Kultainen vasikka, jolla on oikea nimi
Luopio harvoin kieltää Jumalaa. Useimmiten hän pitää nimen ja vaihtaa sen, mikä nimen takana on.
Kuningas Jerobeam ei julistanut kansalleen uutta uskontoa. Hän ei käskenyt heitä hylkäämään Israelin Jumalaa. Hän oli huolissaan siitä, että kansa kulki Jerusalemin temppeliin ja kiintyisi siellä toiseen kuninkaaseen. Raamattu kertoo, mitä hän teki:
Mietittyään asiaa kuningas teetti kaksi kultaista vasikkaa ja sanoi heille: "Te olette jo tarpeeksi kauan kulkeneet Jerusalemissa. Katso, Israel, tässä on sinun Jumalasi, joka on johdattanut sinut Egyptin maasta."
1. Kun. 12:28
Jerobeam lausui vasikan edessä oikean Jumalan oikeat teot. Egyptistä vapauttaminen oli totta. Nimikin oli oikea. Vain se, mitä nimellä nyt tarkoitettiin, oli vaihtunut. Hänen kaltaisensa luopumus ei näytä luopumukselta. Se näyttää käytännölliseltä ratkaisulta, joka säästää kansan pitkältä matkalta ja pitää valtakunnan koossa.
Tästä kysymys alkaa: mitä tapahtuu, kun maailman paine erottaa uskon Jeesukseen Kristukseen Vanhan testamentin Jumalasta? Vastaus löytyy Raamatusta, historiasta ja ihmisen mielestä. Ensin kannattaa kuitenkin katsoa itse sanaa.
Sana, joka tarkoitti kapinaa
Suomen kielen luopua on johdettu verbistä luoda. Kotimaisten kielten keskuksen etymologisen sanakirjan mukaan sen merkityksiä ovat erota, antaa pois ja jättää. Sanalla on myös arkinen, lähes huomaamaton käyttö: kankaan reuna luopuu, kun se purkautuu. Sana luopio on nuorempi. Sanakirjan mukaan se on 1800-luvulla luotuja oppitekoisia sanoja ja tarkoittaa ihmistä, joka on luopunut aatteestaan tai puolueestaan eettisesti tuomittavalla tavalla.
Kreikan apostasia oli ensin maallinen sana. Kreikan klassisen sanakirjan mukaan sen perusmerkitys on loikkaus ja kapina. Uskonnollinen merkitys, kapina Jumalaa vastaan, tuli vasta Vanhan testamentin kreikannoksessa. Sama kaksijakoisuus näkyy Uudessa testamentissa. Apostolien teoissa luopuminen on poliittista kapinaa: galilealainen Juudas "vietteli kansaa luopumaan puolellensa" (Apt. 5:37).
Heprean sana kertoo vielä enemmän. Jeremian kirjan luopumus on meshuvah. Se tulee verbistä shuv, kääntyä. Luopumus on kääntymistä pois. Samasta verbistä tulee myös kääntyminen takaisin, eli parannus. Jeremia käyttää samaa juurta kolmesti yhdessä jakeessa:
Palatkaa takaisin, te luopuneet lapset, niin minä parannan teidän luopumuksenne." -"Katso, me tulemme sinun tykösi, sillä sinä olet Herra, meidän Jumalamme.
Jer. 3:22
Luopumus ja parannus ovat hepreassa saman liikkeen kaksi suuntaa. Ihminen, joka on kääntynyt pois, voi kääntyä takaisin samalla voimalla.
