Hän rakasti ensin
Rakkaus, joka annettiin ennen kuin kukaan rakasti takaisin, on ainoa lähde, josta ihminen jaksaa antaa.
Yhdeksän ei palannut
Matkalla Jerusalemiin Jeesusta vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. He huusivat kaukaa armoa ja Jeesus lähetti heidät näyttäytymään papeille. Matkalla he puhdistuivat. Yksi heistä kääntyi takaisin:
Mutta yksi heistä, kun näki olevansa parannettu, palasi takaisin ja ylisti Jumalaa suurella äänellä ja lankesi kasvoilleen hänen jalkojensa juureen ja kiitti häntä; ja se mies oli samarialainen. Niin Jeesus vastasi ja sanoi: "Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän ovat? Eikö ollut muita, jotka olisivat palanneet Jumalaa ylistämään, kuin tämä muukalainen?"
— Luuk. 17:15–18
Kysymyksessä kuuluu jotain hyvin inhimillistä. Moni tuntee sen omasta elämästään. Vanhempi on valvonut, kantanut ja huolehtinut, eikä kiitosta kuulu. Puoliso on tehnyt vuosia työtä kodin eteen ja se on muuttunut itsestäänselvyydeksi. Lapsi on hoitanut ikääntyvää vanhempaansa ja muut sisarukset ovat jääneet etäälle. Antaja jää kysymään, missä ne yhdeksän ovat.
Hän rakasti ensin
Jeesuksen risti on rakkautta, joka annettiin ennen kuin kukaan rakasti takaisin. Paavali kirjoittaa sen suoraan:
Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme.
— Room. 5:8
Johannes sanoo saman toisin: "Siinä on rakkaus-ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi" (1. Joh. 4:10). Järjestys on ratkaiseva. "Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä" (1. Joh. 4:19).
Hän tiesi, millaisen vastaanoton Hän saisi. "Hän tuli omiensa tykö, ja hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan" (Joh. 1:11). Ristillä Hän rukoili niiden puolesta, jotka olivat Hänet sinne naulinneet: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät" (Luuk. 23:34). Hän tiesi myös, että moni niistä, joiden puolesta Hän kärsi ja kuoli, ei koskaan valitsisi Häntä eikä ottaisi vastaan ansaitsematonta rakkautta. Hän antoi silti.
Tämä on se kohta, jota ihmisen on niin vaikea ymmärtää. Ihminen antaa yleensä odottaen jotain takaisin, vaikka vain kiitoksen. Jumala antoi tietäen, että suuri osa lahjasta jää ottamatta vastaan.
Rakkaus, joka ei etsi omaansa
Uuden testamentin kreikassa rakkaudesta käytetään sanaa agapē. Strongin sanakirja kuvaa sen kiintymykseksi ja hyväntahtoisuudeksi. Ruotsalainen teologi Anders Nygren erotti teoksessaan Agape och Eros (1930–1936) kaksi rakkauden lajia. Eros etsii arvoa ja hyvää itselleen. Agape on Jumalan rakkautta, jota ei synnytä rakastettavan arvo, vaan se virtaa Jumalasta itsestään.
Brittiläinen kirjailija C. S. Lewis erotti teoksessaan The Four Loves (1960) lahjarakkauden ja tarverakkauden. Lahjarakkaus saa ihmisen tekemään työtä ja säästämään perheensä tulevaisuuden hyväksi. Tarverakkaus syntyy ihmisen omasta tarpeesta. Lewisin mukaan Jumalan lahjarakkaus on täysin epäitsekästä ja haluaa rakastetulle sitä, mikä on hänelle parasta.
Lewis kuvasi myös, miltä näyttää antaminen, joka ei olekaan lahjaa. Hänen tarinassaan perheenäiti sanoi elävänsä perheelleen. Hän pesi pyykit, vaikka perhe pyysi häntä lopettamaan, laittoi lämpimän aterian, vaikka kaikki toivoivat kylmää ja valvoi odottamassa kotiin palaavia aamuyöhön asti. Hänen väsyneet kasvonsa olivat kuin äänetön syytös. Antaminen oli todellista, mutta sen ytimessä oli tarve tulla tarvituksi.
