Suomen kielessä tulevaisuus ei ole oma taivutusmuotonsa kuten englannin will tai ruotsin ska. Verbiä ei käännetä, vaan tulevaisuus rakennetaan kontekstista. Sanon: rakennan ensi vuonna talon. Rakennan-verbissä ei ole mitään tulevaa, se on tismalleen sama kuin nykyhetkessä. Tulevan muodostavat sanat "ensi vuonna" sekä kuulijan luottamus siihen, että puhuja todella aikoo. Suomalainen tulevaisuus on alusta asti yhteinen sopimus, ei kieliopillinen tosiasia.
Yhteisen sopimuksen murentuessa tulevaisuus alkaa hiljakseen kadota lauseista. Kielioppi ei muutu, mutta tulevaisuusmuotoa ei muodosteta, koska siihen tarvittavaa kontekstia ei löydy. Sana "ensi vuonna" muuttuu kysymykseksi, "rakennamme" pomppii pois suusta varovaisempaan "ehkä rakennettaisiin" tai "jos saadaan rahat". Aikamuoto, joka tarvitsi yhteisen sopimuksen, on häviämässä yhteisen sopimuksen mukana.
Sopeutus, varautuminen, selviytyminen
Hallituksen kielessä tulevaisuus on lakannut olemasta paikka, jonne mennään, ja muuttunut tilaksi, johon mukaudutaan. Sanasto kertoo tarkasti: sopeutus, sopeuttaminen, sopeutusohjelma. Aiemmin rakennettiin hyvinvointivaltio. Nyt sopeutetaan menoja. Aiemmin suunniteltiin koulutusjärjestelmä. Nyt kevennetään opetussuunnitelmaa.
Talouspuheessa tämä näkyy voimakkaimmin. Valtiovarainministeriön ennusteet eivät kerro siitä, mitä Suomesta voisi tulla, vaan siitä, kuinka huonolta seuraavat vuodet näyttävät. Kuluttajaluottamusta mitataan käänteislukuina, kuinka pessimistisiä olemme. Yritysjohtajat kertovat tilanteesta, eivät visiosta. Poikkeuksen tekevät hetkellisesti yksittäiset tapaukset, kuten Antti Herlin Koneen yrityskaupan yhteydessä. Hänen tulevaisuusverbinsä huomataan ja toistetaan kuin uutinen, koska sellaisia ei kuule muualta.
Sotilaallinen kieli kulkee samaa rataa. Maa varautuu, valmistautuu, vahvistaa kykyjään. Kymenlaaksoon rakennetaan taisteluasemia, Säkylässä testataan valmiusrakentamista, reserviläisiä kutsutaan äkillisesti. Mikään näistä ei ole tulevaisuuden tekemistä, vaan sen torjumista. Erotus on pieni mutta ratkaiseva. Toiminnan kohteena on uhka, ei mahdollisuus. Kieli kääntyy puolustuskannalle myös silloin kun se ei sitä itse huomaa.
Ilmastokeskustelu, joka oli viisi vuotta sitten täynnä tulevaisuusverbejä, on vaienemassa. Ilmatieteen laitos kertoo Suomen lämpenevän kaksinkertaista vauhtia. Uutinen uppoaa muiden alle. Sopeudumme. Varaudumme. Hyväksymme. Verbit, joita käytettiin ilmastotyön alkuvuosina, kuten torjumme, hidastamme, käännämme, ovat kadonneet päivittäisestä uutispuheesta. Niitä ei sanota, koska niihin ei enää uskota tarpeeksi voimakkaasti, jotta lause tuntuisi vakavalta.
Yksityisen tulevaisuuden taakka
Julkisen tulevaisuuden kadotessa se ei katoa kokonaan. Se siirtyy yksityiseksi. Jokainen kantaa nyt itse oman tulevaisuusprojektinsa kuin reppua, jossa ovat eläkesäästöt, vakuutukset, ihonhoitorutiinit, biohakkerointi, sähkösopimuksen valinta, varautumispakkaus, kotitekoinen leipä ja itse virkattu turvaverkko.
