Nimi, joka kantaa kynnyksen yli
Jokainen elämä on kirja. Ratkaisevaa on, kenen nimi lopulta seisoo sen kannessa.
Kirjakaupan elämäkertahylly on täynnä kasvoja. Urheilija, yrittäjä, laulaja ja poliitikko katsovat kansista ja kertovat, miten he pääsivät sinne, missä nyt ovat. Elämäkerta kokoaa hajanaiset vuodet yhdeksi tarinaksi, jolla on alku, käänteet ja suunta. Moni haluaa kirjoittaa omansa, vaikka kukaan muu ei sitä koskaan lukisi. Muistelmia kirjoitetaan lapsille ja päiväkirjoja pöytälaatikkoon. Elämäntarina kerrotaan uudelleen jokaisessa pöydässä, jossa joku kysyy, mistä toinen on tullut.
Elämäkerta kertoo kirjoittajastaan enemmän kuin hän itse aikoo. Se paljastaa, mitä hän pitää tärkeänä, mitä hän mittaa ja mistä hän vaikenee. Se kertoo, kenen silmin hän katsoo omaa elämäänsä.
Tarina, joka näyttää jälkikäteen suoralta
Psykologi Dan P. McAdams on tutkinut elämäntarinoita vuosikymmenten ajan. Hänen elämäntarinamallinsa mukaan ihminen antaa elämälleen yhtenäisyyttä ja tarkoitusta rakentamalla itsestään sisäistettyä ja kehittyvää kertomusta. Kertomus yhdistää uudelleen rakennetun menneisyyden ja kuvitellun tulevaisuuden. Tarina on siis rakennelma, jota ihminen muokkaa koko elämänsä ajan.
Muisti tekee työtä tarinan hyväksi. Psykologit Wilson ja Ross osoittivat vuonna 2001 julkaistussa tutkimuksessaan, että ihmiset pitävät yllä myönteistä kuvaa itsestään moittimalla kaukaista menneisyyden minäänsä ja kehumalla lähimenneisyyden minäänsä. Vaikutus näkyi silloinkin, kun samaan aikaan tehdyt arviot eivät osoittaneet todellista edistystä. Muistitutkija Conwayn mallissa omaelämäkerrallista muistia hallitsee tarve säilyttää yhtenäinen kuva itsestä. Muistin pitäisi samalla vastata sitä, mitä todella tapahtui. Nämä kaksi tavoitetta vetävät usein eri suuntiin.
Elämäkerta on siksi kirjoittajalleen armollisempi kuin elämä oli. Mutkat suoristuvat jälkikäteen. Harharetki näyttää kasvutarinalta ja oma tahto rohkeudelta. Kukaan ei tee tätä pahuuttaan. Ihminen tarvitsee tarinan, jonka kanssa hän voi elää.
Raamattu sanoi saman kauan ennen tutkijoita: "Miehen mielestä on oikea monikin tie, joka lopulta on kuoleman tie." (Sananl. 14:12). Tie voi näyttää oikealta koko matkan. Se voi tuoda kunniaa, rahaa ja ihailua. Sen suunta selviää vasta lopussa.
Profeetta Jesaja kirjoitti meistä kaikista yhden lauseen, joka ei jätä ketään sivuun:
Me vaelsimme kaikki eksyksissä niinkuin lampaat, kukin meistä poikkesi omalle tielleen. Mutta Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme.
— Jes. 53:6
Jakeessa on koko ihmiskunnan elämäkerta kahdessa virkkeessä. Ensimmäinen kertoo meidän tiestämme. Toinen kertoo, mitä Jumala teki sille.