Paavali kuvaa rakkautta toisin: "Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa" (1. Kor. 13:4–5).
Usko on samaa rakkautta. "Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta-se on Jumalan lahja" (Ef. 2:8). Uskoa ei tarvitse ansaita. Sen saa rikkinäisenä, heikkona ja erehtyväisenä. Lahjan vastaanottaminen tuo kuitenkin mukanaan ymmärryksen omasta paikasta: ihminen on luotu ja Jumala on Luoja. Lahja on otettava vastaan kädet tyhjinä.
Miksi yksipuolinen antaminen sattuu
Ihminen ei ole Jumala. Kipu siitä, ettei mitään tule takaisin, on inhimillinen eikä merkki heikosta uskosta.
Psykologiassa tätä kipua on tutkittu pitkään. Yhdysvaltalainen sosiologi Alvin Gouldner kuvasi vuonna 1960 vastavuoroisuuden normin: ihmiset odottavat, että hyvään vastataan hyvällä. Tasapuolisuusteorian mukaan epätasapainoinen suhde kuormittaa molempia osapuolia. Liikaa saava voi tuntea syyllisyyttä tai häpeää. Liian vähän saava tuntee usein vihaa tai nöyryytystä.
Suomalainen väitöstutkimus omaishoitajista osoitti, että raskas ja pitkäkestoinen antaminen voi uuvuttaa ja altistaa masennusoireille. Sama tutkimus muistutti, että hyvä sosiaalinen tuki suojaa ja että omaishoito on parhaimmillaan myös palkitsevaa. Antaminen ei siis sinänsä uuvuta. Uuvuttavaa on antaa yksin ilman, että kukaan kantaa antajaa.
Tässä maailmassa on paljon ihmisiä, jotka ottavat toisen antaman itsestäänselvyytenä ja ajattelevat ensin omaa etuaan. Epätasapaino kuluttaa ja on luonnollista, että se sattuu. Jeesus ei vaatinut ihmisiltä tunteettomuutta. Hän kysyi itse, missä ne yhdeksän ovat.
Lahja vai vaihtokauppa
Kiittämättömyys on ollut ihmisen seuralainen kauan. Roomalainen filosofi Seneca kirjoitti noin 2 000 vuotta sitten teoksessaan De beneficiis, että kiittämätön on se, joka kieltää saaneensa ja se, joka salaa sen. Pahin kiittämätön on kuitenkin se, joka unohtaa saamansa.
Ranskalainen antropologi Marcel Mauss osoitti teoksessaan Essai sur le don (1925), että lahja on monissa kulttuureissa velvoittava. Lahjasta kieltäytyminen tai antamatta jättäminen on kuin sodanjulistus, koska se katkaisee yhteyden. Filosofi Jacques Derrida meni pidemmälle: jos lahja maksetaan takaisin tai sen odotetaan palaavan, se ei enää ole lahja.
Jeesus kuvasi saman ilman filosofiaa:
Vaan rakastakaa vihollisianne ja tehkää hyvää ja lainatkaa, toivomatta saavanne mitään takaisin; niin teidän palkkanne on oleva suuri, ja te tulette Korkeimman lapsiksi, sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille.
— Luuk. 6:35
Jumala on hyvä kiittämättömille. Se on lohdutus antajalle ja muistutus jokaiselle, joka on itse ollut kiittämätön.
Kenen vuoksi annan
Kipu kiittämättömyydestä avaa myös itsetutkiskelun paikan. Annanko saadakseni kiitosta, aplodeja, kunniaa tai vastapalveluksen? Jeesus opetti:
Vaan kun sinä almua annat, älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee, että almusi olisi salassa; ja sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle.
