Kaksi pakoa samasta luokasta

Talossa, jossa riidellään, lapsi oppii ensimmäisenä, mihin huoneeseen voi paeta.

Lokakuun alussa Ylen MOT kertoi suomalaisesta kotiopetuksesta. Kotioppijoiden opintoja seuraavat opettajat kuvasivat lapsia, joiden oppimista ja kaverisuhteita ei pystytä riittävästi varmistamaan. Yksi rehtori sanoi, että osassa tapauksista kotiopetus on laillistettua heitteillejättöä. Samana päivänä kokoomuksen tiede- ja kulttuuriministeri vaati, että kotiopetuksesta tehdään luvanvaraista. Maaliskuussa suojelupoliisin päällikkö oli jo sanonut televisiossa, että lasten ja nuorten koulupakko lisäisi Suomen turvallisuutta.

Kuva on selvä ja pelottava. Siinä on perhe, joka vetää lapsensa pois yhteisestä koulusta omien vakaumustensa suojaan. Ovella seisoo viranomainen, joka ei näe sisään. Sellaisiakin perheitä on. Kuvan ulkopuolelle jää kuitenkin kysymys, jota otsikot eivät esittäneet: mistä luokasta nämä lapset lähtivät ja miksi.

Kaksi kuvaa samasta perheestä

Julkisessa keskustelussa kotiopettava perhe näyttäytyy kahdella tavalla. Ensimmäisessä kuvassa se on ääriajattelun kasvualusta, jossa lapsi kasvaa eristyksissä ja valvonnan ulottumattomissa. Toisessa kuvassa se on uskonnollinen tai aatteellinen yhteisö, joka ei hyväksy yhteiskunnan yhteisiä tosiasioita. Molemmille kuville on olemassa esimerkkinsä. Suojelupoliisi on kertonut olevansa huolissaan joistain kymmenistä kotioppilaista. MOT:n mukaan se on melko pieni osa lähes tuhannesta kotioppijasta.

Samoista jutuista löytyy myös toinen kuva, joka ei mahtunut otsikoihin. Perheet ovat perustelleet kotiopetusta MOT:n mukaan "esimerkiksi hyvinvointi, neuroepätyypillisyys, koulun tilat, kiusaaminen ja koulun huono sisäilma". MOT:n tavoittamista 22 tutkivasta opettajasta yli puolet kertoi hyvästä yhteistyöstä huoltajien kanssa. Yksi tutkiva opettaja kertoi perheiden vaikuttavan poikkeuksetta tyytyväisiltä valintaansa.

Kumpikin kuva on totta jossakin kodissa. Ongelma syntyy vasta, kun harvinainen kuva saa kantaa koko joukon nimeä. Silloin kymmenistä tulee tuhat ja tuhannesta yksi uhka.

Mitä syistä tiedetään ja mitä ei

Opetushallituksen mukaan kotioppijoita oli viime vuonna 945 eli 0,18 prosenttia Suomen koululaisista. Määrä on kolminkertaistunut seitsemässä vuodessa. Kasvu on nopeaa, minkä vuoksi sen syillä on väliä.

Lapsiasiavaltuutettu kirjoittaa vuosikertomuksessaan suoraan, että kotiopetuksesta ei juurikaan ole kotimaista tutkimusta. Hänen sanoillaan: "Koska kotiopetukseen siirtymisen syitä ei ole selvitetty kattavasti, ei myöskään tiedetä, olisivatko lapsen koulunkäyntiä vaikeuttaneet ongelmat olleet ratkaistavissa muilla keinoin kuin kotiopetusjärjestelyin." Valtuutetun tietoon on tullut tilanteita, joissa neurokirjolla olevan lapsen vanhempi on kokenut, ettei lapsen tuen tarpeita ole huomioitu riittävästi koulussa ja ainoaksi vaihtoehdoksi on jäänyt kotiopetus. Myös vakavaa kouluväkivaltaa kokeneen lapsen huoltajat ovat saattaneet siirtää lapsen kotiopetukseen suojellakseen häntä.

Valtuutettu viittaa Suomen Kotikouluyhdistyksen vuoden 2023 kyselyyn, johon vastasi 119 kotiopettajaa. Yleisimmät syyt liittyivät lapsen hyvinvointiin. Kyselyssä näkyivät myös riittämätön tuki, kiusaaminen ja tyytymättömyys koulusta tuleviin vaikutteisiin. Kolmanneksella kyselyn lapsista oli autismikirjon diagnoosi.

