Joskus harvoin maailmassa tapahtuu jotain niin nopeaa, ettei sen seuraaminen ole mahdollista silloin kun se on käynnissä. Sana, joka maanantaiaamuna ei vielä ollut suomalaisen lukijan sanavarastossa, on perjantaina jo niin tuttu, että sitä on käytetty kahvipöytäkeskustelussa kahdesti. Kukaan ei ole opetellut sitä. Kukaan ei ole päättänyt omaksua sitä. Se on vain saapunut, asettunut paikoilleen ja alkanut näyttäytyä siltä, kuin se olisi aina ollut siellä.
Tämä on lainasanan voima. Lainasana on jo tehnyt työnsä siinä vaiheessa kun se alkaa kuulostaa kotoiselta. Se ei ilmoita itseään vieraana, vaan asettuu kielen kotisohvalle kuin tuttu vieras, jonka nimeä emme muista mutta jonka oletamme tunteneemme ennen.
Yksi toimisto, monta kielialuetta, yksi vuorokausi
Tällä viikolla matkasi yksi neljän sanan ilmaisu pekingiläisestä viestintätoimistosta lähes identtisessä muodossa yhdeksään kielialueeseen. Suomeksi se kuuluu "rakentava strateginen vakaus". Englanniksi "constructive strategic stability". Ranskaksi, espanjaksi, italiaksi, ruotsiksi, koreaksi, japaniksi, viroksi. Sama lause, sama sanajärjestys, sama painotus. Lukija, joka avasi maanantaina aamulehtensä, ei vielä tuntenut tätä ilmaisua. Perjantaihin mennessä se oli toistunut hänelle niin monta kertaa, että sen vieraus oli sulanut pois.
Juuri tämä on kummallista. Sanat eivät yleensä matkusta näin nopeasti ilman että ne hajoavat matkan varrella. Käännös on aina kompromissi. Diplomaattisesti latautunut termi tarvitsee yleensä kuukausia, ehkä vuosia, ennen kuin se asettuu eri kielten luonnolliseen rytmiin. Tämä lause asettui kuitenkin hetkessä. Suomeksi "rakentava strateginen vakaus" kuulostaa siltä kuin se olisi syntynyt Mannerheimintien kahvilassa. Espanjaksi "estabilidad estratégica constructiva" kuulostaa siltä kuin se olisi syntynyt Madridin yliopiston seminaarissa.
Millainen rakenne mahdollistaa tämän? Vastaus on, että ilmaisua ei käännetty kullekin kielelle paikallisten toimittajien toimesta erikseen, vaan sen käännökset valmisteltiin etukäteen ja jaettiin samanaikaisesti. Tämä on koreografinen lähetys, ei luonnollinen kielen virtaus. Yksi viestintätoimisto kirjoittaa lauseen, kääntää sen valmiiksi yhdeksään kieleen ja jakaa sen yhdeksän mediakentän käyttöön samana päivänä. Lukija saa sen valmiina, sileänä, lopullisena.
Mitä lause sanoo, jos sitä yritetään ajatella
Otetaan lause vakavasti ja kysytään, mitä se sanoo. Rakentava. Tämä on myönteinen sana, joka viittaa luomiseen, ei tuhoamiseen. Strateginen. Tämä on suunniteltua, harkittua, ei satunnaista. Vakaus. Tämä on pysyvyyttä, ennustettavuutta, luotettavuutta.
Yhdessä ilmaisu sanoo, että jotain on rakennettu suunnitelmallisesti pysyväksi. Mitä on rakennettu? Lause ei sano sitä. Se ei nimeä sisältöä, ei kerro, mikä on rakennettu, ei avaa, mille pohjalle pysyvyys perustuu. Se on kuori ilman sisältöä, muotoilu ilman muotoiltavaa.
Juuri tämä on lauseen tehtävä. Se ei kerro mitään mutta tuottaa tunteen siitä, että jokin on saavutettu. Lukijan mielessä syntyy mielikuva, jossa maailmassa on nyt enemmän järjestystä kuin eilen, vaikka mikään ei välttämättä ole muuttunut. Ilmaisu palvelee diplomaattista tilannetta, jossa se halutaan esittää myönteisesti, ilman että lukija joutuu tarkentamaan, mihin myönteisyys perustuu.
Tämä on klassinen mekanismi, jonka Edward Bernays kuvasi sata vuotta sitten kirjassaan Propaganda. Käsitteen pitää olla riittävän abstrakti, jotta se ei voi tulla väärään valoon. Sen pitää olla riittävän myönteinen, jotta sen toistaminen tuntuu kohteliaalta. Sen pitää olla riittävän neutraali, jotta sitä voi käyttää eri yhteyksissä saman painon säilyttäen. Bernays kutsui tätä englanniksi "engineering of consent". Suomeksi voitaisiin sanoa, että ilmaisu rakennetaan niin, että lukija saa antaa hyväksyntänsä huomaamattaan.
Mihin sana asettuu lukijassa
Sanat eivät ole vain merkintöjä paperilla. Ne ovat kategorioita, joiden kautta ajattelemme. Sanan oppiminen on aina samalla kategorian oppimista. Kategoria määrittelee mitä siihen kuuluu ja mitä siitä on suljettu pois. Sanan oppiminen on siten aina samalla maailman uudelleenjärjestelyä.