— Matt. 6:3–4
Mielen murtuminen siitä, ettei mitään tule takaisin, kertoo jotain omasta antamisesta. Ehkä osa siitä oli vaihtokauppaa. Ehkä antaja odotti, että rakkaus maksettaisiin takaisin samalla mitalla. Tämän huomaaminen ei ole tuomio vaan vapautus. Ihminen, joka antaa lähimmäisen ilon vuoksi, voi iloita antamisesta silloinkin, kun kiitosta ei kuulu.
Puhtaasti pyyteetön antaminen on mahdollista vain Jumalalle. Ihminen voi kuitenkin kasvaa siihen suuntaan, millimetri kerrallaan.
Kiitollisuus, joka vahvistaa siteet
Kiitollisuutta on tutkittu paljon. Yhdysvaltalaiset psykologit Robert Emmons ja Michael McCullough pyysivät koehenkilöitä kirjaamaan viikoittain tai päivittäin asioita, joista he olivat kiitollisia. Vertailuryhmät kirjasivat harmeja tai neutraaleja tapahtumia. Kiitollisuuteen keskittyneiden hyvinvointi parani useilla mittareilla. Tutkijoiden mukaan tietoinen keskittyminen saatuun voi tuoda sekä tunteisiin että ihmissuhteisiin liittyviä hyötyjä.
Psykologi Sara Algoen mukaan kiitollisuus vahvistaa erityisesti niitä ihmissuhteita, joissa elämme päivästä toiseen. Kiitollisuus auttaa löytämään hyvät ihmiset, muistuttaa heistä ja sitoo heihin.
Läheiset muuttuvat helposti itsestäänselvyyksiksi juuri siksi, että he ovat aina siinä. Siksi jokaisen on hyvä kysyä itseltään: kenet minä olen ottanut itsestäänselvyytenä? Kenelle en ole muistanut sanoa kiitos? Samarialainen, joka palasi, ei ollut muita parempi. Hän vain muisti, mistä oli saanut uuden elämänsä.
Rakkauden rajat
Pyyteetön rakkaus ei tarkoita, että ihmisen pitäisi jäädä paikkaan, jossa hyvyyteen vastataan jatkuvasti pahalla. Paavali kirjoittaa: "Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa" (Room. 12:18). Rauha ei aina riipu yhdestä ihmisestä.
Jeesus lähetti opetuslapsensa matkaan ja antoi samalla luvan lähteä: "Ja missä teitä ei oteta vastaan eikä teidän sanojanne kuulla, lähtekää pois siitä talosta tai siitä kaupungista ja pudistakaa tomu jaloistanne" (Matt. 10:14).
Kiittämättömyys ja henkinen väkivalta ovat eri asioita. Mielenterveystalon mukaan "Henkisellä väkivallalla tarkoitetaan toisen alistamista. Siihen kuuluvat esimerkiksi uhkailu, mitätöinti, kiristäminen, taloudellinen rajoittaminen, muista ihmissuhteista eristäminen ja toisen yksityisyyden loukkaaminen." Ihmisellä on lupa lähteä ja hakea apua, kun hyvyyteen vastataan alistamisella. Rajan vetäminen ei ole rakkaudettomuutta.
Rajoja on vaikea asettaa tärkeysjärjestykseen ja mitata. Kuinka pitkälle pitää venyä? Missä on rakkauden raja? Vastaus ei ole aina sama. Rakkaus voi olla pitkämielinen ja silti sanoa, että nyt riittää.
Antaja, joka ei väsy
Paavali muistutti Efeson vanhimpia Herran sanoista: "Autuaampi on antaa kuin ottaa" (Ap. t. 20:35). Galatalaisille hän kirjoitti: "Ja kun hyvää teemme, älkäämme lannistuko, sillä me saamme ajan tullen niittää, jos emme väsy" (Gal. 6:9).
Ihminen jaksaa antaa vain, kun hän on itse ensin ottanut vastaan. Antajan lähde ei ole kiitos, jota hän saa toisilta. Lähde on rakkaus, joka annettiin hänelle ennen kuin hän rakasti takaisin. Hän rakasti ensin. Siksi meidänkin on mahdollista rakastaa.