Velka, jota kukaan ei voinut maksaa

Erämaassa päivä alkoi karitsalla ja päättyi karitsaan. Seuraavana aamuna alttarille tuotiin taas uusi.

Aamu erämaassa alkoi alttarilta. Pappi toi sinne vuoden vanhan karitsan, virheettömän ja puhtaan. Sen veri vihmottiin alttarin ympärille. Illan hämärtyessä sama toistui. Seuraavana aamuna tuotiin taas uusi karitsa. Niin jatkui päivästä toiseen, vuodesta toiseen ja sukupolvesta seuraavaan.

Moni nykylukija avaa Vanhan testamentin ja pysähtyy järkyttyneenä juuri tähän. Veri, kivitykset ja kuolemantuomiot tuntuvat vierailta. Mielessä herää kysymys, miten Jumala voi olla noin ankara. Kysymyksen voi kuitenkin kääntää toisin päin ja katsoa sitä omasta elämästä käsin. Mitä meidän elämämme olisi nyt, jos suhde Jumalaan kulkisi yhä erämaan uhrijärjestyksen kautta? Ristin työtä ei olisi tehty, eikä kukaan olisi kantanut syntivelkaa meidän puolestamme. Vastaus paljastaa, mistä meidät on vapautettu.

Joka aamu ja joka ilta

Erämaavaelluksen aikana Jumala antoi Mooseksen kautta kansalleen tarkan järjestyksen, jonka varassa syntinen ihminen saattoi elää pyhän Jumalan läheisyydessä. Sen perusta oli jokapäiväinen uhri:

Ja sano heille: Tämä on se uhri, joka teidän on tuotava joka päivä Herralle: kaksi vuoden vanhaa virheetöntä karitsaa jokapäiväiseksi polttouhriksi.
4. Moos. 28:3

Päivittäisen uhrin päälle tulivat sapatit, uudet kuut ja juhlat. Jokaisen kuukauden alussa alttarille vietiin kaksi mullikkaa, oinas, seitsemän karitsaa ja kauris syntiuhriksi. Lehtimajanjuhlan ensimmäisenä päivänä uhrattiin 13 mullikkaa. Neljännen Mooseksen kirjan luvuissa 28 ja 29 luetellut yhteiset uhrit voi laskea yhteen. Vuodessa niitä kertyy 1 273 eläintä: 113 mullikkaa, 37 oinasta, 30 kaurista ja 1 093 karitsaa. Luku kertoo vain koko kansan yhteisistä uhreista.

Jokaisella ihmisellä oli lisäksi omansa. Lapsen synnyttänyt äiti toi pyhäkköön karitsan ja kyyhkysen. Laki tunsi myös köyhän, jolla ei ollut varaa lampaaseen, eikä sulkenut häntä ulkopuolelle. Hänellekin avattiin tie, joka oli sekin uhri:

Mutta jos hän ei saa hankituksi lammasta, ottakoon kaksi metsäkyyhkystä tai kaksi kyyhkysenpoikaa, toisen polttouhriksi ja toisen syntiuhriksi; ja pappi toimittakoon hänelle sovituksen, niin hän on puhdas."
3. Moos. 12:8

Erehdyksessä Jumalan käskyä vastaan rikkonut ihminen toi eläimen ilmestysmajan ovelle ja laski kätensä sen pään päälle. Ele oli yksinkertainen ja silti raskas. Käden kautta syyllisyys ikään kuin siirtyi eläimelle, joka kuoli ihmisen sijasta. Laki lupaa, että uhri tuotti silloin hänelle sovituksen (3. Moos. 1:4). Koko järjestyksen ydin oli veressä. Jumala itse selittää miksi:

Sillä lihan sielu on veressä, ja minä olen sen teille antanut alttarille, että se tuottaisi teille sovituksen; sillä veri tuottaa sovituksen, koska sielu on siinä.
3. Moos. 17:11

Heprean sovittamista tarkoittava verbi kipper merkitsee alun perin peittämistä. Samaa juurta on sana kofer, jonka sanakirja kääntää lunnaiksi ja elämän hinnaksi. Näiden sanojen valossa uhri avautuu uudella tavalla. Se oli toisen elämä, joka annettiin oman elämän sijaan. Veri peitti sen, mitä ihminen ei itse pystynyt pyyhkimään pois. Kerran vuodessa, sovituspäivänä, ylimmäinen pappi vei veren esiripun taakse kaikkeinpyhimpään. Muina päivinä sinne astuminen olisi merkinnyt kuolemaa. Niin suuri oli etäisyys ihmisen ja pyhän Jumalan välillä.