Kiivaus Jumalan puolesta
Raamatun vaarallisin luopumus ei ole jumalattomuutta. Se on kiivautta Jumalan puolesta ilman Häntä, jonka Jumala lähetti. Paavali tiesi sen omasta elämästään:
"Minä olen juutalainen, syntynyt Kilikian Tarsossa, mutta kasvatettu tässä kaupungissa ja Gamalielin jalkojen juuressa opetettu tarkkaan noudattamaan isien lakia; ja minä kiivailin Jumalan puolesta, niinkuin te kaikki tänä päivänä kiivailette. Ja minä vainosin tätä tietä aina kuolemaan asti, sitoen ja heittäen vankeuteen sekä miehiä että naisia,
Apt. 22:3-4
Hän ei vainonnut kristittyjä siksi, että olisi vihannut Jumalaa. Hän vainosi heitä, koska rakasti Jumalaa sellaisena kuin hän Hänet ymmärsi. "Luulin minäkin, että minun tuli paljon taistella Jeesuksen, Nasaretilaisen, nimeä vastaan" (Apt. 26:9). Jeesus oli sanonut ennalta, että näin käy: "tulee aika, jolloin jokainen, joka tappaa teitä, luulee tekevänsä uhripalveluksen Jumalalle" (Joh. 16:2). Seuraava jae kertoo syyn: "Ja sen he tekevät teille, koska he eivät tunne Isää eivätkä minua" (Joh. 16:3).
Jeesus ei erota näitä kahta toisistaan. Joka ei tunne Poikaa, ei tunne Isääkään. Hän sanoi sen suoraan niille, jotka kysyivät Hänen Isäänsä: "Te ette tunne minua ettekä minun Isääni; jos te tuntisitte minut, niin te tuntisitte myös minun Isäni" (Joh. 8:19). Johannes kirjoitti saman kirjeeseensä niin, ettei sitä voi ymmärtää väärin: "Kuka ikinä kieltää Pojan, hänellä ei ole Isääkään. Joka tunnustaa Pojan, hänellä on myös Isä" (1. Joh. 2:23).
Paavalin kiivauden kohde oli oikea Jumala. Hänen kiivautensa oli silti väärää, koska se tapahtui ilman Poikaa. Myöhemmin hän sanoi omasta kansastaan: "heillä on kiivaus Jumalan puolesta, mutta ei taidon mukaan" (Room. 10:2). Kiivaus ei todista mitään. Se kertoo vain siitä, kuinka paljon ihminen on valmis tekemään sen puolesta, minkä hän uskoo oikeaksi.
Apostolien teoissa on vielä yksi käänne. Jerusalemissa Paavalia itseään syytettiin luopumuksesta. Hänen kerrottiin opettavan juutalaisia "luopumaan Mooseksesta" (Apt. 21:21). Kreikaksi sana on juuri apostasia. Paavali vastasi maaherran edessä: "minä sitä tietä vaeltaen, jota he lahkoksi sanovat, niin palvelen isieni Jumalaa, että minä uskon kaiken, mitä on kirjoitettuna laissa ja profeetoissa" (Apt. 24:14). Paavalin mukaan hän ei ollut luopunut Mooseksen Jumalasta. Juuri Jeesuksessa hän oli löytänyt Hänet. Jeesus sanoi saman: "Sillä jos te Moosesta uskoisitte, niin te uskoisitte minua; sillä minusta hän on kirjoittanut" (Joh. 5:46).
Kaksi tietä samaan katkokseen
Isän ja Pojan erottaminen on historiassa kulkenut kahteen suuntaan. Kumpikin näyttää alussa toisen vastakohdalta, mutta ne päätyvät samaan.
Ensimmäinen tie irrottaa Jeesuksen Vanhan testamentin Jumalasta. 100-luvulla Markion opetti, että Vanhan testamentin luoja-Jumala ja Jeesuksen ilmoittama hyvä Jumala ovat eri jumalia. Kirkkoisä Tertullianus kirjoitti häntä vastaan laajan teoksen ja kuvasi opetuksen ytimen yhdellä lauseella: harhaoppinen tuo kaksi jumalaa. Toista, Luojaa, on mahdoton kieltää. Toista hän ei koskaan pysty todistamaan.
