerää, hallitsee, kontrolloi ja suojelee omaa asemaansa. Varhainen seurakunta ymmärsi tämän. Apostolit eivät lobanneet Roomaa, eivät perustaneet poliittista liikettä eivätkä pyrkineet vaikuttamaan lainsäädäntöön. He julistivat evankeliumia ja elivät sen mukaan. Sydämet muuttuivat ja muuttuneet sydämet muuttivat yhteisöjä sisältäpäin. Ei ylhäältä alas vaan sisältä ulos.
Se mitä Hänen nimessään on tehty ja tehdään yhä, on usein vastakohta armolle, anteeksiannolle ja Totuudelle. Valtaa haetaan, viholliskuvia rakennetaan ja kansallisia etuja puetaan hengelliseen kieleen. Kristuksen nimi on kyltti, jonka taakse kätketään inhimilliset halut; turvallisuuden, vallan ja kontrollin jano. Jeesus tunnisti tämän kiusauksen jo erämaassa, kun saatana tarjosi Hänelle maailman valtakuntia alistumisesta. Hän hylkäsi ne, mutta moni itseään Herran palvelijaksi kutsuva on ottanut nämä tarjoukset vastaan kutsuen niitä "siunauksiksi".
Juurisyy on aina sama. Ihminen haluaa pelastaa itsensä, omin ehdoin ja omalla voimallaan. Se on Baabelin tornin henki, joka ei ole koskaan poistunut. Jumalan tahto on nöyryyttä, lähimmäisen palvelemista, vihollisen rakastamista ja oman ristinsä kantamista. Ei maallista menestystarinaa lähimmäistä riistäen tai valtaa ja rahaa haalien. Profeetat varoittivat tästä kautta koko Vanhan testamentin: Jumalan kansan sekoittaessa uskon poliittiseen valtaan tuloksena on epäjumalanpalvelusta. Nimi on pyhä, sisältö tyhjää.
Nämä kaksi voimaa, sisäinen lankeamus ja ulkoinen vihollinen, toimivat yhdessä aina kun Jumalan kansa tavoittelee maallista valtaa. Ihminen ei kykene kantamaan samanaikaisesti ristiä ja valtaistuinta. Toinen putoaa aina. Historiassa on pudonnut poikkeuksetta risti.
Valta paljastaa sen, mitä sydämessä todella on. Lordi Acton sanoi osuvasti, että valta korruptoi ja absoluuttinen valta korruptoi absoluuttisesti. Tämä on teologisesti totta, sillä langennut ihminen ei kestä valtaa ilman että ylpeys nousee. Vain Kristus kykeni siihen, koska Hän oli synnitön.
Historia osoittaa mitä tapahtuu, kun kirkko ja poliittinen valta yhdistyvät. Keisari Konstantinus laillisti ja teki vainotusta uskosta valtauskonnon yhden sukupolven aikana. Seuraukset olivat tuhoisia hengellisesti. Seurakuntaan virtasi ihmisiä, jotka eivät tulleet ristin tähden vaan vallan tähden. Piispat saivat poliittista valtaa, maa-alueita ja oikeudellisen aseman. Kirkko alkoi ratkaista teologisia kiistoja keisarillisilla kirkolliskokouksilla, joissa poliittinen paine vaikutti oppiin. Nikean kirkolliskokous (325) oli teologisesti merkittävä, mutta se loi mallin jossa maallinen hallitsija kutsui koolle ja vaikutti hengellistä oppia koskeviin päätöksiin. Vihollisen strategia näkyy tässä selvästi. Se ei tuhonnut kirkkoa vainolla, sillä vaino vahvisti sitä. Se tuhosi sen tarjoamalla valtaa. Sama kiusaus kuin erämaassa, eri muodossa.
Paavi Urbanus II julisti ensimmäisen ristiretken Jeesuksen nimessä ja miekkaa käytettiin "ristin puolustamiseksi". Tämä on ehkä historian räikein esimerkki siitä, miten evankeliumi käännetään päälaelleen. Jeesus sanoi Pietarille: "Pistä miekkasi tuppeen" (Joh. 18:11). Ristiretkeläiset vetivät sen esiin Hänen nimessään. Silminnäkijäkertomukset kuvaavat verta polvia myöten temppelialueella, kaikki "Jumalan kunniaksi". Tämä ei ollut vain inhimillistä heikkoutta. Se oli systemaattista hengellisen auktoriteetin käyttämistä maallisten päämäärien palvelemiseen. Paavit halusivat poliittista valtaa Lähi-idässä, kuningaskunnat halusivat kauppateitä ja alueita.
Kirkollinen inkvisitio yhdisti hengellisen ja maallisen vallan tavalla, joka paljastaa korruption syvyyden. Kirkon tehtävä oli tunnistaa "harhaoppiset" ja maallisen vallan tehtävä rangaista heitä, usein kuolemalla. Tämän rakenteen kautta kirkko sai vallan ihmisten mielipiteisiin, ajatuksiin ja omatuntoon. Tämä on täydellinen vastakohta sille, mitä Jeesus opetti. Hän ei pakottanut ketään uskomaan, Hän kutsui. Hän sanoi rikkaalle nuorelle miehelle Totuuden ja antoi tämän kävellä pois (Mark. 10:21–22). Inkvisitio ei antanut kenenkään kävellä pois. Vihollisen pääase on pelko, sillä Rakkaus karkottaa pelon (1. Joh. 4:18). Kirkko, jonka olisi pitänyt olla tämän Rakkauden välittäjä, muuttui pelon välineeksi.