Luvut kertovat jotain olennaista: julkinen keskustelu kotiopetuksen vaaroista käydään ilman tietoa siitä, miksi lapset lähtevät. Siellä, missä syytä ei tunneta, sen tilalle asettuu pelko. Pelko valitsee aina syyllisen, joka on helpoin nähdä.

Mitä laki vaatii koululta

Perusopetuslaki aloittaa koulun turvallisuuden yhdellä lauseella: "Opetukseen osallistuvalla on oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön." Lause on oikeus. Jokaisella oikeudella on joku, jonka velvollisuus on toteuttaa se.

Saman pykälän mukaan opettajan tai rehtorin on ilmoitettava kiusaamisesta, häirinnästä, syrjinnästä tai väkivallasta sekä kohteen että epäillyn huoltajalle. Oppilas- ja opiskelijahuoltolaki velvoittaa koulutuksen järjestäjän laatimaan jokaiselle oppilaitokselle suunnitelman oppilaiden suojaamiseksi väkivallalta, kiusaamiselta ja häirinnältä. Elokuussa 2025 voimaan tulleen tukiuudistuksen mukaan oppilaalla on oikeus saada oppilaskohtaista tukea viipymättä, kun ryhmäkohtaiset tukimuodot eivät riitä. Samasta elokuusta alkaen valvova viranomainen on voinut puuttua opetuksen järjestämiseen myös omasta aloitteestaan, kun epäilee siinä olevan jotakin lainvastaista.

Velvollisuuksien haltija on jokaisessa näistä sama: opetuksen järjestäjä. Laki antaa turvallisen oppimisympäristön perheelle lupauksena ja koululle tehtävänä.

Oma tontti ensin

Kokoomuksen tiedotteessa tiede- ja kulttuuriministeri perusteli luvanvaraisuutta näin: "Jos viranomaiset eivät pysty nykyjärjestelmässä varmistamaan, että lapsi saa opetusta, oppii ja saa kasvaa turvallisesti muiden lasten kanssa, järjestelmä ei toimi."

Lause on totta. Koulusta voi sanoa saman: jos koulu ei pysty varmistamaan, että lapsi saa opetusta, oppii ja saa kasvaa turvallisesti muiden lasten kanssa, järjestelmä ei toimi sielläkään. Kotiopetukselle vaaditaan nyt säännöllistä ja valtakunnallisesti yhtenäistä valvontaa. Samaan aikaan Opetushallitus kertoo omilla sivuillaan, että viimeisimmät Opettaja-tiedonkeruun pohjalta tehdyt tilastot ovat vuodelta 2019. Valtakunnallista ajantasaista tietoa siitä, kuinka moni luokan edessä seisova aikuinen on kelpoinen tehtäväänsä, odotetaan yhä.

Oma tontti on konkreettinen. Se on luokka, jossa opettaja ehtii opettaa ja oppilas keskittyä. Se on tuki, jonka laki lupaa viipymättä. Se on suunnitelma kiusaamista vastaan, josta oppilaskin tietää. Se on aikuinen, jonka kelpoisuus tiedetään. Tontin hoitaminen kuuluu opetuksen järjestäjille ja niille, jotka säätävät, ohjaavat ja rahoittavat koulua: eduskunnalle, valtioneuvostolle, opetus- ja kulttuuriministeriölle ja Opetushallitukselle. Sormen osoittaminen koteihin on helpompaa kuin tämän listan läpikäyminen.

Valvonta on oikea vaatimus. Se on oikea vaatimus kaikille, joille lapsen oppiminen on uskottu. Kotiopetuksen kasvusta kysytään oikein vasta, kun sama kysymys on esitetty ensin koululle: onko sen oma tehtävä hoidettu? Sen jälkeen voidaan kysyä, miksi perheitä lähtee. Moni vastaus voi löytyä juuri siitä, mitä ensimmäiseen kysymykseen vastataan.