Synti, jolle ei ollut uhria

Koko tämä järjestys kattoi erehdykset. Heprean sana shegagah tarkoittaa tahatonta harha-askelta, kompastumista tietämättään. Tahalliselle synnille laki ei antanut uhria lainkaan:

Mutta se, joka tahallisesti tekee syntiä, olipa hän maassa syntynyt tai muukalainen, pilkkaa Herraa, ja hänet hävitettäköön kansastansa. Sillä hän on pitänyt halpana Herran sanan ja rikkonut hänen käskynsä; hänet tuhottakoon, syntivelka painaa häntä."
4. Moos. 15:30-31

Alkutekstissä tahallinen synti tehdään kohotetulla kädellä. Kuva on ihmisestä, joka nostaa kätensä Luojaansa vastaan ja tietää tekevänsä niin. Heti tämän säädöksen jälkeen kerrotaan miehestä, joka tavattiin keräämästä puita sapattina. Kansa ei tiennyt, mitä hänelle pitäisi tehdä. Hänet pantiin odottamaan. Vastaus tuli Herralta. Koko seurakunta vei hänet leirin ulkopuolelle ja kivitti hänet (4. Moos. 15:35-36).

Seuraavassa luvussa Koorah joukkoineen nousi kapinaan Moosesta ja Aaronia vastaan. He väittivät koko seurakunnan olevan yhtä pyhä ja kysyivät, miksi Mooses ja Aaron korottivat itsensä muiden yli. Mooses ei ryhtynyt väittelemään. Hän kääntyi kansan puoleen ja varoitti:

Ja hän puhui seurakunnalle sanoen: "Siirtykää pois näiden jumalattomien miesten majoilta älkääkä koskeko mihinkään, mikä on heidän, ettette tuhoutuisi kaikkien heidän syntiensä tähden".
4. Moos. 16:26

Pian sen jälkeen maa halkesi ja nielaisi kapinoitsijat. Ihminen luulee helposti, ettei Jumalan tahdon vastustamisella ole seurauksia. Erämaan kertomukset näyttävät, kuinka vakava asia on nousta ainoaa elävää Jumalaa vastaan. Juuri siksi Hänen rakkaudestaan on puhuttava jokaiselle.

Järjestyksen ollessa yhä voimassa jokainen meistä tarvitsisi sovitusta joka päivä. Jokainen erehdys vaatisi eläimen, papin ja matkan pyhäkköön. Tietoiselle valinnalle Jumalan tahtoa vastaan ei olisi sovitusta lainkaan.

Nykyajan alttarit

Erämaan uhrit voivat tuntua kaukaisilta. Ihmisen sydän on kuitenkin pysynyt samana. Moni meistä uhraa tänäkin päivänä, useimmiten ymmärtämättään. Maailman alttareille menevät oma elämä, jaksaminen, terveys ja rakkaat ihmissuhteet. Vastineeksi saamme hetken nautintoa ja huomiota. Ne haihtuvat nopeasti. Mikään niistä ei jää pysyväksi.

