1.3.2026 | Huomisen uutiset
Helmikuun 17. päivänä 2025, tasan 377 päivää sitten, julkaisimme tekstin otsikolla Ukrainaan sovittu rauhansopimus ja miksi EU ei asiaa vastusta, vaan hyväksyy kaiken. Tuossa tekstissä kirjoitimme seuraavaa:
"Seuraava USA:n painopiste on Lähi-itä, jossa USA yhdessä Israelin kanssa alkaa neutraloimaan Iranin uhkaa."
Tänä aamuna, sunnuntaina 1.3.2026, kansainvälinen media raportoi, että Iranin pitkäaikainen johtaja Ajatollah Ali Khamenei on saanut surmansa 28.2. alkaneessa operaatiossa, jossa Israel ja Yhdysvallat aloittivat laajamittaisen yhteisiskun Irania vastaan. Operaatio kantaa nimeä "Roaring Lion" Israelin puolelta ja "Operation Epic Fury" Pentagonin terminologiassa. Iskut alkoivat aamulla Iranin aikaa, kun ihmiset olivat matkalla töihin ja markkinoille. Teheran, Isfahan, Qom, Kermanshah, Karaj, Tabriz: ohjuksia satoi kaupunkeihin ympäri maata. Etelä-Iranin Minabissa isku osui tyttöjen kouluun, tappaen ainakin 51 lasta.
Trump ilmoitti tavoitteeksi Iranin hallinnon kaatamisen. Netanyahu kuvaili Irania "eksistentiaalisena uhkana". Iran vastasi laukaisemalla ohjuksia Israeliin ja Yhdysvaltain sotilastukikohtiin Qatarissa, Kuwaitissa, Bahrainissa, Arabiemiraateissa ja Saudi-Arabiassa.
Tämä ei ole yllätys. Tämä on seuraava siirto pelissä, jonka logiikka on ollut nähtävissä jo vuoden ajan.
Tässä tekstissä avaamme miksi.
Öljy ensin, retoriikka sitten
Ymmärtääksemme Iranin iskua, meidän on palattava kaksi kuukautta taaksepäin. Tammikuun 3. päivänä 2026 Yhdysvaltain erikoisjoukot kaappasivat Venezuelan presidentin Nicolás Maduron. Trump ilmoitti, että USA "johtaa Venezuelaa toistaiseksi" ja että amerikkalaisten öljy-yhtiöiden tehtävä on mennä maahan ja rakentaa sen öljyinfrastruktuuri uudelleen.
Tämä ei ollut pelkkää retoriikkaa. Valkoinen talo vahvisti virallisesti, että USA ottaa haltuunsa Venezuelan öljyn myynnin ja markkinoinnin, että kaikki tulot ohjataan ensin USA:n kontrolloimille tileille ja että tämä jatkuu "toistaiseksi". Vähintään kymmenen öljytankkeria takavarikoitiin armeijan voimin Karibialla, Atlantilla ja Intian valtamerellä. Maduro on nyt New Yorkissa huumekauppasyytteissä.
Venezuelassa on maailman suurimmat todistetut öljyvarat: 303 miljardia tynnyriä, eli 17 prosenttia koko maapallon varannoista. Tuotanto on romahtanut 3,5 miljoonasta tynnyrista päivässä (1990-luku) noin 800 000 tynnyriin, mutta infrastruktuurin uudelleenrakentaminen voisi palauttaa tuotannon muutaman vuoden kuluessa. Chevron, ExxonMobil ja ConocoPhillips odottavat jo ovella.
Nyt pidetään tämä mielessä ja katsotaan Irania.
Hormuzin salmi: 20 prosenttia maailman öljystä
Iran ilmoitti 28.2. sulkevansa Hormuzin salmen. Vallankumouskaarti lähetti VHF-radioviestejä alueen aluksille: kukaan ei saa kulkea läpi.
