Rakkaus on persoona
Isänpäivän artikkeli
Heprean sana isälle on ʼāḇ, אָב. Se esiintyy Vanhassa testamentissa yli 1 200 kertaa, eikä se tarkoita vain sitä, joka on siittänyt lapsen. Sama sana nimeää esi-isän, suvun päämiehen ja sen, josta jokin saa alkunsa: Jaabalista tuli teltoissa asuvien kantaisä ja Juubalista soittajien kantaisä. Aabrahamin nimessäkin on sama sana, sillä Jumala teki hänestä kansojen paljouden isän. Uuden testamentin kreikassa isä on patēr, mutta Markuksen evankeliumi säilyttää Getsemanen rukouksesta arameankielisen sanan kääntämättä. Jeesus rukoili: «Abba, Isä». Abba on puhuttelumuoto, sana, jolla isää kutsutaan suoraan. Paavalin mukaan sama huuto nousee jokaisesta, joka on otettu Jumalan lapseksi.
Sillä te ette ole saaneet orjuuden henkeä ollaksenne jälleen pelossa, vaan te olette saaneet lapseuden hengen, jossa me huudamme: "Abba! Isä!"
Room. 8:15
Isä on siis alkukielessä ensin suhde ja vasta sitten rooli. Hän on se, josta elämä on lähtöisin ja jota lapsi saa kutsua nimeltä.
Moni on kuullut lauseen: rakasta ensin itseäsi, että voit rakastaa muita. Se kuulostaa viisaalta ja lempeältä. Se tuntuu antavan luvan levätä, pitää huolta omista rajoista ja lopettaa itsensä polttaminen loppuun toisten tarpeiden alla. Lauseen alla on kuitenkin kysymys, joka jää useimmiten kysymättä.
Miten kukaan voi rakastaa itseään tai muita, jos ei tunne Rakkautta itseään?
Rakkaus on persoona. Rakkaus on elävä Jumala. Ilman yhteyttä ja suhdetta Häneen, mitä on se, jota rakkaudeksi kuvittelemme?
Joka ei rakasta, se ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus.
- Joh. 4:8
Jakeen järjestys on yllättävä. Rakastaminen ja Jumalan tunteminen kulkevat siinä yhdessä, eikä toista ole ilman toista. Rakkautta ei kasvateta itsessä oikealla harjoituksella eikä opetella peilin edessä. Se on Joku, jonka voi tuntea.
Lahjakkaita perustelemaan
Olemme lahjakkaita perustelemaan itserakkautta ja itsekkäitä juurisyitämme. Olemme varmoja pyyteettömyydestämme ja rakkautemme sanoista ja teoista, etteivät ne odota vastapalvelusta tai hyötymistä, vaikka petymme, turhaudumme ja kärsimme rakkauden tähden.
Pettymys on rehellinen todistaja. Se kertoo, että jossakin syvällä odotettiin jotakin takaisin: kiitosta, huomiota, tunnustusta tai vähintään sitä, että toinen muuttuisi. Odotus on inhimillinen, eikä siinä ole mitään hävettävää. Se voi kuitenkin paljastaa, että rakkaudeksi nimettyyn tekoon on kätkeytynyt hiljainen toive, josta toinen ei ole tiennyt. Sekin on inhimillistä. Juuri siinä kohdassa Rakkaus tulee meitä vastaan.
Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile,
ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa,
- Kor. 13:4–5
Ei etsi omaansa. Kolme sanaa näyttää rakkauden, jota emme omin voimin saa aikaan. Ihmisen rakkaus kaipaa usein jotakin takaisin, vaikka vain sitä, että saisi olla rakastava ihminen. Rakkaus, josta jae puhuu, ei tarvitse edes sitä. Siksi se voi antaa meille sen, mitä emme itse jaksa.
Moni kantaa pettymystä omaan isäänsä. Isä toimi väärin, tai hän ei antanut sitä tunnetta, jota lapsi ja myöhemmin aikuinen odotti saavansa. Silti moni meistä vanhemmista, isistä ja äideistä, huomaa kantavansa samaa kaipausta toisin päin. Teemme paljon: kuljetamme harrastuksiin, rakennamme, järjestämme ja jaksamme. Hiljaa toivomme, että teot tuovat meille ansiota isänä tai äitinä ja että lapsi on kiitollinen kaikesta, mitä hänen puolestaan tehdään.
Teko voi olla täynnä rakkautta ja silti kantaa mukanaan hiljaista toivetta tulla nähdyksi. Usein emme itsekään tiedä, kumpaa kannamme. Voiko sen tunnistaa omasta toiminnastaan? Kysymys ei ole syytös, vaan kutsu katsoa lempeästi omiin käsiin ja levätä. Taivaallinen Isä ei odota meiltä täydellistä rakkautta. Hän antaa omansa ensin. Rakkaus, joka on persoona, tulee tutuksi suhteessa Häneen, elävään Jumalaan. Hänen rakastamanaan kädet saavat vähitellen antaa laskematta.
