Tämän kevään suomalaisessa uutisvirrassa toistuu poikkeuksellisen tiheässä yksi sana. Sana on käännekohta. Sen rinnalla kulkevat sukulaissanat: muutos, uusi vaihe, ensimmäistä kertaa, ratkaiseva hetki. Talous on käännekohdassa. Idän suurvalta on käännekohdassa. Eurooppa on käännekohdassa. Perheellistyminen, syntyvyys, terveydenhuolto, kanavajakelu, kansalaisuus, jäätalvi, kaikki ovat samassa hetkessä kääntymässä joksikin muuksi. Listaan mahtuu vielä urheilukauden ratkaisupelin paitsiotilanne, koska sekin kuvataan tämän sanan kautta.
Tällaisen virran sisältä kuunneltuna käännekohta-sana lakkaa toimimasta kuvauksena. Siitä tulee jokin muu, lähinnä rytminen merkkikuvio, kuin pieni iskuke kappaleen vahvistamiseksi. Se kertoo lukijalle, että tämän asian äärellä pitää nyt herkistyä, mutta se ei enää kerro, mikä tässä asiassa erityisesti kääntyy. Se ei kerro mitä on ollut ennen eikä mitä tulee jälkeen. Se vain pyytää huomiota.
Ihmismieli rakentaa merkityksen erottelusta, ei tasaisuudesta. Jokaisen tapahtuman kerronta käännekohtana saa mielen menettämään kyvyn erottaa, mikä todella kääntyy ja mikä jatkuu samana. Tämä on uutiskielessä piilevä mekaaninen vaikutus, joka ei vaadi salaliittoa toimiakseen. Se syntyy siitä, että toimittajan on saatava lukija lukemaan. Saadakseen lukijan lukemaan, jokaisesta uutisesta on tehtävä se ratkaisevin. Lopulta ratkaisevuus itsessään muuttuu hälyksi.
Kaksi sanaa ajalle
Kreikkalaisessa kielessä oli kaksi sanaa ajalle. Chronos tarkoitti virtaavaa, mitattua aikaa, sitä joka tikittää tuntilasista pisaroina. Kairos tarkoitti aivan toista. Se oli oikea hetki, otollinen aika, se silmänräpäys jossa jotakin todella muuttui. Kairos ei toistunut joka päivä. Se tuli kuin vieras, sitä ei voinut järjestää tai aikatauluttaa. Apostoli Paavali kirjoitti efesolaisille kehotuksen "ottaa vaari ajasta, sillä päivät ovat pahat". Sana, jonka hän käyttää, on kairos. Hän ei käske heitä tarkkailemaan ajan virtaa vaan tunnistamaan oikean hetken.
Tämä erottelu sisältää opetuksen, jota tämän päivän median käännekohta-toisto kadottaa. Jos kaikki hetket julistetaan otollisiksi, ei mikään hetki todella ole sitä. Erottelukyvyn väline rapautuu ja sen myötä rapautuu myös toimijuus. Ihminen, joka ei pysty tunnistamaan kairosta, on samalla ihminen, joka ei tiedä milloin hänen olisi nyt aika nousta, valita, tehdä, kääntyä.
Tämä ei ole abstrakti pohdinta. Se on kokemuksellisesti tunnistettavissa jokaisessa illassa, jolloin lukija sulkee uutissovelluksen tunne lievästi kohonneena, hieman levottomana, mutta ei oikein osaten sanoa mikä juuri tänään pitäisi häntä huolestuttaa enemmän kuin eilen. Huoli on diffuusi. Aktiivisuus, jota se pyytää, on olematonta. Lukija oppii kantamaan jatkuvaa virittäytymistä elämänmuotona. Hän on aina hieman aalloilla, ei koskaan rannassa. Hänen tarkkaavaisuutensa on auki kaikille suunnille yhtä aikaa, mikä on käytännössä sama kuin ettei se ole auki millekään.
Tällainen ihminen on ihanteellinen vastaanottaja sille mediajärjestelmälle, joka elää klikistä, ei lukutapahtumasta. Hän palaa joka aamu uudelleen lukemaan, mistä asia tänään kääntyi. Hän ei kuitenkaan rakenna mitään pysyvämpää sen perustalle, mitä hän eilen luki. Tieto ei kerrytä viisautta, koska kaikki tieto kerrotaan saman painokkuuden alla. Kahden vuoden takaisia "käännekohtia" ei muista enää kukaan, vaikka ne kerrottiin yhtä ratkaisevina kuin tämän päivän kuviot.
Mitä menetetään
Mitä menetetään, kun kairos hukkuu chronoksen kohinaan? Menetetään kyky kohdata todellinen käänne sellaisena kuin se on. Jos jokainen aamu sanoo "tämä on se hetki", lukija lakkaa uskomasta sitä silloinkin, kun se on totta. Kuka sytyttää hälytyksensä, kun palohälyttimet ovat soineet aamiaisella kuukauden ajan? Henkilö, joka asuu vakavaraisessa kerrostalossa, oppii nopeasti hiljentämään niitä. Sama tapahtuu uutiskuluttajan mielessä.
Samalla, paradoksaalisesti, lukija on kalibroitu reagoimaan virittäytyneenä. Hän ei sammuta hälyttimiä kokonaan, hän vain lakkaa lukemasta niiden suuntaa. Hänen reaktionsa muuttuu vahvasti emotionaaliseksi mutta orientaatioltaan tyhjäksi. Hän tuntee, että jotakin pitää tehdä, mutta ei tiedä mitä.