Eurooppalaiset siirtomaavaltojen edustajat kulkivat risti toisessa kädessä ja miekka toisessa. Afrikassa, Amerikan mantereilla ja Aasiassa alkuperäiskansojen kulttuurit tuhottiin "kristillistämisen" nimissä. Raamattu käännettiin valloitettujen kielille samalla kun heidän maansa, vapautensa ja ihmisarvonsa riistettiin. Tämä on ehkä vaikeimmin käsiteltävä esimerkki, sillä sen keskeltä nousi myös aitoa, nöyrää lähetystyötä. Monet lähetystyöntekijät antoivat henkensä palvellessaan. Silti järjestelmätasolla kristinusko palveli imperialistista projektia. Jumalan nimeä käytettiin oikeuttamaan taloudellista riistoa ja kulttuurista tuhoa. Vihollisen taktiikka oli tässä sekoittaminen; aito ja väärä kulkivat niin lähellä toisiaan, ettei niitä ollut helppo erottaa.
Saksalainen kirkko jakautui kahtia. Deutsche Christen -liike tuki Hitleriä avoimesti ja integroi kansallissosialistisen ideologian osaksi kirkon opetusta. Hakaristit seisoivat alttareilla. Valtaosa kirkoista vaikeni. Tunnustuskirkon piirissä muutamat, kuten Dietrich Bonhoeffer, nousivat vastustamaan ja maksoivat siitä hengellään. Hänen esimerkinsä osoittaa mitä todellinen uskollisuus Kristukselle voi vaatia, mutta myös kuinka harva on valmis siihen hintaan. Vihollisen strategia oli tässä nationalismi; kansallisen identiteetin ja uskon yhdistäminen niin, että Jumalan palveleminen ja kansakunnan palveleminen tulivat erottamattomiksi. Tämä on erityisen vaarallinen muoto, koska se tuntuu "oikealta" ja "isänmaalliselta".
Ajankohtaisin ilmentymä samasta kuviosta näkyy nyt, silmiemme edessä. Kristuksen nimi liitetään poliittisiin agendoihin, puolueohjelmiin ja kansallisiin identiteetteihin tavalla, joka hämärtää evankeliumin ja politiikan rajan. Jeesuksen opetukset vihollisen rakastamisesta, köyhien palvelemisesta, nöyryydestä ja vallasta luopumisesta eivät istu minkään poliittisen puolueen ohjelmaan. Silti Hänen nimeään käytetään valtapoliittisten tavoitteiden oikeuttamiseen. Raamatusta poimitaan jakeita, jotka tukevat haluttua narratiivia ja jätetään pois ne, jotka kyseenalaistaisivat sen. Tämä ei ole evankeliumin julistamista vaan sen hyväksikäyttöä.
Tämä ei tarkoita, että kristityn pitäisi olla passiivinen maailmassa. Raamattu kutsuu meitä olemaan suola ja valo, joten se tarkoittaa vaikuttamista elämällä, totuudella, rakkaudella ja palvelemisella. Jaakob kirjoitti viisaasti, että ylhäältä tuleva viisaus on puhdasta, rauhaisaa, lempeää, myöntyväistä, täynnä laupeutta ja hyviä hedelmiä, se ei tee eroa eikä ole teeskenneltyä. Kuinka moni poliittinen liike täyttää nämä kriteerit, vaikka se kulkisi Kristuksen nimellä?
Vihollinen ei tarvitse ateismia tuhotakseen kristinuskoa. Sen tehokkain ase on tarjota kirkolle sitä, mitä se haluaa; vaikutusvaltaa, turvallisuutta, arvostusta ja yhteiskunnallista asemaa. Jokainen näistä on erämaankiusauksen muunnelma. Se tarjoaa leipää (taloudellista turvaa), ihmetekoja (näkyvää voimaa) ja valtakuntia (poliittista valtaa). Vaihtokaupan hinta on aina kumartaminen sille Jumalan sijaan. Hänelle riittää, että kirkko ja seurakunnat ottavat vastaan sen, minkä Jeesus hylkäsi erämaassa.
Kristuksen valtakunnan olemus ei ole tästä maailmasta. Se toimii täysin eri periaatteilla. Se etenee rakkauden, kärsimyksen, palvelemisen ja totuuden kautta. Nämä ovat yhteensopimattomia maallisen vallankäytön kanssa, joka vaatii kompromisseja, strategista hiljaisuutta, liittoutumisia ja väkivaltaa. Ei ole mahdollista palvella yhtä aikaa maailmaa johtavaa saatanaa ja ainoaa elävää Jumalaa.
Jumala ei ole koskaan ollut riippuvainen ihmisten poliittisista järjestelmistä. Hänen valtakuntansa eteni Rooman vainon alla, selviytyi Konstantinuksen kompromissista, puhui profeettojen kautta keskiajan pimeydessä ja elää tänään jokaisessa sydämessä, joka nöyrtyy ristin edessä. Siellä missä kaksi tai kolme on kokoontunut Hänen nimessään, Hän on aina ollut läsnä. Jeesus ei ole tarvinnut megakokouksia, palatseja tai parlamentteja eikä tarvitse jatkossakaan. Ihmiskunnan poliittiset projektit nousevat ja kaatuvat. Babelin tornit rakentuvat ja sortuvat. Kristuksen valtakunta pysyy, koska sen perustus ei ole ihmisvoima vaan Jumalan lupaus. Jäännös on aina suojattu.
"Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät koskaan katoa."
(Matt. 24:35)