Tässä on ratkaiseva yksityiskohta, joka jää usein uutisoinnissa piiloon: Hormuzin salmen kautta ei kulje pelkästään Iranin öljy. Sen kautta kulkee valtaosa koko Persianlahden alueen öljyviennistä. Saudi-Arabian, Irakin, Kuwaitin, Arabiemiraattien, Qatarin ja Bahrainin vienti on riippuvaista tästä yhdestä kapeasta väylästä. Päivittäin salmen kautta virtaa noin 20 miljoonaa tynnyriä öljyä, eli viidesosa koko maailman tarjonnasta. Iranin oma osuus tästä on vain murto-osa. Valtaosa on muiden Persianlahden tuottajamaiden vientiä.
Salmen sulkeutuessa markkinoilta ei siis poistu vain Iranin halpa öljy. Markkinoilta poistuu viidesosa koko maapallon öljytarjonnasta. Aukko on massiivinen.
Analyytikot ennustavat maanantain avaukseksi Brent-raakaöljyn nousevan kohti 80 dollaria tai jopa 100 dollariin tynnyriltä. Sveitsiläispankin arvion mukaan pitkittynyt häiriö voisi nostaa hinnan hetkellisesti yli sadan.
Katsotaan nyt, kuka hyötyy.
Yhdysvallat: Venezuelan öljy odottaa ostajia
Persianlahden tuottajamaat tuottavat maailman halvinta öljyä. Saudi-Arabian tuotantokustannus on noin 3 dollaria tynnyriltä, Irakin ja Kuwaitin noin 10 dollaria, Arabiemiraattien noin 12 dollaria. Venezuelan ja Yhdysvaltain öljyn kustannus on 40 dollaria tai enemmän. Normaalissa markkinassa tämä halpa Persianlahden öljy vie kalliimmalta tuottajalta asiakkaat. Hormuzin salmen sulkeutuessa tilanne kääntyy: Saudi-Arabia, Irak, Kuwait ja Arabiemiraatit eivät saa öljyään ulos, joten kalliimpi öljy saa ostajia, koska vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole.
Yhdysvallat kaappasi Venezuelan öljyteollisuuden tammikuussa. Helmikuussa koko Persianlahden öljyvienti pysähtyy. Yhtälö on suora: ensin hankitaan varanto, sitten poistetaan kilpailija, sitten myydään. Tämä ei koske vain Iranin öljyn korvaamista, vaan koko Persianlahden aukon täyttämistä. Mittakaava on moninkertainen.
Trump sanoi Venezuelan operaation jälkeen suoraan: "Öljy-yhtiöt menevät sinne ja rakentavat järjestelmän uudelleen." Puolustusministeri Hegseth vahvisti: "Aiomme saada amerikkalaiset yhtiöt sinne." Valkoinen talo julisti, että Venezuelan öljy myydään maailmanmarkkinoille USA:n ehdoilla.
Kaksi kuukautta myöhemmin markkinalle syntyy valtava aukko, kun ei pelkästään Iranin vaan koko Persianlahden öljy poistuu. Kuka täyttää sen? Vastaus on jo annettu.
Venäjä: Voittaja ilman laukausta
Venäjän asema tässä pelissä on hämmästyttävä. Katsotaan faktoja.
Ensiksi, öljyn hinta. Jokainen dollari, jonka öljyn tynnyrikohtainen hinta nousee, tuo Venäjälle miljoonia lisätuloja päivässä. Hormuzin salmen sulkeutuminen nostaa hintoja tavalla, jota Iranin öljyn poistuminen yksinään ei koskaan tekisi, sillä kyse on koko Persianlahden tuotannosta. Venäjä ei tee tämän eteen mitään. Se vain kerää rahat.
Toiseksi, Venäjän ratkaiseva etu: sen öljyvienti ei kulje Hormuzin salmen kautta. Venäjä vie öljynsä Itämeren, Mustanmeren ja Koillisväylän satamien kautta. Toisin kuin Saudi-Arabia, Irak, Kuwait ja Arabiemiraatit, Venäjän vienti ei pysähdy salmen sulkeutuessa. Tämä tekee Venäjästä yhden harvoista suurtuottajista, joka pystyy toimittamaan edelleen tilanteessa, jossa viidesosa maailman öljystä on jumissa Persianlahdella.