"Rakentava strateginen vakaus" järjestää maailman niin, että tietyt diplomaattiset järjestelyt kuuluvat sen sisään ja toiset jäävät ulos. Sen sisään mahtuvat ne neuvottelut, jotka rakentavan strategisen vakauden tuottajat haluavat sen sisään mahtuvan. Ulos jäävät ne neuvottelut, joiden tuottajat eivät pysty samalla puhetavalla legitimoimaan asiaansa. Lukija ei näe ulos jääneitä neuvotteluja, koska niillä ei ole sanaa, joka kantaisi niitä hänen tajuntaansa asti.
Heinrich Heinen koruton huomautus 1800-luvulla, että siellä missä kirjoja poltetaan, poltetaan lopulta myös ihmisiä, on muotoiltavissa toiseksi totuudeksi. Siellä missä sanasto annetaan ulkoa, sieltä annetaan lopulta myös ajatusten muoto. Siellä missä ajatuksen muoto on annettu, vapaus on jo siirtynyt toiselle.
Tämä ei tarkoita, että jokainen lainasana olisi vaarallinen. Suomi on aina ottanut sanoja toisista kielistä ja tästä on tullut osa kielen vahvuutta. "Kahvi" on arabiaa, "tomaatti" on espanjaa atsteekkien kautta, "demokratia" on kreikkaa. Lainasanat osana arkikieltä ovat kulttuurien välistä vaihtoa, johon kuuluu syntyajaltaan luonnollinen hidas tahti. Diplomaattisen termin yhtäaikainen ilmestyminen yhdeksässä kielessä yhden vuorokauden aikana on kuitenkin jotain muuta. Se on koordinoitu operaatio, jonka kohteena on lukijoiden ajattelu.
Sana, joka oli ennen ja pysyy jälkeen
Kristillisessä perinteessä on kaikkein arvokkain lause sanoista. "Alussa oli Sana." Johanneksen evankeliumin avaus ei ole yksin runollinen ilmaus, vaan koko Raamatun kieliteologian perustus. Sana ei ole asioiden kuvaus, vaan niiden alku. Maailma ei ollut ja sitten siitä puhuttiin, vaan sana oli ja siitä syntyi maailma. "Tulkoon valo, niin tuli valo."
Tällä on käytännöllinen seuraus. Sanan käyttöönotto on aina samalla todellisuuden palan käyttöönottoa. Sana ei vain kuvaa olemassa olevaa, vaan luo tilaa olla. "Rakentava strateginen vakaus" asettuu suomalaisen lukijan käyttöön ja samalla syntyy tila, jossa tämä on mahdollinen kategoria. Sen ulkopuolelle jäävät vaihtoehtoiset tavat kuvata samaa tilannetta. Lukija ei niitä enää näe, koska sana on jo ehtinyt määritellä, mistä on kyse.
Mitä lukija sitten voisi tehdä? Hän voisi pysähtyä. Hän voisi kysyä, kuka tämän sanan tarjoaa hänelle ja miksi juuri nyt. Hän voisi katsoa, mitä sana ei sano ja verrata sitä siihen, mitä se sanoo. Hän voisi tutkia, onko sana käännetty paikallisesti vai onko se tullut kuin pakettina, valmiina käyttöön.
Lukijan ainoa vapaus on tämä pysähdys. Hänen ei tarvitse hylätä sanaa, mutta hän voi olla omaksumatta sitä huomaamattaan. Hän voi pitää sen ulkopuolellaan, kunnes hän on itse päättänyt, mahtuuko se osaksi hänen ajatuksiaan vai ei. Tämä on pieni teko, mutta se on yksi viimeisistä vapauksista, joka lukijalle on vielä jäänyt.
Kahden tuhannen vuoden takaa kaikuu Jeesuksen sana: "Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa." Tämä on uskovan ihmisen lohtu hetkellä, kun kaikki muu sana on muuttumassa nopeammin kuin sen alkuperää ehtii kysyä. On olemassa sana, joka ei tule pekingiläisestä toimistosta. On olemassa sana, joka ei ole strategisen viestinnän tuote. On olemassa sana, joka on ollut ennen kaikkea muuta sanaa ja joka pysyy sen jälkeen kun kaikki muu on muuttunut.
Tämä ei ole ratkaisu siihen ongelmaan, jonka koordinoidun sanaston levittäminen tuo eteen. Tämä ei lupaa, että lukijan ei tarvitsisi punnita, mitä sanaa hän tällä viikolla omaksuu ja mitä ei. Tämä on kuitenkin muistutus siitä, että kaikki sanat eivät ole samalla viivalla. Toiset sanat tulevat ja menevät. Niiden alkuperä on aina tietyssä toimistossa, tietyn intressin palveluksessa, tietyn ajan kuluessa. Toinen sana on aina ollut. Sen alkuperä on muualla kuin missään ihmistyössä.
Lukija saa valita, kumpaan sanaan hän nojaa silloin, kun hän on kerännyt riittävän monta kuolevaa sanaa ympärilleen tunteakseen niiden ohuuden. Lainasana on jo tehnyt työnsä siinä vaiheessa kun se alkaa kuulostaa kotoiselta. On kuitenkin olemassa sana, jonka kotoisuus on koko sen olemus, eikä se ole kenenkään lainattava.
Tällä viikolla yksi pekingiläinen sana matkasi yhdeksään kielialueeseen vuorokaudessa. Ensi viikolla matkaa toinen ja sitä seuraavalla viikolla kolmas. Tämä rytmi ei taukoa, koska se palvelee niitä, jotka sitä rytmittävät. Lukijalla on kuitenkin aina viimeinen sana siitä, mitä hän sallii asettua omaksi sanastokseen. Tämä on hänen vapautensa. Sitä ei voida ottaa pois, ennen kuin hän itse antaa sen.