Luokka, jossa ei voi oppia

Kansainvälinen PISA-tutkimus kysyi vuonna 2022 oppilailta matematiikan tuntien työrauhasta. Suomen indeksi oli −0,22, kun OECD-maiden keskiarvo oli 0,02. Suomen tuloksia raportoineen Jyväskylän yliopiston mukaan suomalaisoppilaista 41 prosenttia vastasi, että oppilaiden digitaalisten välineiden käyttö häiritsee heidän keskittymistään kaikilla tai useimmilla matematiikan tunneilla. OECD-maissa osuus oli 31 prosenttia. Työrauha on silti hieman parantunut vuodesta 2012, mikä kertoo, että suunta voi kääntyä.

Väkivalta kertoo saman tarinan karummin. Työterveyslaitoksen Kunta10-tutkimuksessa, joka seuraa 11 kunnan työntekijöitä, 82 prosenttia erityisopettajista kertoi vuonna 2024 kohdanneensa työssään vähintään yhden väkivalta- tai uhkatilanteen edellisen vuoden aikana. Luokanopettajilla ja koulunkäynnin ohjaajilla sekä varhaiskasvatuksen työntekijöillä osuus oli 68 prosenttia. Kahdessa vuodessa se nousi kolme prosenttiyksikköä ja koronavuodesta 2020 enimmillään kymmenen.

Vuoden 2025 Kouluterveyskyselyn mukaan noin joka neljäs kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalainen oli kokenut kiusaamista lukukauden aikana. Viikoittaista kiusaamista oli kokenut 9 prosenttia pojista ja 7 prosenttia tytöistä.

Opettaja on usein juuri se, joka kantaa näiden lukujen painon omassa kehossaan. Luvut kertovat luokasta, jossa sekä opettaminen että oppiminen ovat käyneet raskaiksi. Luokasta, josta lähdetään.

Kaksi pakoa samasta luokasta

Opetusalan Ammattijärjestö OAJ:n vuoden 2026 työolobarometrissa noin kaksi viidestä vastaajasta eli 42 prosenttia kertoi harkinneensa alan vaihtamista viimeisen vuoden aikana. Vuonna 2023 osuus oli 48 prosenttia. Kansainvälisen TALIS-tutkimuksen mukaan alle 30-vuotiaista suomalaisista yläkoulun opettajista 23 prosenttia aikoo jättää opetustyön seuraavan viiden vuoden aikana. Osuus on kasvanut 13 prosenttiyksikköä vuodesta 2018.

Samasta luokasta lähtee siis kaksi. Lähtevä opettaja hakee työtä, jossa ammattitaitoa arvostetaan ja jonka jälkeen jaksaa vielä elää. Lapsi siirtyy kotiin, koska koulupäivä ei enää kanna. Kumpikaan ei lähde kevyin mielin. Kumpaakaan lähtöä ei kukaan halua.

Kahden pakoreitin välissä on kuitenkin ero. Opettajan lähtöä surraan ammattikunnan menetyksenä. Lapsen lähtöä epäillään. Molemmat ovat silti oireita samasta asiasta: luokasta, jossa aikuisella ei ole riittävästi aikaa, rauhaa ja tukea, eikä lapsella siksi riittävästi turvaa.

Syyttely ja kuka siitä hyötyy

Luokan kuormittuessa syyllistä etsitään sieltä, missä sitä on helpointa osoittaa. Koulun puolelta kuuluu, että vaatimukset kouluille kasvavat jatkuvasti. Erään rehtorin kanta tiivistettiin uutisessa siihen, että vanhemmilla on ensisijainen kasvatusvastuu lapsista eikä kouluilla. Ylen kyselyssä vuonna 2023 186 opettajaa kertoi kohdanneensa epäasiallista käytöstä oppilaiden vanhemmilta.

Kotien puolelta kuuluu toisenlainen ääni. Maskussa vanhemmat haastoivat kunnan virkamiehet koulun lakkauttamissuunnitelmasta ja kyseenalaistivat sen säästöt. Lapsiperheiden Etujärjestön varapuheenjohtaja kirjoitti elokuussa Kalevassa, että "julkisessa keskustelussa syntyy helposti vaikutelma, että ongelmien syyt löytyvät ennen kaikkea kodeista ja vanhemmista". Opettajajärjestön entinen puheenjohtaja on puolestaan sanonut: "Kasvatustehtävä on ensisijaisesti kodeilla, mutta kun katsotaan lasten ja nuorten pahoinvointia, koulut voisivat minusta ottaa tässä uudenlaista vastuuta."