Isyys saa nimensä Isästä
Isänpäivänä puhutaan läsnä olleista isistä ja isistä, joita on ikävä. Puhutaan myös niistä, joiden paikka on jäänyt tyhjäksi. Isyys on sana, joka herättää jokaisessa jotakin, eikä kukaan tule siihen tyhjin käsin.
Sentähden minä notkistan polveni Isän edessä,
josta kaikki, millä isä on, taivaissa ja maan päällä, saa nimensä,Ef. 3:14–15
Jokainen isyys saa nimensä Isästä. Maallinen isä on isyyden heijastus. Heijastus voi olla kirkas, säröinen tai melkein sammunut. Isän valo ei silti sammu, vaikka heijastus himmenisi. Lapsi oppii isästään jotakin Jumalasta jo ennen kuin osaa sanoa sanaa Jumala. Juuri siksi isyys painaa niin paljon ja juuri siksi sitä ei tarvitse kantaa yksin. Isä kantaa sitä kanssamme.
Järjestys muuttuu kokonaan, kun lause "rakasta ensin itseäsi" käännetään Raamatun valossa ympäri.
Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä.
- Joh. 4:19
Ensin ei ole itse. Ensin on Hän. Ihminen vastaa rakkauteen, jonka on ensin saanut. Isä, joka on itse tullut rakastetuksi ennen kuin ansaitsi mitään, voi antaa lapselleen jotakin, mitä ei osaisi itse keksiä.
Isä, joka juoksee vastaan
Tuhlaajapoika oli harjoitellut puheensa valmiiksi. Hän aikoi pyytää päästä isänsä palkkalaiseksi, koska ei pitänyt itseään enää pojan arvoisena. Hänellä oli suunnitelma, jolla hän voisi edes jotenkin ansaita paikkansa.
Ja hän nousi ja meni isänsä tykö. Mutta kun hän vielä oli kaukana, näki hänen isänsä hänet ja armahti häntä, juoksi häntä vastaan ja lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä hellästi.
Luuk. 15:20
Isä juoksi. Hän juoksi vastaan poikaa, joka oli vaatinut perintöosansa etukäteen ja tuhlannut sen. Poika ei ehtinyt pitää puhettaan loppuun, sillä rakkaus ehti ensin.
Siinä on ansioton Rakkaus. Se ei odota selitystä eikä vaadi, että ihminen todistaa ensin muuttuneensa. Se näkee kaukaa ja liikkuu ensin.
Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme.
Room. 5:8
Ilman kuorrutusta
Isänpäivä on kakkujen, korttien ja kuvien päivä. Kauniit hetket ovat lahja ja niitä saa tallentaa. Kuvan ja kortin taakse jää silti kysymys, jota mikään juhla ei kokonaan peitä.
Mitä on vanhemmuus ja isyys Hänen silmillään?
Mitä on ansioton Rakkaus tänään, tässä hetkessä, ilman kuorrutusta, kulisseja ja kertomusta somessa?
Ehkä vastaus ei ala siitä, kuinka paljon jaksamme rakastaa, vaan siitä, kuinka paljon suostumme ottamaan vastaan. Isä, joka on itse juostu vastaan, osaa juosta. Lapsi, joka näkee isänsä polvistuvan Isän edessä, näkee isyyden lähteen.
Moni kantaa isänpäivään jotakin, mikä ei näy korteissa: syvää epäluuloa isää kohtaan, katkeruutta tai kokemusta isättömyydestä. Voimmeko lopulta unohtaa ne, jos emme anna Taivaallisen Isän, Luojamme, korjata niistä syntyneitä valheita ja traumoja? Haava opettaa uskomaan, että isä on poissa, ankara tai arvaamaton. Sama kuva siirtyy huomaamatta kuvaksi Jumalasta. Taivaallinen Isä ei ole sellainen. Hän tulee lähelle juuri siihen kohtaan, jossa kuva on mennyt rikki.
Mitä on silloin se korvaaminen ja kaiken toisin-oleminen omille lapsille, jos parantumatta on ensimmäinen isäsuhteemme? Ihminen voi luvata olevansa toisenlainen vanhempi kuin oma isänsä oli. Haava voi silti ohjata kättä ja ääntä huomaamatta, eikä sitä tarvitse hävetä. Parantuminen ei ala päätöksestä olla parempi. Se alkaa siitä, että Isä saa näyttää, millainen Hän on.
Vaikka minun isäni ja äitini minut hyljätkööt, niin Herra minut korjaa.
Ps. 27:10
Hyvää isänpäivää jokaiselle isälle ja jokaiselle, joka kaipaa isää. Taivaan Isän syli on avoin ja valmiina näyttämään todeksi sen, mitä on, kun Rakkaus itse rakastaa ensin.