Tuhlaajapojan ja tyttären rehellinen tarina
Jeesuksen kertomuksessa nuorempi poika pyysi osuutensa isän omaisuudesta etukäteen. Hän "kokosi kaiken omansa ja matkusti pois kaukaiseen maahan" (Luuk. 15:13). Hänen elämäkertansa olisi voinut alkaa menestyksellä: omat rahat, oma vapaus ja omat valinnat. Se päättyi sikojen kaukalolle. Sama tarina voisi olla tyttären. Käänne tapahtui hetkessä, jota yksikään menestystarina ei sisällä:
Niin hän meni itseensä ja sanoi: 'Kuinka monella minun isäni palkkalaisella on yltäkyllin leipää, mutta minä kuolen täällä nälkään! Minä nousen ja menen isäni tykö ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi enkä enää ansaitse, että minua sinun pojaksesi kutsutaan; tee minut yhdeksi palkkalaisistasi.'
— Luuk. 15:17–19
Rehellinen elämäkerta alkaa siitä hetkestä, kun ihminen menee itseensä. Siinä mutkia ei selitetä viisaudeksi. Ne nimetään sellaisiksi kuin ne ovat. Pojan matkasta syntyi tunnustus. Sen kanssa hän lähti kotiin.
Yli 1 600 vuotta sitten Augustinus kirjoitti teoksen, jolle hän antoi nimen Tunnustukset. Teos vaikutti voimakkaasti myöhempään omaelämäkerran perinteeseen. Sen jokainen kirja alkaa rukouksella. Ensimmäinen rukous kuuluu suomennettuna: "Suuri olet, Herra, ja suuresti ylistettävä." Samalla sivulla on lause, joka on kulkenut vuosisatojen läpi: "Sinä olet luonut meidät itseäsi varten. Meidän sydämemme on levoton, kunnes se lepää sinussa." Tunnustus tarkoitti Augustinukselle kahta asiaa: synnin tunnustamista ja Jumalan ylistämistä. Hän kertoi elämänsä Jumalan edessä niille ihmisille, jotka sattuisivat lukemaan hänen kirjoituksiaan. Stanfordin filosofian tietosanakirja kuvaa teosta niin, että siinä yksi ihmiselämä saa merkityksensä Jumalan johdatuksesta ja armosta.
Mitä taulukko ei mittaa
Maallinen menestys on helppo mitata. Liikevaihto, seuraajat, palkinnot, asunnon neliöt ja tilin saldo mahtuvat taulukon soluihin. Ne ovat todellisia asioita, eikä niissä ole mitään väärää. Taulukosta puuttuu silti sarake, joka ratkaisee kaiken: "Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon? Taikka mitä voi ihminen antaa sielunsa lunnaiksi?" (Matt. 16:26).
Jeesus puhui kahdenlaisista aarteista:
Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste raiskaa ja missä varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen, missä ei koi eikä ruoste raiskaa ja missä eivät varkaat murtaudu sisään eivätkä varasta.
— Matt. 6:19–20
Apostoli Paavalilla oli ansioluettelo, joka olisi täyttänyt minkä tahansa elämäkerran. Hän luettelee sen itse: oikea syntyperä, Benjaminin sukukunta, fariseuksen asema, palava into ja nuhteettomuus lain edessä (Fil. 3:5–6). Sitten hän sanoo kaikesta tästä, että "mikä minulle oli voitto, sen minä olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi" (Fil. 3:7). Hän löysi jotakin, jonka rinnalla ansiot menettivät painonsa.
Kirja, joka kirjoitettiin ennen meitä
Ihmisen elämäkerta kirjoitetaan jälkikäteen. Raamattu puhuu kirjasta, joka kirjoitettiin ennen ensimmäistä päivää:
Sinun silmäsi näkivät minut jo idussani. Minun päiväni olivat määrätyt ja kirjoitetut kaikki sinun kirjaasi, ennenkuin ainoakaan niistä oli tullut.