Kolmanneksi, pakotteet. Läntiset pakotteet Venäjää vastaan ovat jo valmiiksi vuotaneet. Intia ja monet muut maat ostavat venäläistä öljyä alennuksella, kiertäen G7:n hintakattoa varjolaivaston avulla. Hormuzin salmen sulkeutuessa yhä useamman maan on pakko ostaa sieltä, mistä öljyä vielä saa. Pakotteiden teho heikkenee entisestään, koska ostajat ovat epätoivoisia. He eivät osta Venäjältä ideologisista syistä, vaan siksi, että muuta vaihtoehtoa ei ole.
Neljänneksi, Ukraina. Tämä on ratkaiseva kohta. Yhdysvaltain sotilaalliset resurssit ovat rajallisia. Juuri nyt Persianlahdella on kaksi lentotukialusta, kymmeniä hävittäjiä ja yli 40 000 sotilasta. Nämä resurssit eivät ole Euroopassa. Ne eivät tue Ukrainaa. Ne eivät vastaa Venäjän uhkaan. Iranin sota imee Yhdysvaltain huomion, resurssit ja poliittisen pääoman pois Ukrainasta tavalla, joka palvelee Venäjän etuja täydellisesti.
Viidenneksi, asekauppa. Venäjä myi Iranille joulukuussa 2025 ilmapuolustusjärjestelmiä lähes 590 miljoonan dollarin arvosta: kannettavia Verba MANPADS -järjestelmiä ja tuhansia ohjuksia. Todellisessa taistelutilanteessa testattu puolustusjärjestelmä on moninkertaisesti arvokkaampi kuin laboratoriossa testattu. Iran on juuri nyt elävä testilaboratorio Venäjän aseteollisuudelle. Jokainen torjuttu tai läpipäässyt ohjus tuottaa dataa, jota voi myydä seuraavalle asiakkaalle.
Venäjä tuomitsi iskut "provosoimattomana aseellisena aggressiona" ja tarjoutui rauhanvälittäjäksi. Samalla se laskee rahojaan ja katsoo, kun Yhdysvallat kuluttaa itseään toisessa sodassa. Tämän viisaammin ei voi pelata.
Miksi Venäjä ei ole edennyt Ukrainassa viime kuukausina merkittävästi? Siksi, että sen ei ole tarvinnut. Riittää, kun odottaa. Jokainen päivä, jonka Yhdysvallat käyttää Iranissa, on päivä, jona Ukrainan tuki heikkenee. Jokainen energiakriisi, jonka Eurooppa kohtaa, on askel kohti sitä hetkeä, jolloin Ukrainan on taiputtava. Venäjä tietää tämän.
Kiina: Pitkän pelin mestari
Kiinan strategia on erilainen, mutta yhtä tehokas. Peking ei julistanut sotaa eikä ampunut ohjuksia. Se toimii toisella tasolla.
Iran on Kiinan merkittävä öljyntoimittaja. Mitä heikommaksi Iran joutuu, sitä riippuvaisemmaksi se tulee Kiinasta. Chatham Housen analyysi toteaa asian suoraan: mitä heikommaksi Iran joutuu, sitä riippuvaisemmaksi se tulee Pekingistä. Tämä on Kiinan kannalta ihanteellinen asetelma. Kiina ei menetä öljyä, sillä se voi ostaa sitä Venäjältä ja muilta toimittajilta. Se saa sen sijaan poliittista vipuvoimaa maahan, joka omistaa maailman neljänneksi suurimmat öljyvarat.
