Toivo on nuora, joka on sidottu ikkunaan
Toivo ei ole tunne, joka kannattelee ihmistä. Se on nuora, joka kannattelee, koska sen toinen pää on kiinni jossakin.
Jerikon muurissa oli ikkuna. Ikkunassa riippui punainen nauha. Kaupungin kaikki muut talot olivat samanlaisia kuin tämä, samaa kiveä ja laastia sekä samaan tuhoon tuomittuja. Vakoojat olivat sanoneet Raahabille: "sido tätä punaista nauhaa siihen ikkunaan, josta laskit meidät alas" (Joos. 2:18). Hän teki niin heti heidän lähdettyään: "Ja hän sitoi sen punaisen nauhan ikkunaan" (Joos. 2:21). Muurit sortuivat. Raahab ja koko hänen perheensä jäivät henkiin (Joos. 6:25).
Suomalainen lukija ei näe tässä kohdassa sanaa toivo. Hepreaksi se on siinä. Nauha on tiqvah, sama sana, joka Raamatun muissa kohdissa käännetään toivoksi. Sanan kirjaimellinen merkitys on nuora tai punos, jokin, jolla kaksi asiaa sidotaan yhteen. Raahabin toivo ei ollut mielentila. Se oli nauha, joka oli sidottu ikkunaan lupauksen varaan. Lupauksen oli antanut toinen.
Lipas, johon toivo jäi
Maailma on puhunut toivosta niin kauan kuin se on puhunut mistään. Kreikkalainen runoilija Hesiodos kertoi naisesta, joka avasi astian kannen ja päästi maailmaan sairaudet, raskaan työn ja kaikki vaivat. Vain yksi jäi astian sisään. Runoilijan mukaan toivo jäi särkymättömään kotiinsa astian reunan alle eikä lentänyt ulos. Kertomusta on luettu kahdella tavalla vuosisatojen ajan. Toiset näkevät toivon ihmiselle jääneenä lohdutuksena. Toiset kysyvät, miksi toivo oli pahojen asioiden astiassa lainkaan.
Friedrich Nietzsche valitsi jälkimmäisen tulkinnan. Hänen mukaansa ihminen pitää astiaa yhä onnen aarteena, vaikka se oli täynnä pahaa. Viimeistä jäljelle jäänyttä pahaa hän kutsuu suurimmaksi onnekseen. Nietzschen johtopäätös on jyrkkä: toivo on totisesti pahoista suurin, sillä se pitkittää ihmisen kärsimystä.
Antiikin viisaat puhuivat samasta varovaisemmin. Ateenalaiset sanoivat Thukydideen historiassa pienen saaren asukkaille, jotka luottivat pelastukseen ylivoiman edessä, että toivo on vaaran lohduttaja. Sen luonto on kuitenkin tuhlaileva. Kaikkensa sen varaan panneet näkevät sen todelliset kasvot vasta tuhouduttuaan. Filosofi Seneca siteerasi kirjeessään toista ajattelijaa: lakkaa toivomasta, niin lakkaat pelkäämästä. Toivo ja pelko olivat hänelle saman ketjun kaksi päätä. Kummassakin mieli elää tulevassa, jota se ei hallitse.
Albert Camus vei ajatuksen loppuun. Maailmassa, joka ei vastaa ihmisen kysymyksiin, rehellinen ihminen elää hänen mukaansa kokonaan ilman toivoa, eikä se ole sama asia kuin epätoivo. Uskonnollinen toivo oli Camusille pakoa. Hänen mukaansa sitä etsineet ajattelijat jumaloivat sen, mikä heitä murskasi. He löysivät syyn toivoa juuri siitä, mikä heitä köyhdytti.
Toivo, jonka ihminen rakentaa itse
Moderni ajattelu ei ole hylännyt toivoa. Se on siirtänyt sen ihmisen käsiin. Filosofi Ernst Bloch kirjoitti laajan teoksen toivon periaatteesta ja halusi toivon, joka on opittu ja ymmärretty. Hän kutsui sitä nimellä docta spes. Hänen toivonsa ei katsonut ylöspäin vaan eteenpäin historiaan, jonka ihminen itse rakentaa.
