Risto Murto, Varman toimitusjohtaja, lausui huhtikuussa 2026 lauseen "hyvinvointivaltio on rikki". Sama lause oli kuuden päivän kuluessa siirtynyt yksittäisestä mielipiteestä asiantuntijakonsensukseksi, taustaoletukseksi jokaisessa leikkausuutisessa ja viimein luonnonlakimaiseksi tilaksi, jota vasten kaikkia poliittisia kantoja arvioitiin. Mikään media ei ollut saanut käskyä omaksua tämä muotoilu. Yksikään toimittaja ei ollut allekirjoittanut sopimusta sanan käyttämisestä. Kuitenkin viidessä lehdessä se asettui samaan paikkaan, samalle riville, kuin se olisi aina ollut siellä.
Toistakymmentä päivää myöhemmin sote-järjestöt olivat muuttuneet "rälssiksi" ja "edunvalvojalobbareiksi". Sanavalinta oli ministeri Mauri Rydmanin, mutta sen edelleenkäyttö kävi yhtä mutkattomasti läpi koko mediakentän. Vielä myöhemmin Eline Tuppurainen "valehteli" kolmen median otsikoissa, Suomen ilmatilaan tuli "tarkoituksellisia drooneja" jotka ammuttiin "merkittävässä torjuntaoperaatiossa" Häkkäsen, Orpon ja kolmen muun viranomaisen lähes identtisin sanoin. Naamioitumiskielto kulki sisäministerin, oikeusministerin ja pääministerin lausunnoissa niin samanmuotoisina, että voi vain todeta kyse olleen koordinoidusta viestintäkampanjasta.
Tämä ei kuitenkaan ole tarinan kiinnostavin osa. Mielenkiintoisempaa on se, että näiden muotoilujen levitessä niitä ei koordinoinut kukaan toimittaja. Yksi viestintätoimisto laati lauseen. Yksi ministeri lausui sen. Sitten viisi mediaa otti sen käyttöön ilman erillistä käskyä. Tämä on koordinaatiota ilman koordinaattoria. Juuri siinä on sen voima.
Käskyn turha aika
Vanhassa propagandan mallissa oli aina propagandisti. Joku istui sermin takana ja päätti, mitä ihmisille kerrottiin. Edward Bernaysin maailmassa vuonna 1928 oli vielä mahdollista nimetä se huone, jossa lauseet kirjoitettiin ennen kuin ne ilmestyivät lehtien sivuille. Tämä huone oli aina ollut myös skandaalin paikka, sillä sen olemassaolo riitti todistamaan että media ei ollut riippumaton vaan ohjattu.
Suomessa keväällä 2026 tällaista huonetta ei tarvita enää. Sen tehtävä on muuttunut: se on enää muotoilijan, ei käskijän huone. Lauseet syntyvät jossain, mutta se "jossain" ei ole salainen. Se on Valtioneuvoston viestintäosasto, suuren ministeriön tiedotusyksikkö, kahden viestintätoimiston aamupalaveri, talouspoliittisen ajatusriihen lounas. Lauseet matkustavat sieltä lehtien sivuille reittiä, jonka jokainen vaihe on lain mukainen ja jokainen toimija on rehellinen.
Reitti on tämä:
- Aamulla muotoilu päätyy yhden median pääuutiseksi.
- Iltaan mennessä viisi muuta mediaa ovat lainanneet sen, sillä se on jo "uutinen". Seuraavana aamuna kommenttipuhujat käyttävät sitä, sillä se on "keskustelussa".
- Kolmantena päivänä se on "asiantuntijan vahvistama".
- Neljäntenä se on "taustaolettama", jota ei tarvitse perustella.
- Viidentenä se on luonnonlaki, jota kyseenalaistava asetetaan järjettömyyden alueelle.