Kiina on myös lähellä viimeistelemässä kauppaa, jossa Iran saa CM-302 -tyyppisiä yliääniohjuksia laivojen torjuntaan. Nämä ohjukset ovat erityisen merkityksellisiä Hormuzin salmen kontekstissa: ne ovat suunniteltu nimenomaan estämään laivastojen liikkumisen kapeissa väylissä. Venäjän ilmapuolustusjärjestelmien tavoin myös Kiinan meripuolustusjärjestelmät saavat nyt todellisen taistelutestin. Todellisessa tilanteessa testattu järjestelmä on arvokkaampi kuin mikään simulaatio. Iranin sota on sekä Venäjälle että Kiinalle elävä tuotekehityslaboratorio.
Samalla Yhdysvaltain resurssit sitoutuvat Lähi-itään, kauas Tyyneltämereltä. Jokainen lentotukialus Persianlahdella on lentotukialus, joka ei ole Taiwanin lähistöllä. Kiina ei sano tätä ääneen. Sen ei tarvitse.
EU: Panttivankina ilman ääntä
Euroopan unioni menetti venäläisen kaasun vuonna 2022. Se selvisi, juuri ja juuri, siirtymällä nesteytettyyn maakaasuun, norjalaiseen kaasuun ja uusiutuvaan energiaan. Tasapaino on hauras.
Nyt Hormuzin salmi uhkaa sulkeutua, eikä kyse ole vain Iranin energiasta. Saudi-Arabian, Irakin, Kuwaitin ja Arabiemiraattien öljy- ja kaasuvirrat Eurooppaan katkeavat samalla. Salmen kautta kulkee myös merkittävä osa maailman nesteytetystä maakaasusta, jolla Eurooppa korvasi venäläisen kaasun. Eurooppa kohtaa siis samanaikaisesti öljyn hinnannousun, kaasun saatavuuskriisin ja teollisuuden kustannusten nousun tavalla, jota jo valmiiksi heikko talous ei kestä.
Saksa on erityisen haavoittuva. Energiaintensiivinen teollisuus on jo taantumassa. Ranska kamppailee budjettikriisin kanssa. Italia on velkaantunut. Suomessa tilanne on erityisen tuskainen: polttoaineiden hinnat ovat jo valmiiksi korkeat, talouskasvu kituu ja teollisuuden kilpailukyky heikkenee.
Tässä piilee mekaniikka, joka pakottaa Ukrainan rauhan.
EU:n kansalaiset kokevat energian hinnan nousun suoraan arjessaan. Poliittinen paine hallituksiin kasvaa. Samaan aikaan Ukrainan tukeminen vaatii resursseja, joita ei yksinkertaisesti ole, jos energiakriisi syvenee. Euroopan johtajat joutuvat valitsemaan: jatkaako Ukrainan tukemista hinnalla millä hyvänsä, vai taipuako realiteettien edessä?
Venäläinen öljy ja kaasu alkavat näyttää hyvältä vaihtoehdolta. Ei siksi, että Eurooppa haluaisi ostaa Venäjältä, vaan siksi, että sillä ei ole varaa olla ostamatta. Venäjän vienti ei ole riippuvaista Hormuzin salmesta, joten se on yksi harvoista energialähteistä, joka edelleen toimittaa. Pakotteiden muuriin tulee halkeamia, ensin hiljaisia, sitten julkisia. Energiavirran palatessa Venäjältä Eurooppaan Ukrainan neuvotteluasema romahtaa.
Tässä on tunnistettava mekaniikka, joka on toiminut läpi maailmanhistorian. EU ei taipunut suoraan poliittiseen painostukseen Ukrainan rauhan suhteen. Se piti linjansa. Silloin käytetään keinoa, joka on aina toiminut: energiaa. Ei tarvitse sanoa sanaakaan, ei lähettää uhkavaatimuksia, ei painostaa julkisesti. Riittää, että hana sulkeutuu. Nälkä ja kylmyys tekevät sen työn, johon diplomatia ei pystynyt. Tämä ei ole uutta. OPEC:in öljysaarto vuonna 1973, Venäjän kaasupolitiikka Eurooppaa kohtaan vuosikymmenien ajan, Yhdysvaltain energiapakotteet Irania vastaan: energia on aina ollut tehokkaampi ase kuin mikään armeija. Nyt se kohdistuu Eurooppaan, ilman, että kukaan sanoo sen ääneen.