Psykologia on mitannut toivoa samassa hengessä. Psykologi C. R. Snyderin kehittämä toivon teoria vuodelta 1991 määrittelee toivon kahdesta osasta: tahdosta pyrkiä kohti päämäärää ja kyvystä löytää sinne reittejä. Toivo on silloin ihmisen omaa voimaa ja suunnitelmallisuutta. Sen rinnalla tutkitaan optimismia, jonka tutkijat määrittelevät yleiseksi ja melko pysyväksi taipumukseksi odottaa hyviä lopputuloksia. Kumpikin on hyödyllinen. Kumpikin elää kuitenkin kokonaan ihmisen sisällä. Toivo on siinä ihmisen oma kyky. Se kestää niin kauan kuin kyky kestää.
Ranskalainen filosofi Gabriel Marcel erotti toivon optimismista toisin. Optimisti arvioi, että asiat todennäköisesti menevät hyvin. Toivova ihminen ei laske. Marcelin mukaan toivo on sen vakuuttamista, että olemisen ytimessä on kaiken tiedon ja kaikkien laskelmien tuolla puolen salainen periaate, joka on hänen puolellaan. Siinä maailman ajattelu tulee lähimmäs Raamattua. Se aavistaa, että toivolla on toinen pää. Nimeä se ei sille anna.
Sana, joka tarkoitti odotusta
Suomen kielen toivo on vanha sana. Suomen sanojen alkuperää selvittävän sanakirjan mukaan sen merkitys on ollut harras odotus ja myös luulo. Murteissa toivoa on voinut tarkoittaa luvata tai ennustaa. Samasta sanasta on muodostettu toivioretki, pyhiinvaellus. Kieli muistaa sen, minkä ajattelu on unohtanut: toivo on ollut matkaa kohti jotakin pyhää, ei tunnetta ihmisen sisällä.
Heprean Raamattu tekee saman vielä selvemmin. Sen toinen keskeinen toivon sana on qavah. Senkin kantamerkitys on sitoa yhteen tai punoa. Siitä on kehittynyt merkitys odottaa. Suomalainen käännös kääntää sen useimmiten sanalla odottaa. Siksi suuri osa Vanhan testamentin toivosta on suomeksi odottamista. Jaakob sanoi kuolinvuoteellaan: "Sinulta minä odotan pelastusta, Herra" (1. Moos. 49:18). Psalmi yhdistää molemmat sanat samaan jakeeseen:
Minä odotan Herraa, minun sieluni odottaa, ja minä panen toivoni hänen sanaansa.
Ps. 130:5
Jesajan lupaus kuuluu samaan joukkoon. Suomeksi siinä ei lue toivo, mutta hepreaksi se on toivon sana: "mutta ne, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohottavat siipensä kuin kotkat. He juoksevat eivätkä näänny, he vaeltavat eivätkä väsy" (Jes. 40:31). Raamatun toivo ei ole maailman arvio siitä, miten asiat todennäköisesti menevät. Se on odottamista, joka on kiinnittynyt Häneen, jota odotetaan.
Kaksi toivoa, jotka näyttävät samalta
Maailman toivolla ja Raamatun toivolla on yhteistä enemmän kuin kumpikaan haluaisi myöntää. Kumpikin katsoo eteenpäin. Kumpikin pitää ihmisen elossa silloin, kun nykyhetki ei riitä. Job tiesi tämän luonnosta: "Onhan puullakin toivo: vaikka se maahan kaadetaan, kasvaa se uudelleen, eikä siltä vesaa puutu" (Job 14:7). Toivo on kirjoitettu luotuun. Se on kannostaan versovassa puussa sekä ihmisessä, joka nousee aamulla vielä kerran.
Ero on siinä, mihin toivo on sidottu. Sananlaskut sanovat sen lyhyesti: "Vanhurskasten odotus koituu iloksi, mutta jumalattomien toivo hukkuu" (Sananl. 10:28). Job sanoi saman niistä, jotka unohtavat Jumalan: "jumalattoman toivo katoaa" (Job 8:13). Toivo, joka on sidottu ihmisen omaan voimaan, omaisuuteen tai laskelmiin, katoaa niiden mukana. Thukydideen ateenalaiset olivat siinä oikeassa. Toivo, jonka varaan pannaan kaikki ja jonka toinen pää on tyhjässä, paljastaa kasvonsa vasta tuholla.