Tässä ketjussa kukaan ei valehtele. Kukaan ei taivu painostuksen edessä. Kukaan ei pyydä toimittajaa kirjoittamaan tiettyyn suuntaan. Lopputulos on kuitenkin se, että viisi mediaa puhuu samalla äänellä. Toimittaja, joka osallistuu tähän prosessiin, voi seisoa täysin vakaumuksellisesti omien sanojensa takana. Hän ei näe sitä rakennetta, joka on tehnyt hänen valintansa todennäköiseksi.
Kahdeksan ihmisen sanavarasto
Neljän viikon mediaraporttien aineiston perusteella suomalainen turvallisuuspoliittinen keskustelu lepää hämmästyttävän kapean asiantuntijajoukon varassa. Pekka Toveri. Mika Aaltola. Henri Vanhanen. Iro Särkkä. Emil Kastehelmi. Jarmo Lindberg. Vilma Luoma-aho. Markus Kaakinen. Lasse Laaksonen. Jarno Limnell. Markku Jokisipilä. Yhteensä noin kymmenkunta nimeä, joiden lausuntoja toistetaan päivästä toiseen, mediasta toiseen, kontekstista toiseen.
Tämä ei ole sattumaa. Tarvitessaan kommentin turvallisuuspoliittiseen kysymykseen toimittaja avaa puhelinluettelon, jonka jokainen merkintä on lähellä samaa näkökulmaa. Toimittaja ei valehtele sanoessaan että hän pyysi kommenttia "asiantuntijalta". Hän vain valitsee asiantuntijansa joukosta, jonka kaikki jäsenet ajattelevat saman viitekehyksen sisällä.
Mitä tästä joukosta puuttuu? Puuttuva määrittää keskustelua yhtä paljon kuin mukana oleva.
Suomalaisesta turvallisuuspoliittisesta keskustelusta puuttuu tällä hetkellä lähes täysin vasemmistolainen ääni. Diplomaattisen dialogin kannattaja, asevähennystä esittävä rauhantutkija, ydinaseidettomuuden moraalifilosofi, Naton kriittinen analyytikko, Suomen autonomisen ulkopolitiikan puolustaja, kansainvälisen oikeuden asiantuntija humanitaarisissa kysymyksissä, sotateollisuuden taloudellisten intressien kriitikko.
Nämä äänet eivät ole olemattomia. He kirjoittavat kirjoja, antavat luentoja, vetävät seminaareja. He vain eivät pääse iltauutisten kommenttikenttään.
Lopputulos on se, että avatessaan minkä tahansa median lukija kuulee saman sanaston eri sävyissä. Tämä ei tarkoita että toimittajilla olisi yhteinen agenda. Se tarkoittaa että saman koulutuksen, samojen instituutioiden, saman uran kautta puhuvien asiantuntijoiden kokonaisuus kuulostaa yhdeltä äänellä.
Päätös ennen päätöstä
Kehysriihen tuloksiin huhtikuussa 2026 liittyi outo ilmiö, joka kerrostui koko viikon ajan: Sunnuntaina, kaksi päivää ennen varsinaisia neuvotteluja, mediat raportoivat "lähteisiin perustuen" YEL-sovun, kotitalousvähennyksen korotuksen, eläkeikäkeskustelun ja Kela-kokeilun laajentamisen. Maanantain neuvotteluiden alkaessa lukija jo tiesi mitä niistä tulisi ulos. Neuvotteluiden jälkeisen tiedotteen tehtävä oli vain vahvistaa se, mitä oli jo ennalta vuodettu.
Tällaista pre-uutisointia ei nähty 1990-luvulla. Silloin neuvottelut olivat neuvotteluja ja niiden tulokset olivat uutisia. Nyt neuvottelut ovat näytelmä, jonka käsikirjoitus on jo julkaistu.
Mistä tämä siirtymä kertoo?