Donetskin antaminen on ollut Ukrainan rauhan vaikein kysymys. Energiakriisin paineessa se muuttuu väistämättömyydeksi. Ei siksi, että se olisi oikein, vaan siksi, että Euroopalla ei ole enää varaa ylläpitää asemaa, jossa se torjuu sekä Venäjän energian että Hormuzin salmen sulkeutumisen seuraukset samanaikaisesti.
Tässä on mekaniikka, jonka kuvasimme vuosi sitten: Iranin sota ei ole irrallinen tapahtuma, vaan se pakottaa nyt Ukrainan rauhaan epäsuorasti, energian kautta. Jokainen päivä, jonka Hormuzin salmi on kiinni, on päivä lähempänä Ukrainan taivuttamista.
Intia: Kahden tulen välissä
Intiasta puhutaan harvoin tässä kontekstissa, mutta se on yksi suurimmista häviäjistä. Intia tuo noin puolet raakaöljystään ja lähes 60 prosenttia maakaasustaan Hormuzin salmen kautta. Se on maailman kolmanneksi suurin öljynkuluttaja.
Tässä on olennaista ymmärtää, että Intian riippuvuus ei koske pelkästään iranilaista öljyä. Intia ostaa merkittäviä määriä Saudi-Arabiasta, Irakista ja Arabiemiraateista, joiden kaikkien vienti kulkee saman salmen läpi. Salmen sulkeutuessa Intian koko Persianlahden tuonti pysähtyy, ei vain iranilainen osa siitä.
Intia joutuu välittömään kriisiin. Sen on hankittava öljyä muualta, nopeasti. Käytännössä vaihtoehtoja on kaksi: Venäjä ja Yhdysvallat. Venäjä tarjoaa alennusta. Yhdysvallat tarjoaa Venezuelan öljyä premiumhinnalla. Molemmat haluavat Intian riippuvuutta.
BRICS-jäsenyydestä ja strategisesta autonomiasta huolimatta Intia ajautuu tilanteeseen, jossa se on riippuvainen molemmista suurvalloista samanaikaisesti. Tämä ei ole autonomiaa. Tämä on kahden tulen välissä olemista.
Israel: Esteet poistuvat yksi kerrallaan
Tässä kohtaa on katsottava laajemmin sitä, mitä Israelille on tapahtunut viimeisen kahden vuoden aikana.
Hamas on tuhottu sotilaallisena voimana Gazassa. Hizbollah on menettänyt merkittävän osan kapasiteetistaan. Syyria on romahtanut. Irak on kuivuuskriisissä. Egyptillä ei ole poliittista tahtoa vastustaa. Jordania torjuu iranilaisia ohjuksia taivaallaan. Nyt Iran, viimeinen alueellinen sotilasmahti, joka on kyennyt uhkaamaan Israelia konventionaalisesti, on tulilinjalla.
Jokainen Israelin lähialueen uhka on heikentynyt tai neutraloitu. Tämä ei ole sattumaa, vaan vuosien strategisen työn tulos. Gaza on tyhjennetty. Pohjoisraja on rauhoittunut Hizbollahin tappioiden jälkeen. Itäinen uhka on poissa. Jäljellä on Iran.
Tämän ymmärtäminen avaa näkymän siihen, mikä seuraa.
Al-Aqsa: Viimeinen kivi kengässä
Temppelivuorella Jerusalemissa seisoo Al-Aqsan moskeija, islamin kolmanneksi pyhin paikka. Sen olemassaolo on ainoa syy, miksi Israel ei ole rakentanut kolmatta temppeliä. Poliittisesti, diplomaattisesti ja sotilaallisesti Israel ei voi koskea moskeijaan, koska se yhdistäisi koko islamilaisen maailman Israelia vastaan tavalla, jota mikään liittolaisuus ei kestäisi.