— Ps. 139:16
Jumalan suunnitelma ihmiselle on suora tie. Meidän tiemme mutkittelevat, koska oma tahto asettuu yhä uudelleen Hänen tahtonsa paikalle. Se on langenneen luonnon tie. Jokainen meistä tuntee sen omasta elämästään. Jesajan kirjassa Jumala sanoo sen heti lupauksen jälkeen, että "hänellä on paljon anteeksiantamusta" (Jes. 55:7):
Sillä minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on maata, ovat minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne.
— Jes. 55:8–9
Mutkainen tie ei sulje ketään Jumalan kirjan ulkopuolelle. Sama Isä, joka näki suoran tien, odottaa mutkien päässä ja näkee kulkijan jo kaukaa.
Sana, joka pysyy
Moni kirjoittaa muistelmansa lapsiaan varten. Se on kaunis lahja. Lapset saavat tietää, mistä he tulevat ja mitä heidän vanhempansa kokivat. Muistelmien sivuilla ovat kuitenkin vain ne askeleet, jotka otimme itse. Askelmerkit auttavat ymmärtämään menneen, mutta ne eivät kanna kynnyksen yli.
Sillä: "kaikki liha on kuin ruoho, ja kaikki sen kauneus kuin ruohon kukkanen; ruoho kuivuu, ja kukkanen varisee, mutta Herran sana pysyy iankaikkisesti". Ja tämä on se sana, joka on teille ilosanomana julistettu.
— 1. Piet. 1:24–25
Pietari puhuu samassa kirjeessä perinnöstä, joka on toista lajia kuin muistelmat ja omaisuus: "turmeltumattomaan ja saastumattomaan ja katoamattomaan perintöön, joka taivaissa on säilytettynä teitä varten" (1. Piet. 1:4). Sen perinnön voi antaa lapsille eteenpäin. Se on Jumalan pyhä ja pysyvä sana ja sen ytimessä evankeliumi.
Nimi, joka kantaa kynnyksen yli
Elämäkerran kannessa on kirjoittajan nimi. Koko kirja on rakennettu sen ympärille. Johannes Kastaja sanoi Jeesuksesta lauseen, joka kääntää elämäkerran suunnan: "Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä." (Joh. 3:30).
Neljä evankeliumia ovat yhden elämän kertomus. Siinä elämäkerrassa ei ole mutkia. Jeesus sanoi itse: "Sillä minä olen tullut taivaasta, en tekemään omaa tahtoani, vaan hänen tahtonsa, joka on minut lähettänyt." (Joh. 6:38). Hänen tiensä kulki suoraan ristille. Siellä Hän kantoi meidän mutkamme. Siksi Hänen nimensä riittää sinne, minne mikään oma nimi ei yllä. Pietari sanoi neuvoston edessä, että "ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman" (Apt. 4:12).
Oman nimen nostamisen sijaan saamme tarttua Hänen nimeensä. Silloin elämäkertamme tärkein rivi on se, mitä Jeesus sanoi opetuslapsilleen: "iloitkaa siitä, että teidän nimenne ovat kirjoitettuina taivaissa" (Luuk. 10:20).
Jokainen elämä on kirja. Kynnyksen yli kantaa nimi, jonka Jumala on antanut, "kaikkia muita nimiä korkeamman" (Fil. 2:9).
Oman elämäkerran kirjoittaminen voi olla myös yritys antaa itselle synninpäästö. Kipu ja tuska siitä, mitä tuli tehtyä, siirretään tilinpäätökseen, jotta tulevaisuuteen olisi helpompi katsoa ja omia virheitä helpompi käsitellä. Jumala, joka on luonut meidät, on hyväksynyt, rakastanut ja siunannut meidät jo ennen syntymäämme. Hänelle meidän ei tarvitse todistaa mitään. Voimme lakata elämästä niin, että meidän täytyy jatkuvasti todistaa, perustella ja selitellä tai etsiä syyllisiä sille, miksi elämä meni niin kuin meni. Jumala tietää jo kaiken. Hän tuntee lapsensa läpikotaisin ja on antanut anteeksi. Olisiko aika antaa anteeksi myös itselle?