Se kertoo kahdesta asiasta:
Ensinnäkin valtion ja median välinen tietovirta on tullut niin tiiviiksi, että lähteiden hallinta on muodostunut pelin säännöksi. Hallitus käyttää vuotoja viestintävälineenä. Vuoto on virallinen jos sitä ei sanota viralliseksi. Vuoto on virallinen myös silloin, kun se on selvästi koordinoitu kerralla useaan mediaan. Yksikään media ei kieltäydy vuodosta, sillä se merkitsisi luopumista uutisesta, eikä media voi luopua uutisesta.
Toiseksi se kertoo että demokraattinen prosessi on muuttumassa viestintäkoreografiaksi. Päätöksen vuotaminen ennen neuvotteluja vie varsinaisesta neuvottelusta sen merkityksen. Varsinaisen neuvottelun menettäessä merkityksensä opposition ainoaksi rooliksi jää reagointi valmiiseen sopuun. Reagointi on aina askel jäljessä. Reagoiva ei voi koskaan asettaa agendaa. Tämä on rakenteellinen muutos, jonka media joka päivä toistaa toistamalla vuotoja uutisina.
Saman puun oksat
Suomalaisessa mediassa on yhä eroja. Iltapäivälehdet henkilöivät, Yle pyrkii neutraaliuteen, Helsingin Sanomat tarjoaa analyyttisempaa otetta, MTV operatiivista. Nämä erot ovat aitoja ja toimittajat tekevät niitä koskevia ammatillisia valintoja. Erot ovat kuitenkin saman puun oksia. Niiden välissä ei ole sitä etäisyyttä, joka tekisi vertailusta mahdollista lukijalle.
Vertailu on demokratian elinehto. Lukija pystyy ajattelemaan itse vain silloin, kun hän voi asettaa kaksi näkökulmaa rinnakkain ja kysyä, kumpi sopii paremmin todellisuuteen. Molempien näkökulmien liikkuessa saman kehyksen sisällä vertailu surkastuu. Lukija voi yhä valita uutisen tyylin, painotuksen, asiantuntijan, mutta hän ei voi enää valita sitä, minkä kysymyksen rinnalla mikäkin uutinen lepää.
Tässä on tärkeää sanoa, että kritiikki ei kohdistu yksittäiseen toimittajaan. Toimittajat tekevät ammatillisen työnsä rehellisesti. He tarkistavat tietonsa, kuulevat oman näkemyksensä mukaan puolueettomia ääniä, kirjoittavat parhaansa mukaan. He eivät ole rikollisia eivätkä tahallisesti harhaanjohtavia.
Toimittaja ei kuitenkaan näe sitä rakennetta, jonka osa hän on. Hän näkee oman juttunsa, oman valintansa, oman ammatti-identiteettinsä. Hän ei näe että hänen valitsemansa asiantuntija on osa kymmenen ihmisen pulmaa. Hän ei näe että hänen käyttämänsä muotoilu on syntynyt jossain muualla ja matkannut hänen luokseen sellaisen reitin kautta, jota hän ei ehtinyt jäljittää. Hän ei näe että viiden median toistaessa saman lauseen samana päivänä lukija ei voi enää muodostaa siitä etäisyyttä.
Tämä on Bernaysin ennustuksen ydin. Suomessa se on toteutunut tarkemmin kuin missään aikaisemmin tarkastellussa kontekstissa. Bernays kirjoitti vuonna 1928 että tehokkain propaganda on se, jonka kohde ei tunnista sitä propagandaksi.
Hän puhui mainonnasta ja kuluttamisesta, mutta sama logiikka pätee demokraattisen mielipiteen muodostumiseen. Sen rakenteen tunnistamatta jättäminen, jonka osa on, tekee toimittajasta tuon rakenteen toistajan jokaisella tekstillään.