Talouspuheessa lukijalle voidaan kertoa samana päivänä, että käänne on kohti kasvua sekä että lasku on käsillä. Hänelle annetaan kaksi rinnakkaista käännekohtaa, jotka osoittavat eri suuntiin. Kumpi näistä on oikea kairos? Lukija ei tiedä, koska sitä tietoa ei kukaan kerro. Tieto siitä jää hänelle itselleen rakennettavaksi, mutta välineet sen rakentamiseen on viety pois siinä samassa hetkessä, jolloin kaikki vastakkaiset kerrokset olivat samalla painolla edessä.
Raamatun profeetan tehtävä
Tämä on uskonnollisesti merkittävä tilanne. Vanhassa testamentissa profeetan tehtävänä ei ollut keksiä uusia uutisia vaan tunnistaa, mihin Jumalan Henki juuri nyt on kutsumassa kansaa. Hän osasi sanoa: nyt on aika tehdä parannus, nyt on aika rakentaa, nyt on aika luopua. Hänen palvelutyönsä oli erottelukyvyn palvelutyötä. Hän auttoi yhteisöä näkemään, mikä hetki todella oli käsillä.
Käännekohta-toiston aikakaudella tämä palvelutyö on käynyt vaikeammaksi. Profeetta ei nimittäin sano kuten kaikki muutkin. Hän sanoo silloin, kun muut ovat hiljaa. Hän vaikenee silloin, kun muut huutavat. Käännekohta-toiston aikana tällainen ääni hukkuu samansoraiseen kohinaan. Hänen "nyt on aika" ei eroa muiden "nyt on aika" -lauseista, ellei kuulija ole oppinut hiljaisuuden kuuntelijaksi.
Hidastaminen ja muisti
Mitä erottelukyvyn säilyttäminen tällaisessa virrassa vaatii? Se vaatii ennen kaikkea hidastamista. Erottelu syntyy siitä, että lukija sanoo itselleen: en lue tätä uutista nyt, vaan istun sen ääressä ja kysyn, onko tämä kairos vai chronos. Onko tässä todellinen käänne, vai onko tämä rytminen iskuke, jolla pyydetään huomiotani?
Hidastaminen on käytännössä kapinaa nykyaikaista uutiskoneistoa vastaan. Sen koko liiketoimintamalli perustuu siihen, ettei lukija pysähdy. Lukija ei kuitenkaan ole velvoitettu palvelemaan tätä mallia. Hän voi kieltäytyä. Hän voi lukea kolme uutista huolella sen sijaan, että selaa neljäkymmentä pinnallisesti. Hän voi lukea saman uutisen kahden eri lähteen läpi ja antaa eron näkyä.
Lisäksi erottelukyvyn säilyttäminen vaatii muistia. Käännekohta-toisto pärjää siksi, ettei lukija muista, mitä hänelle kerrottiin viime kuussa. Jos hän pitää päiväkirjaa siitä, mitä uutiset hänelle väittivät käännekohdiksi tammikuussa, helmikuussa, maaliskuussa, hän alkaa nähdä rakenteen. Hän näkee, että kymmenestä viime kuukauden käännekohdasta ehkä kaksi todella käänsi jotain. Loput kahdeksan eivät tuottaneet seurausta, jonka voisi nimetä. Tämä havainto vapauttaa.
Tyyneyden rukous
On olemassa eräs vanha rukous, jota on käytetty useissa kristillisissä perinteissä. Se kuuluu suunnilleen näin: "Herra, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne jotka voin sekä viisautta erottaa nämä toisistaan." Rukouksen ydin on erottelukyvyssä. Tyyneys ja rohkeus ovat vasta seurauksia siitä, että tunnistaa mikä on mikä.
Käännekohta-toisto vie tätä rukousta sairaaksi. Se sanoo, että kaikki on muutettavissa. Samaan hengenvetoon se sanoo, että kaikki on hädän alla. Se ei jätä tilaa tyyneydelle, koska mikään ei saa olla rauhassa. Se ei myöskään jätä tilaa rohkeudelle, koska kaikki vaatii reaktiota. Mikään ei saa olla pieni. Lopulta se ei jätä tilaa viisaudelle, koska viisaus tarvitsee hidasta katsetta. Lukijasta tehdään tunteen sähköistämä mutta erottelematon olento.
Kristillisestä näkökulmasta tämä on huomionarvoinen tila. Raamattu puhuu paljon "ajan merkkien lukemisesta". Jeesus moitti aikalaisiaan siitä, että he osasivat ennustaa säätä mutta eivät tunnistaneet aikansa ydintä. Tämä moite on edelleen voimassa. Aikamme tunnistaminen vaatii kuitenkin sitä, että sanoja käytetään täsmällisesti. Jos käännekohta tarkoittaa kaikkea, se ei merkitse mitään ja sen myötä häviää myös kyky nähdä todellinen käännekohta silloin kun se tulee.
Todellinen käänne
Jossakin on tänä keväänä todellinen käänne käynnissä. Sitä ei mainosteta otsikoissa, koska se on hidas. Sitä ei kerrota dramaattisina lauseina, koska se ei tarvitse niitä. Se tapahtuu hiljaa jossakin perheen keittiössä, jossakin kunnan päätöksenteossa, jossakin kuntoutuksessa, jossakin parannuksessa, jossakin sairaalassa, jossakin koululaisen ratkaisussa, jossakin pastorin saarnassa, jossakin ystävän kuuntelussa. Todellinen kairos kulkee sieltä missä jokin elämä todella kääntyy, ei sieltä missä toimittaja kirjoittaa. Lukijan tehtäväksi jää opetella kuulemaan tämä ero. Se on hänelle suuri palvelus itselleen mutta vielä suurempi palvelus niille, joiden elämässä kairos juuri nyt on.