Paitsi jos tuhon tekisi joku muu.
Iran ampuu juuri nyt ohjuksia Israeliin. Iron Dome, David's Sling ja Arrow -järjestelmät torjuvat valtaosan, mutta mikään järjestelmä ei ole sataprosenttinen. Jos yksi iranilainen ohjus pääsisi läpi ja osuisi Al-Aqsan moskeijaan, narratiivi kääntyisi hetkessä. Islam olisi tuhonnut oman pyhän paikkansa. Itse. Israel olisi uhri, ei tekijä. Temppelivuori olisi vapaa.
Temple Institute on valmistellut kolmatta temppeliä vuosikymmeniä. Yli 70 pyhää esinettä on valmistettu. Yli 500 Leevin heimon miestä on koulutettu uhripalvelukseen. Punaisten hiehojen jalostusohjelma jatkuu. Netanyahu tuki tammikuussa 2026 ensimmäistä kertaa avoimesti Temppelivuoren rukousmuutoksia. 62 koalition kansanedustajaa allekirjoitti tukikirjeen. Pyhiinvaellusreitti Siloamin altaalta Temppelivuorelle avattiin yleisölle.
Kaikki on valmista. Ainoa este on Al-Aqsa.
Katsoessamme tuota viime helmikuun artikkelia ja 13.6.2025 julkaistua esipuhetta kirjastamme Totuus Hypnoosista näemme nyt maailman liikkuvan, valitettavasti, juuri siihen suuntaan, josta kirjoitimme. Elokuussa kirjoitettu Kun taivas sulkeutuu pureutuu tulevaan tarkemmin ja lopuksi 14.2.2026 julkaistu katsaus siihen, mitä on tapahtunut elokuun 2025 jälkeen näyttää kaiken etenevän näennäisen sattumanvaraisesti sitä kohti, että uhraukset Temppelivuorella aloitetaan 21.5.2026. 81 päivän päästä.
Samalla on tärkeää tunnustaa, että me kirjoittajat emme itse tiedä, emmekä näe tulevaan. Kirjoitamme vain sen, mikä on tässä hetkessä käsiimme suotu. Jos jokin yksityiskohta on oikein, se on vain ja ainoastaan Herran suomaa, eikä kenenkään muun.
Tänään, 1.3.2026, viimeinen alueellinen sotilaallinen este poistuu.
81 päivää.
Kokonaiskuva: Kuka istuu pöydässä?
Katsotaan vielä kerran, mitä tapahtuu, kun yhdistämme kaikki langat.
Yhdysvallat kaappasi Venezuelan öljyn tammikuussa. Helmikuussa se iskee Iraniin ja Hormuzin salmi sulkeutuu, jolloin koko Persianlahden öljyvienti pysähtyy. Aukko on valtava ja sen täyttäjät ovat valmiina: Venezuelan ja amerikkalainen öljy premiumhinnalla. Resursseja siirretään kontrolloidusti.
Venäjä saa massiiviset lisätulot öljyn hinnannoususta ilman, että ampuu laukaustakaan. Sen öljyvienti ei kulje Hormuzin kautta, joten se on yksi harvoista suurtuottajista, joka pystyy edelleen toimittamaan. Pakotteet heikkenevät, kun ostajat ovat epätoivoisia. Ukrainan tuki murenee Euroopan energiakriisin syventyessä. Venäjän aseteollisuus saa taistelutestin Iranista.
Israel saa viimeisen alueellisen esteen poistettua. Hizbollahin, Hamasin, Syyrian ja nyt Iranin neutralointi vapauttaa Temppelivuoren tilanteen kehittymään ilman sotilaallista uhkaa. Al-Aqsan kohtalo on avoin.
Kiina saa riippuvaisen Iranin, taistelutestattuja ohjusjärjestelmiä ja Yhdysvaltain resurssien sitoutumisen kauas Tyyneltämereltä.