Lukija akvaariossa
Mitä tämä tarkoittaa lukijalle? Hän elää akvaariossa, jonka seinät ovat näkymättömät. Hän voi lukea viittä eri lehteä ja tuntea olevansa hyvin informoitu. Hän voi seurata viittä eri toimittajaa ja luulla saavansa monipuolisen kuvan. Hän voi luottaa siihen että Yle on neutraali, että Helsingin Sanomat on analyyttinen, että iltapäivälehdet ovat erilaisia. Hänen kokemuksensa moninaisuudesta on aito hänen kokemuksenaan.
Akvaarion seinät paljastuvat vasta silloin, kun joku tuo vertailupisteen ulkopuolelta. Visio Suomen kaltaiset palvelut, jotka katsovat samanaikaisesti viittä mediaa ja kysyvät mitä yhteistä niillä on, ovat tällaisia vertailupisteitä. Niiden tarjoamat synteesit eivät ole salaliittoteorioita. Ne ovat luettelo siitä, mitä mediat itse asiassa kirjoittivat. Niiden voima on siinä että ne tekevät näkyväksi sen, mikä erikseen luettuna ei näkynyt.
Ulkomaisen median rinnalla lukeminen on toinen vertailupiste. Saman tapahtuman käsittelyn vertaaminen suomalaisessa, ruotsalaisessa, saksalaisessa, brittiläisessä ja amerikkalaisessa mediassa paljastaa usein että suomalainen kehys on omanlaisensa. Tämä ei tarkoita että suomalainen kehys on väärä, vaan se tarkoittaa, että se on kehys, eikä todellisuuden suora kuvaus.
Mitä tästä seuraa
Koordinaatio, joka ei tarvitse koordinaattoria, ei voi olla syytöksen kohteena perinteisellä tavalla. Ei ole syyllistä jota nimetä. Ei ole sermin takana sitä, joka kirjoittaa lauseet. Tällainen kritiikki olisi paitsi epäoikeudenmukaista, mutta myös tehotonta. Tämän työn tekijät eivät tunnista syytöksen kohdetta itsessään.
Entä sitten? Yksi asia jonka voi tehdä on nimetä rakenne: Sanoa ääneen se, mikä neljän viikon mediaraporttien perusteella on kiistämätöntä.
- Sama lause viidessä lehdessä samana päivänä on rakenne, ei sattuma.
- Kahdeksan ihmisen sanavarasto turvallisuuspolitiikan koko keskustelussa on rakenne, ei sattuma.
- Vuodettu päätös ennen virallista neuvottelua on rakenne, ei sattuma.
- Saman puoluekiistan kehystäminen lähes identtisin termein eri toimituksissa on rakenne, ei sattuma.
Toinen asia on kysyä toisin. Uutista lukiessa voi kysyä: mitä tämä uutinen ei kysy? Mikä ääni puuttuu? Kuka olisi voinut sanoa toisin, mutta jolta ei pyydetty kommenttia? Mikä kehys olisi mahdollinen, mutta jota ei käytetä? Nämä kysymykset eivät paljasta totuutta, mutta ne avaavat akvaariossa pienen aukon, jonka kautta voi nähdä että veden takana on muutakin.
Kolmas asia on muistaa että hiljaisuus on tietoa. Aiheet, jotka katoavat agendalta yhdessä päivässä, ovat usein tärkeämpiä kuin aiheet jotka pysyvät siellä viikon. Köyhyysvälikysymys, joka peittyi supertorstain alle, kerrottiin haudatuksi sinä päivänä, jolloin se hautautui. Sen kuolema oli uutinen, jota ei kerrottu. Lukija, joka muistaa mikä on kadonnut, säilyttää sen pienen mahdollisuuden että rakenne ei nielaise koko todellisuutta.
Suomalainen media puhuu valtion äänellä silloinkin, kun kukaan ei ole käskenyt. Tämä on totta. Se on syvempi totuus kuin yksittäisten skandaalien kerrostuminen. Se on kuitenkin myös totuus jonka voi nähdä. Sen näkeminen on demokratian viimeinen tehtävä silloin, kun sen muodolliset prosessit ovat käyneet hauraiksi.