Jumala näkee tämän väsymyksen. Profeetan kautta Hän kysyy lempeästi ja kutsuu samalla luokseen:

Miksi annatte rahan siitä, mikä ei ole leipää, ja työnne ansion siitä, mikä ei ravitse? Kuulkaa minua, niin saatte syödä hyvää, ja teidän sielunne virvoittuu lihavuuden ääressä.
Jes. 55:2

Erämaan ankarat kertomukset kantavat samaa rakkautta. Jokainen kivitys ja kuolemantuomio kertoo, kuinka raskas velka oli. Se velka olisi kuulunut meille. Se siirrettiin Jumalan Pojan päälle, syyttömän Kristuksen harteille:

mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut.
Jes. 53:5

Siinä näkyy, mitä rakkaus todella tarkoittaa. Rakkaus lähti liikkeelle Jumalasta:

Siinä on rakkaus-ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.
1. Joh. 4:10

Varjo, joka osoitti eteenpäin

Kivitykset ja kuolemantuomiot kuuluvat samaan kertomukseen kuin Jumalan rakkaus. Ne näyttävät, mitä synti maksaa. Laki pystyi osoittamaan velan tarkasti ja rehellisesti, mutta sen poistaminen oli lain ulottumattomissa. Heprealaiskirje kuvaa tätä varjon avulla:

Sillä koska laissa on vain tulevan hyvän varjo, ei itse asiain olemusta, ei se koskaan voi samoilla jokavuotisilla uhreilla, joita he alinomaa kantavat esiin, tehdä niiden tuojia täydellisiksi.
Hepr. 10:1

Varjo on todellinen, mutta se ei ole itse asia. Tulijan varjo ehtii perille ennen häntä, jos valo on hänen selkänsä takana. Se kertoo, että joku on tulossa. Samalla tavalla uhrit kertoivat vuosisatojen ajan jostakin, mikä oli vasta tulossa. Ne eivät pyyhkineet velkaa, vaan muistuttivat siitä joka vuosi uudelleen. Heprealaiskirje sanoo suoraan, ettei härkien ja kauristen veri voi ottaa pois syntejä (Hepr. 10:4).

Laki oli ankara, jotta ihminen näkisi, ettei hän pysty täyttämään sitä. Jaakobin kirje muistuttaa, että koko lain pitäjäkin on yhden kohdan rikottuaan syypää kaikissa kohdin (Jaak. 2:10). Laki ei ollut tarkoitettu tieksi taivaaseen. Se oli kasvattaja, joka otti ihmistä kädestä ja johdatti häntä kohti Häntä, jota varjo ennakoi:

Niinmuodoin on laista tullut meille kasvattaja Kristukseen, että me uskosta vanhurskaiksi tulisimme.
Gal. 3:24

Voiko luotu maksaa Luojalleen

Tästä nousee kysymys, joka kuuluu jokaiselle. Voiko luotu hyvittää omin käsin ja teoin sen, että on kulkenut Luojansa tahtoa vastaan? Psalmin kirjoittaja pohti samaa ja päätyi vastaukseen, joka on yhä voimassa:

Kukaan ei voi veljeänsä lunastaa eikä hänestä Jumalalle sovitusta maksaa. Sillä hänen sielunsa lunastus on ylen kallis ja jää iäti suorittamatta,
Ps. 49:8-9

Profeetta Jesaja meni vielä pidemmälle. Hänen mukaansa ihmisen paraskin yritys on Jumalan edessä kuin tahrattu vaate (Jes. 64:6). Silti ajatus omin avuin maksettavasta velasta on houkutellut ihmistä kaikkina aikoina. Se on myös ollut kannattavaa niille, jotka ovat myyneet hyvitystä.

1500-luvun alussa Mainzin arkkipiispa lainasi 20 000 guldenia Fuggerin pankkihuoneelta maksaakseen virkansa vahvistusmaksun Rooman kuurialle. Velka katettiin aneilla. Paavi julisti vuonna 1515 erityisen aneen, jonka tuotosta puolet meni Pietarinkirkon rakentamiseen Roomassa ja puolet arkkipiispalle. Arkkipiispa palkkasi saarnaajan kiertämään ja kauppaamaan sitä. Hyötyjinä olivat paavinistuin, arkkipiispa ja hänen velkojansa. Maksajina olivat tavalliset ihmiset, jotka maksoivat aneista omien tai läheistensä sielujen puolesta. Raha kulki tavallisten ihmisten kukkaroista kirkon ja pankin kassaan.