EU maksaa laskun. Hormuzin salmen sulkeutuessa Eurooppa menettää pääsyn koko Persianlahden energiaan, ei vain Iranin. Talous heikkenee, Ukrainan tuki murenee, poliittinen paine kasvaa. Euroopalla ei ole ääntä tässä pelissä, ei sotilaallista kapasiteettia vaikuttaa eikä energiavarmuutta kestää pitkittynyttä kriisiä.
Intia menettää pääsyn koko Persianlahden tuontiin ja joutuu riippuvaiseksi molemmista suurvalloista samanaikaisesti, menettäen strategisen autonomiansa.
Suomi on erityisasemassa: Euroopan varautunein ja samalla Euroopan hallittavin maa. Yhdeksän kuukauden viljavarannot, 4,8 miljoonaa väestönsuojapaikkaa ja kokonaisturvallisuusmalli ovat olemassa. Se, palvelevatko ne kansaa vai kontrollia, riippuu siitä, kenen käsissä avaimet ovat.
Yksi pöytä
Vuosi sitten kirjoitimme, että kansainvälinen politiikka ei noudata median esittämää yksinkertaista narratiivia. Taustalla vaikuttavat resurssikamppailut, strategiset intressit ja valtapoliittiset laskelmat, jotka ylittävät yksittäisten valtioiden rajat.
Tänään näemme tämän konkreettisesti. USA ja Venäjä ovat näennäisesti vastakkain, mutta molemmat hyötyvät Iranin sodasta. Israel ja Venäjä ovat näennäisesti eri leirissä, mutta molemmat hyötyvät Iranin heikentymisestä ja Epsteinin tiedostoista selviää, että Israelin ja Venäjän "backchannel" on käytäntö, ei harvinaisuus. Kiina tuomitsee iskut julkisesti, mutta kerää edut hiljaa. EU julkistaa varovaisia lausuntoja, mutta sillä ei ole kykyä vaikuttaa mihinkään.
Pöytä on sama. Istuinten nimet vaihtuvat, mutta peli jatkuu. Yhtenäistä on myös se, että EU ei istu näissä pöydissä, koska EU:n valta rajoittuu jäsenmaiden sisäiseen kokoustamiseen tilanteesta, josta varmasti saamme lähipäivinä lukea lehdistä.
Jokainen kriisi, olipa se sota, energiakriisi, pandemia tai nälänhätä, on historiallisesti johtanut kontrollin keskittämiseen, eikä kriisejä ole tulossa vähemmän. Ne kiihtyvät.
Se, mitä seuraavaksi tapahtuu, riippuu siitä, näemmekö kokonaiskuvan vai katsommeko vain sitä osaa, jonka uutisvirta meille näyttää.
81 päivää.
Lähteet:
Ukraina-artikkeli: Ukrainaan sovittu rauhansopimus ja miksi EU ei asiaa vastusta, 17.2.2025, yirah.fi
Iranin isku 28.2.2026: Washington Post, Al Jazeera, Times of Israel, NPR, NBC News
Hormuzin salmen sulkeutuminen: Gulf News, Reuters, Bloomberg, PBS
Venezuelan operaatio: Wikipedia (United States intervention in Venezuela 2026, United States oil blockade during Operation Southern Spear), CNN, CNBC, Al Jazeera, PBS, CSIS, Center for Global Development, Fordham International Law Journal
Venäjän asekauppa Iranille: Caspian Post, Modern Diplomacy
Kiinan strategia: Chatham House
Temppelivuoren valmistelut: Times of Israel, Temple Institute, Jerusalem Post, Beyadenu
Epsteinin tiedostot ja backchannel: Yksi pöytä: Kuinka Epstein yhdisti Norjan, Israelin, Venäjän ja Piilaakson, yirah.fi
EU:n ja Suomen tilanne: Kun taivas sulkeutuu: Mitä on tapahtunut, 14.2.2026, yirah.fi