Tämä yksilöllistynyt tulevaisuusvastuu näkyy kaikkialla. Lehtien elämäntyylisivut neuvovat valmistautumaan eläkkeeseen, sähkökatkoon, korkean inflaation aikaan ja mahdolliseen kriisiin. Sanna Ukkola biohakkeroi itseään, Bull Mentula remontoi elämäntapojaan, Alex Hiltunen tekee kuusipäiväistä yhdeksästä yhdeksään työviikkoa kiinalaisen 996-mallin mukaan, koska sehän on yksilön valinta, ei systeeminen pakko. Kuluttajaa neuvotaan tarkistamaan sähkölaskunsa huijausten varalta, samaan tapaan kuin kansalaista neuvotaan kantamaan vastuu siitä, etteivät toiset petä häntä.
Yksilöllistynyt tulevaisuus on raskas, koska se ei kestä jakamista. Sitä ei voi käsitellä yhteisessä keskustelussa, koska kullakin on oma. Sitä ei voi puolustaa kollektiivisesti, koska se ei ole kollektiivinen. Eläkeläinen Pia Litmo on tullut kipurajansa eteen, mutta hänen tarinansa kerrotaan henkilötarinana, ei rakenteellisena ilmiönä. Eva, 24, kertoo elävänsä puolisonsa rahoilla "kuin loiseläjä" Kelan päätöksen vuoksi, mutta hänen tilannettaan ei käsitellä järjestelmäkysymyksenä. Tarinat kerätään yksittäin. Ne hajoavat sirpaleiksi heti kun ne on luettu.
Mihin nykyhetki paisuu
Tulevaisuuden kadotessa kielestä nykyhetki paisuu täyttämään sen jättämän tilan. Aikamuoto, joka aiemmin oli yksi kolmesta, alkaa imeä kaikki muut itseensä. Mennyttä käsitellään nostalgiana, joka palvelee nykyhetkeä. Tulevaa käsitellään uhkana, joka palvelee nykyhetkeä. Mantan lakitusta katsotaan kuin se olisi yhä sama vuosi vuoden jälkeen, vaikka maailma sen ympärillä on toinen.
Tämä paisuva nykyhetki on jatkuvaa hätätilaa, jossa mikään ei ratkea mutta mikään ei myöskään etene. Uutiset ovat tulvassa, otsikot vaihtuvat tunneittain, mutta itse tilanne pysyy. Kone myydään, Auer vapautuu, vappua juhlitaan, leikkauksia tehdään, sotaa varaudutaan. Jokainen asia on hetken huomion keskipisteessä, kunnes seuraava huomio syrjäyttää sen. Mikään ei aikamuotonsa puolesta liiku, koska kaikki tapahtuu samassa litteässä nyt-pinnassa.
Tämä on ilmiö, jota mediakentässä joskus kutsutaan kroonisesti läsnä olevaksi huoleksi tai fatalistiseksi passiivisuudeksi. Se ei ole pelkästään mielentila vaan myös kielirakenteen vaikutus. Aikamuoto, jossa toivo on luonnostaan kotonaan, ei ole käytössä. Toivo on jäänyt vaille kielellistä asuntoaan. Se on kuin yrittäisi muuttaa taloon, jossa ei ole ovea. Sitä voi koputtaa pitkään.
Lapset, jotka eivät puhu
Kahden vuorokauden uutisissa nousee yksi tarina, joka sanoo paljon vaikkei sitä erityisesti korosteta. Anneli Auer ja Jens Ihle vapautetaan vuosikymmenien jälkeen syytteistä, jotka koskivat tekoja heidän silloisia alaikäisiä lapsiaan vastaan. Lapset ovat nyt aikuisia. Heidän lausuntojaan käytetään oikeudessa todistusaineistona. He ovat olleet sijaisperheessä neljätoista vuotta. Heidän puheensa on muodollisesti kuultu, mutta sitä ei käsitellä julkisesti heidän omana tarinanaan.
Tässäkin on aikamuotokysymys. Lasten menneisyys, neljätoista vuotta vieraissa kodeissa, on jotain mitä ei voi muuttaa. Heidän nykyisyytensä on aikuisuutta, jonka muoto on määrittynyt jo. Entä heidän tulevaisuutensa? Sitä ei median kielessä kosketa. Auerin lausunto siitä, että hän menetti suurimman osan lasten nuoruudesta, kerrotaan, mutta lasten oma tulevaisuus, se mitä he tästä eteenpäin tekevät tai ovat, ei ole uutinen. Tulevaisuus puuttuu heistäkin, juuri silloin kun heidän tulisi sitä kaikkein eniten ansaita.