Raamatun toivolla on nimi. Psalmin kirjoittaja ei sano, että hänellä on toivoa. Hän sanoo: "Sillä sinä olet minun toivoni, Herra, Herra, minun turvani hamasta nuoruudestani" (Ps. 71:5). Paavali kutsuu Kristusta Jeesusta suoraan "meidän toivomme" (1. Tim. 1:1) ja kuvaa uskovien salaisuutta sanoin "Kristus teissä, kirkkauden toivo" (Kol. 1:27). Toivon vastakohta ei hänen mukaansa ole epätoivo vaan elämä ilman Jumalaa. Hän muistuttaa efesolaisia ajasta, jolloin he olivat "ilman toivoa ja ilman Jumalaa maailmassa" (Ef. 2:12). Nämä kaksi puutetta ovat hänelle yksi ja sama.
Kaksi toivoa. Maailman toivo katsoo eteenpäin ja arvioi. Se on ihmisen omaa voimaa. Siksi se kestää niin kauan kuin ihminen kestää. Raamatun toivo katsoo eteenpäin ja odottaa. Se on nuora, jonka toinen pää on Jumalan kädessä. Siksi se kestää silloinkin, kun ihminen ei enää jaksa.
Toivo, joka kestää ahdistuksen
Nietzsche oli oikeassa yhdessä asiassa. Toivo todella pitää ihmisen koettelemuksessa pidempään kuin epätoivo. Raamattu ei kiellä sitä. Se sanoo vielä enemmän: toivo syntyy juuri koettelemuksessa. Paavali kirjoittaa roomalaisille:
Eikä ainoastaan se, vaan meidän kerskauksenamme ovat myös ahdistukset, sillä me tiedämme, että ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä, mutta kärsivällisyys koettelemuksen kestämistä, ja koettelemuksen kestäminen toivoa; mutta toivo ei saata häpeään; sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu.
Room. 5:3-5
Maailman toivo pitkittää kärsimystä, koska se ei tiedä, mihin kärsimys päättyy. Raamatun toivo kestää kärsimyksen, koska se tietää. Ero ei ole kärsimyksen pituudessa vaan siinä, onko sillä suunta.
Valitusvirsien kirjoittaja istui raunioiden keskellä. Jerusalem oli hävitetty. Hänen omat sanansa olivat täynnä nälkää, pimeyttä ja pilkkaa. Keskellä valitusta hän kääntyy: "Tämän minä painan sydämeeni, sentähden minä toivon" (Valit. 3:21). Seuraavat jakeet kertovat, mitä hän painoi sydämeensä: "Herran armoa on, ettemme ole aivan hävinneet, sillä hänen laupeutensa ei ole loppunut: se on joka aamu uusi, ja suuri on hänen uskollisuutensa" (Valit. 3:22-23). Hän ei toivonut siksi, että tilanne olisi parantunut. Tilanne ei ollut muuttunut lainkaan. Hän toivoi, koska Jumalan uskollisuus ei ollut muuttunut.
Aabraham toivoi samalla tavalla. Hänen ruumiinsa oli vanha ja Saaran kohtu kuollut. Silti "Aabraham toivoi, vaikka ei toivoa ollut" (Room. 4:18). Maailman kielellä se on mahdotonta. Raamatun kielellä se on toivon koko sisältö. Heprealaiskirje antaa sille kuvan, joka sopii Raahabin nauhan rinnalle:
Se toivo meille on ikäänkuin sielun ankkuri, varma ja luja, joka ulottuu esiripun sisäpuolelle asti,
Hepr. 6:19
Ankkuri ei pidä laivaa paikallaan siksi, että laiva olisi vahva. Se pitää, koska sen köyden toinen pää on kiinni pohjassa, jota myrsky ei liikuta. Laiva heiluu yhä. Se ei vain ajelehdi pois.
Raamattu ei kaunistele odottamisen tuskaa. Sananlaskut myöntävät: "Pitkä odotus tekee sydämen sairaaksi, mutta täyttynyt halu on elämän puu" (Sananl. 13:12). Psalmin kirjoittaja puhuu omalle sielulleen levottomuutensa keskellä: "Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa" (Ps. 42:6). Toivo ei poista levottomuutta. Se antaa levottomalle sielulle suunnan.