Kumpikin osapuoli on jossakin oikeassa. Juuri siksi syyttely on niin houkuttelevaa: se tuntuu totuudelta. Rakenteena se tekee kuitenkin aina saman asian. Kodin ja koulun riidellessä keskenään kysymys resursseista ei osu niihin, jotka niistä päättävät. Riita pysyy luokkahuoneen ja keittiönpöydän välisenä, vaikka ratkaisuvalta istuu toisaalla. Hyötyjä on se iso, jonka ei tarvitse vastata, kun pienet kiistelevät keskenään. Häviäjä on lapsi, pienin kaikista, jonka vuoksi molemmat osapuolet sanovat puhuvansa.

Yhteistyö, joka on jo olemassa

Vastakkainasettelun rinnalla on toinen todellisuus. Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen Karvin vuoden 2023 arvioinnissa lähes kaksi viidesosaa huoltajista olisi halunnut osallistua enemmän koulun kiusaamisen vastaiseen työhön. Samassa arvioinnissa huoltajien osuus koulujen laatimissa suunnitelmissa väkivallan, kiusaamisen ja häirinnän ehkäisemiseksi oli hieman yli kymmenen prosenttia. Kahdeksasluokkalaisista yli 60 prosenttia ei edes tiennyt, onko heidän koulussaan sellaista suunnitelmaa. Kodeissa on halua, jolle koulussa ei ole vielä paikkaa.

TALIS-tutkimuksessa 76 prosenttia suomalaisista yläkoulun opettajista kokee, että huoltajat arvostavat opettajia, kun OECD-maiden keskiarvo on 65 prosenttia. Joka kolmas suomalaisopettaja eli 34 prosenttia tekee huoltajien kanssa yhteistyötä oppilaiden oppimisen rikastamiseksi vähintään kerran kuukaudessa. OECD-maissa osuus on 25 prosenttia. Luottamus on olemassa. Se ei näy otsikoissa, koska luottamus ei tee uutista.

OAJ:n koulutuspolitiikan päällikkö on muistuttanut, että "opettajien ja vanhempien välinen vuorovaikutus pitäisi nähdä ennemmin joukkuepelinä". Sama koskee kotiopetusta. MOT:n tavoittamista tutkivista opettajista yli puolet kertoi juuri siitä: hyvästä yhteistyöstä. Kotiopetuksen ja koulun välille voisi rakentaa sillan, jota pitkin lapsi voi palata kouluun tai käydä siellä osan päivästä, kun koulu on taas paikka, jossa hän pystyy oppimaan. Silta vaatii kahta rantaa. Kumpikaan ranta ei kanna sitä yksin.

Kahden on parempi kuin yksin, sillä heillä on vaivannäöstänsä hyvä palkka. Jos he lankeavat, niin toinen nostaa ylös toverinsa; mutta voi yksinäistä, jos hän lankeaa! Ei ole toista nostamassa häntä ylös.

— Saarn. 4:9–10

Talo, joka ei riitaudu

Suomessa on alettu uskoa, että ääni kuuluu sitä paremmin, mitä kovemmin syyttää. Syyttely saa näkyvyyttä, joka tuntuu vaikutukselta. Koulu ei silti parane syytöksistä, eikä koti tule turvallisemmaksi siitä, että sitä epäillään. Kumpikin kuluu.

Jeesus vastasi syyttäjilleen kuvalla, joka sopii suomalaiseen kouluun paremmin kuin moni hallinnon raportti:

Jokainen valtakunta, joka riitautuu itsensä kanssa, joutuu autioksi, eikä mikään kaupunki tai talo, joka riitautuu itsensä kanssa, pysy pystyssä.

— Matt. 12:25

Talo, jossa koti ja koulu riitelevät lapsen yli, ei kaadu yhdessä yössä. Se rapautuu luokka kerrallaan, opettaja kerrallaan ja lapsi kerrallaan. Sen voi myös rakentaa samassa järjestyksessä uudelleen. Kodin ja koulun luottamus on yhä olemassa, enemmän kuin otsikot antavat ymmärtää.

Ensimmäinen kivi on rehellisyys siitä, kenen tehtävä on mikäkin. Toinen on kysymys, joka esitetään ennen tuomiota: miksi juuri tämä lapsi lähti. Kolmas on ovi, joka jätetään auki takaisin tulemista varten. Lapsi, joka huomaa, ettei talossa enää riidellä hänen ylitseen, ei tarvitse huonetta, johon paeta.