Sama logiikka toistuu Vantaan päiväkodissa kaappisängyssä menehtyneen kaksivuotiaan tarinassa. Kerrotaan, että kymmenet ehkä sadat lapset nukkuvat samanlaisissa sängyissä eri puolilla Suomea. Tämä on tulevaisuusriski, mutta lause ei muotoudu tulevaisuusverbiksi. Sängyt ovat siellä, lapset ovat siellä, järjestelmä on siellä. Tulevaisuutta, jossa nämä sängyt eivät enää ole siellä, ei ole vielä lauseena olemassa.
Tulevaisuusverbin paluu
Mihin tulevaisuus mahtuu, kun julkinen kieli on lakannut sitä taivuttamasta? Tulevaisuus joko katoaa tai siirtyy paikkoihin, joista emme sitä tunnista. Se siirtyy uskonnollisten yhteisöjen kieleen, jossa lopunaikoja ja paratiisia voi yhä kuvata. Se siirtyy tieteisfiktioon, jossa dystopia ja utopia ovat sallittuja. Se siirtyy nuorten ilmastopuheeseen, jossa tulevaisuus on yhä uhka mutta myös haaste. Se siirtyy paikallisiin yhteisöihin, joissa rakennetaan rinkkejä ja kotitarveviljelmiä, korjataan koneita ja jaetaan taitoja. Nämä eivät pääse otsikoihin.
Tulevaisuusverbi tarvitsee kollektiivisen subjektin. "Me teemme" tai "me rakennamme" tai "me käännämme" eivät toimi, jos "me" on hajonnut yksilöllisten varautumisstrategioiden joukoksi. Yksilöllinen tulevaisuus jää helposti suoritukseksi: eläkesäästö, terveysseuranta, taitojen päivitys. Kollektiivinen tulevaisuus on jotain muuta. Se on yhteisesti rakennettava paikka, jossa yksilöllinen suoritus ei riitä eikä tarvita.
Suomalaisessa historiassa kollektiivinen tulevaisuusverbi on ollut käytössä useinkin. Sen avulla on rakennettu lukutaito, kansanterveys, neuvolajärjestelmä, peruskoulu, yliopistot kaikkialle maakuntiin sekä hyvinvointipalvelut. Niitä ei ole rakennettu sopeutus- tai varautumiskielellä, vaan toinen toistaan tukevin tulevaisuusverbein. "Tähän maahan rakennetaan" oli vuosikymmeniä koulupojan tuntema lause. Se ei ole vielä mahdoton, mutta sen sanominen vaatii hetken uskaltautumista pois nykyhetken litteältä pinnalta.
Hiljaisuuden kysymys
Vapun jälkeisenä päivänä, lipun ollessa otettu pois ja viimeisten munkkien syötynä, kysymys jää roikkumaan ilmaan. Mitä sanomme huomenna? Sopeutamme yhä, varaudumme yhä, selviydymme yhä. Uskaltaudummeko sanomaan jotain muuta? Aikamuoto, joka on kadonnut, voidaan oppia uudelleen. Se ei ole vielä kuollut kieli. Sen sanat ovat yhä sanakirjassa, taivutusmuodot oppikirjoissa. Niitä on alettava käyttää julkisesti, kollektiivisesti, ilman häpeää siitä, että tulevaisuusverbi voisi kuulostaa naiivilta.
Naiivi ei ole se, joka käyttää tulevaisuusverbiä. Naiivi on se, joka uskoo, että ilman sitä voi rakentaa minkäänlaista yhteistä elämää. Maa, joka sopeutuu, varautuu ja selviytyy, mutta ei tee, ei rakenna eikä luo, on maa, joka väsyy. Sen kieli väsyy, sen ihmiset väsyvät, sen instituutiot väsyvät. Väsyminen on äänetöntä, eikä siitä tehdä otsikkoa. Se vain tapahtuu päivä päivältä, kunnes joku kysyy, miksei mitään tunnu enää muuttuvan.
Aikamuoto, joka katosi, ei ole kadonnut tähtitaivaalle eikä hautautunut maan alle. Se on edessämme, sanakirjan sivulla, oppilaan vihkossa, vanhan poliittisen puheen muistissa. Sen löytäminen on yksinkertaisempaa kuin uskoo. Riittää, että joku rohkenee sanoa lauseen, joka alkaa sanalla rakennamme tai teemme tai käännämme, ilman että lopussa on kysymysmerkki. Sellainen lause on jo melkein lupaus. Lupaus on tulevaisuusverbi puhtaimmillaan.