Mihin toivo päättyy
Maailman toivo päättyy kuolemaan. Camus sanoi sen rehellisesti. Paavali myönsi saman ehdollisena: "Jos olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, niin olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat" (1. Kor. 15:19). Toivo, joka ulottuu vain hautaan asti, on lyhyt nuora.
Raamatun toivo päättyy toisin. Se ei katoa pettymykseen. Se päättyy täyttymykseen. Paavali selittää sen yhdellä jakeella:
Sillä toivossa me olemme pelastetut, mutta toivo, jonka näkee täyttyneen, ei ole mikään toivo; kuinka kukaan sitä toivoo, minkä näkee?
Room. 8:24
Toivo on odottamisen aikaa varten. Sillä hetkellä, kun odotettu nähdään, toivo on tehnyt tehtävänsä. Johannes kuvaa sitä hetkeä: "Rakkaani, nyt me olemme Jumalan lapsia, eikä ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena, kuin hän on" (1. Joh. 3:2). Seuraava jae kertoo, mitä toivo tekee ihmiselle jo odotuksen aikana: "Ja jokainen, joka panee häneen tämän toivon, puhdistaa itsensä, niinkuin hän on puhdas" (1. Joh. 3:3). Toivo ei ole passiivista istumista. Se muuttaa sitä, joka odottaa.
Paavalin rakkauden luvun viimeinen jae asettaa toivon oikealle paikalleen: "Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus" (1. Kor. 13:13). Toivo on suuri, mutta se ei ole suurin. Se on nuora, jota pitkin kuljetaan kohti Häntä, joka on rakkaus. Perillä nuoraa ei enää tarvita.
Hoosea antaa toivolle vielä yhden kuvan. Aakorin laakso oli Israelin historiassa onnettomuuden paikka, jossa synti oli tuonut tappion koko kansalle. Juuri siitä laaksosta Jumala lupaa tehdä jotakin uutta: "Minä annan hänelle sieltä alkaen hänen viinimäkensä ynnä Aakorin laakson toivon oveksi" (Hoos. 2:15). Paikka, jossa kaikki meni rikki, muuttuu oveksi. Maailman toivo pyrkii pois laaksosta. Raamatun toivo kulkee sen läpi ja löytää sieltä oven.
Miksi toivo mainitaan niin usein
Suomalaisessa 33/38-käännöksessä toivo mainitaan jossakin muodossaan noin 170 jakeessa. Niistä puolet on Vanhassa testamentissa. Luku ei vielä kerro kaikkea, sillä monessa kohdassa toivo on käännetty odottamiseksi. Eniten toivosta puhuvat Psalmit ja Jobin kirja. Seuraavina tulevat Roomalaiskirje, Apostolien teot ja Paavalin kirjeet korinttilaisille.
Järjestys ei ole sattumaa. Toivosta puhutaan eniten siellä, missä kärsitään eniten. Job istui tuhkassa ja menetti kaiken. Psalmien kirjoittajat huusivat syvyyksistä. Apostolit kirjoittivat vankiloista ja vainojen keskeltä. Toivoa ei tarvita siellä, missä kaikki on hyvin. Sitä tarvitaan siellä, missä mikään ei ole. Siksi Raamattu palaa siihen yhä uudelleen.
Pietari antaa uskoville tehtävän, joka koskee jokaista aikaa: "olkaa aina valmiit vastaamaan jokaiselle, joka teiltä kysyy sen toivon perustusta, joka teissä on" (1. Piet. 3:15). Maailma kysyy sitä yhä. Sen omat vastaukset ovat vaihdelleet lohdutuksesta harhaan ja harhasta ihmisen omaan voimaan. Uskova ihminen ei vastaa kertomalla, miten hyvin hänellä menee. Hän kertoo, mihin hänen nuoransa on sidottu.
Sakarja kutsuu vankeja nimellä, jossa on sama heprean sana kuin Raahabin ikkunassa: "Tulkaa takaisin varustukseen, te vangit, joilla on toivo; myös tänä päivänä minä julistan: kaksin verroin minä sinulle korvaan" (Sak. 9:12). He ovat yhä vankeja. He ovat silti toivon vankeja, sidottuja siihen, joka lupasi korvata. Raahabin talo oli muurissa, joka sortui. Talo ei pelastunut siksi, että sen kivet olisivat olleet muita parempia. Se pelastui, koska ikkunassa riippui nauha. Nauha oli sidottu lupaukseen.