Vuonna 1517 wittenbergiläinen teologian professori kirjoitti 95 teesiään. Niissä hän totesi, että kolikon kilahdus rahalippaaseen voi kasvattaa voittoa ja ahneutta, mutta kirkon esirukouksen tulos on yksin Jumalan vallassa. Tridentin kirkolliskokous kielsi aneiden myynnin joulukuussa 1563. Apostoli Pietari oli sanonut saman jo lähes 1 500 vuotta aiemmin. Hän muistutti, että ihmisen lunastushinta maksettiin aivan toisella valuutalla:

tietäen, ettette ole millään katoavaisella, ette hopealla ettekä kullalla, lunastetut turhasta, isiltä peritystä vaelluksestanne, vaan Kristuksen kalliilla verellä, niinkuin virheettömän ja tahrattoman karitsan,
1. Piet. 1:18-19

Vuonna 70 Jerusalemin temppeli tuhoutui. Uhrit loppuivat. Juutalainen perimätieto kertoo opettajasta, joka katseli raunioita oppilaansa kanssa. Oppilas valitti, että paikka, jossa Israelin synnit sovitettiin, oli raunioina. Opettaja vastasi, että heillä oli toinen yhtä tehokas sovituksen tie: laupeudenteot. Juutalaisen jumalanpalveluksen aamun, iltapäivän ja illan rukoukset vastaavat yhä niitä hetkiä, joina temppelissä uhrattiin. Kysymys sovituksesta jäi elämään, vaikka alttari katosi.

Joka etsii sovitusta yhä vanhan liiton tietä, uhreista tai niiden korvaajista, ei ole ottanut vastaan Jeesusta Kristusta Jumalan ainoana Poikana ja Vapahtajana.

Karitsa, joka otti pois

Vuosisatojen ajan alttarille tuotiin karitsa aamulla ja toinen illalla. Joka aamu velka oli yhä paikallaan. Sitten eräänä päivänä Jordanin tuolla puolen Johannes Kastaja näki Jeesuksen tulevan kohti. Hän oli papin poika ja tunsi uhrijärjestyksen. Hänen sanansa tiivistivät kaiken sen, mitä erämaan alttari oli vuosisatoja odottanut:

Seuraavana päivänä hän näki Jeesuksen tulevan tykönsä ja sanoi: "Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!
Joh. 1:29

Erämaan karitsa peitti yhden päivän synnit. Jumalan Karitsa otti pois koko maailman synnin. Papit seisoivat päivästä toiseen saman alttarin ääressä. Heidän työnsä jäi aina kesken. Kristus uhrasi itsensä kerran ja istuutui, koska työ oli valmis:

Ja kaikki papit seisovat päivä päivältä palvelustaan toimittamassa ja usein uhraamassa, aina samoja uhreja, jotka eivät ikinä voi syntejä poistaa; mutta tämä on, uhrattuaan yhden ainoan uhrin syntien edestä, ainiaaksi istuutunut Jumalan oikealle puolelle,
Hepr. 10:11-12

Ylimmäinen pappi meni kaikkeinpyhimpään kerran vuodessa eläimen veren kanssa. Kristus meni sinne omalla verellään kerta kaikkiaan (Hepr. 9:12). Samalla Hän teki jotakin, mihin kukaan pappi ei ollut pystynyt. Hän otti pois sen kirjoituksen, joka todisti meitä vastaan. Sen Hän naulitsi ristiin:

ja pyyhki pois sen kirjoituksen säädöksineen, joka oli meitä vastaan ja oli meidän vastustajamme; sen hän otti meidän tieltämme pois ja naulitsi ristiin.
Kol. 2:14

Siksi uhrialttari on tyhjä. Tuhannet karitsat vuodessa korvautuivat yhdellä. Missä synnit on annettu anteeksi, siellä uhria ei enää tarvita (Hepr. 10:18). Koko ihmiskunnan toivo on yhdessä paikassa, Golgatan ristillä. Siellä syytön kärsi syyllisten puolesta ja maksoi velan, jota kukaan meistä ei olisi voinut maksaa. Ihminen, joka torjuu tämän maksun, jää itse velalliseksi. Ihmisen vastarinta ei pysäytä Jumalan suunnitelmaa. Ilman välimiestä velan hinta on kuolema:

Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.
Room. 6:23

Joka aamu uusi

Risti ei tee ihmisestä täydellistä tässä ajassa. Tässä lihassa ihminen erehtyy ja kompastuu päivittäin. Raamattu sanoo sen suoraan. Samalla se kertoo, mitä epätäydellinen ihminen voi tehdä:

Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.
1. Joh. 1:8-9

Erämaassa jokainen aamu tarvitsi uuden karitsan. Kristuksessa jokainen aamu tuo uuden armon. Valitusvirsien kirjoittaja suri Jerusalemin tuhoa. Silti hän kirjoitti:

Herran armoa on, ettemme ole aivan hävinneet, sillä hänen laupeutensa ei ole loppunut: se on joka aamu uusi, ja suuri on hänen uskollisuutensa.
Valit. 3:22-23

Synnin vakavuuden tunteminen voi kuitenkin mennä myös liian pitkälle. Pelko jokaisesta virheestä voi kasvaa niin suureksi, että luottamus ristin työhön heikkenee. Ihminen alkaa syyllistää itseään kaikesta. Sekin kaataa hänet, vain toiseen suuntaan. Apostoli Paavali tunsi tämän kamppailun. Hän huusi ääneen: "Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?" (Room. 7:24). Vastaus tuli samassa hengenvedossa. Heti sen perään hän kirjoitti:

Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.
Room. 8:1

Pelon tilalle tulee rakkaus, joka karkottaa pelon (1. Joh. 4:18). Erämaan kansa pysyi etäällä kaikkeinpyhimmästä. Vain ylimmäinen pappi sai astua sinne kerran vuodessa. Kristuksen omat saavat nyt tulla armon istuimen eteen milloin tahansa:

Käykäämme sentähden uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon, avuksemme oikeaan aikaan.
Hepr. 4:16

Syyllisyyden vastapainoksi Pyhä Henki tuo ihmisen elämään ilon. Jumalan valtakunta on vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä (Room. 14:17). Jeesuksen seuraaja voi kulkea raskaiden vaikeuksien läpi niin, että sydämessä säilyvät rauha ja ilo. Ulkopuolisesta se voi näyttää käsittämättömältä. Sellaisen voi antaa vain Jumala. Apostoli kuvasi tätä elämää ahdingon keskeltä:

murheellisina, mutta aina iloisina, köyhinä, mutta kuitenkin monia rikkaiksi tekevinä, mitään omistamatta, mutta kuitenkin omistaen kaiken.
2. Kor. 6:10

Maksettu

Ilman Jeesusta meillä olisi alttari, veri ja jokavuotinen muistutus synneistä. Aamulla karitsa ja illalla toinen, eikä velka koskaan pienenisi. Tahalliselle kapinalle ei olisi mitään.

Kaikki tämä on vaihdettu yhteen uhriin. Velkaa ei tarvitse kantaa eikä maksaa itse, sillä se on jo maksettu. Ristin työ odottaa vain, että ihminen ottaa sen vastaan nöyränä sellaisena kuin on. Armo on silloin joka aamu uusi.

Ihmiskunnan tarvitsee vain pysähtyä. Omilla teoilla ja ansioilla maksaminen voi loppua, sillä ikuisuuden hintaa kukaan ei pysty niillä kuittaamaan. Maailma ja Jumalan vihollinen lumoavat meitä tekemään, sanomaan, kokemaan ja ansaitsemaan yhä enemmän. Kaikki se on epäjumalan palvelusta ja suorittamista, jossa uhri annetaan tälle maailmalle ja sen ruhtinaalle. Jeesus Kristus kuoli ristillä ja nousi kuolleista. Jumala sovitti Hänessä koko velan meidän puolestamme, jotta voisimme lakata maksamasta sitä, mihin varallisuutemme ja kykymme eivät koskaan riitä. Peilin edessä jää lopulta vain yksi kysymys, johon ihmisen on syytä pysähtyä vastaamaan nyt. Sen esitti Jumala itse:

Mutta Herra Jumala huusi miestä ja sanoi hänelle: "Missä olet?"
1. Moos. 3:9