Sama ajatus palasi 1900-luvulla raskaammassa muodossa. Vuonna 1939 Saksan protestanttiset kirkot, yhteensä 11, perustivat Eisenachiin instituutin, jonka tehtävä oli tutkia ja poistaa juutalainen vaikutus kirkon elämästä. Instituutti tuotti Raamatun ilman Vanhaa testamenttia. Uudesta testamentista poistettiin Jeesuksen sukuluettelot, jotka osoittivat Hänen polveutuvan Daavidista. Samoin poistettiin lainaukset Vanhasta testamentista ja maininnat täyttyneistä profetioista. Jeesuksesta tehtiin sotaisa sankarihahmo. Israelin Jumalasta irrotettuna Jeesuksesta tuli kuva, jonka aikakausi saattoi muovata tarpeisiinsa.
Lievempi muoto elää nykyäänkin. Vuonna 2018 yhdysvaltalainen suurkirkon pastori kehotti saarnassaan irrottamaan kristillisen uskon Vanhan testamentin arvomaailmasta. Arvostelun jälkeen hän tarkensi kantaansa: kyseessä on sama Jumala, joka vain teki kahta eri asiaa. Keskustelu osoitti, kuinka helposti Vanhan testamentin sivuuttaminen alkaa näyttää nykyaikaiselta ja lempeältä ratkaisulta.
Toinen tie kulkee päinvastaiseen suuntaan. Siinä pidetään kiinni Vanhan testamentin Jumalasta ja jätetään Poika sivuun. Vuonna 2007 joukko muslimioppineita kirjoitti kristityille avoimen kirjeen, jonka nimi oli A Common Word. Kirje lainasi Jeesuksen sanoja kahdesta suurimmasta käskystä ja kutsui kristittyjä Koraanin sanoin yhteiseen sanaan. Sen sisältö on, että palvellaan vain Jumalaa eikä Hänelle aseteta rinnalle ketään.
Vuonna 2019 roomalaiskatolisen kirkon paavi ja egyptiläisen al-Azhar-yliopiston suurimaami allekirjoittivat Abu Dhabissa asiakirjan ihmisten veljeydestä. Asiakirja puhuu Jumalasta toistuvasti. Sen mukaan uskontojen ensimmäinen ja tärkein tavoite on uskoa Jumalaan ja kunnioittaa Häntä. Jeesusta tai Kristusta se ei mainitse kertaakaan. Asiakirjan innoittamana Abu Dhabiin rakennettiin Abrahamilainen perhetalo, jossa moskeija, kirkko ja synagoga ovat samalla pihalla. Abu Dhabin hallinnon tiedotteessa sitä kutsutaan rauhanomaisen rinnakkaiselon majakaksi.
Suomessakaan kysymys ei ole vieras. Evankelis-luterilaisen kirkon uskontodialogia käsittelevä asiakirja ohjeistaa, miten uskontojen yhteinen rukous järjestetään niin, että kaikki voivat säilyttää henkisen eheytensä. Kirkon pappia vastaan on tehty kantelu tuomiokapitulille, koska hän on opettanut, että kristityillä ja muslimeilla on sama Jumala.
Tavoitteet ovat monella rauhanomaisia ja vilpittömiä, eikä tässä arvioida kenenkään sydäntä. Rakenne on silti sama kuin Jerobeamin alttarilla. Nimi on oikea, samoin teot, joihin nimellä viitataan. Isä ilman Poikaa ei silti ole Raamatun Isä. Heprealaiskirje sanoo, että Jumala, joka muinoin puhui isille profeettojen kautta, "on hän näinä viimeisinä päivinä puhunut meille Pojan kautta" (Hepr. 1:2). Johannes lisää: "Kuka ikinä menee edemmäksi eikä pysy Kristuksen opissa, hänellä ei ole Jumalaa; joka siinä opissa pysyy, hänellä on sekä Isä että Poika" (2. Joh. 1:9).
Kaksi tietä, sama katkos. Toinen pitää Jeesuksen ja jättää Vanhan testamentin Jumalan. Toinen pitää Vanhan testamentin Jumalan ja jättää Jeesuksen. Kumpikin erottaa sen, minkä Raamattu pitää yhtenä: "Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän" (Joh. 14:9).
Paine, joka ei tarvitse miekkaa
Luopumus on harvoin ollut ihmisen oma yksinäinen päätös. Makkabilaiskirjat kertovat ajasta, jolloin vieras kuningas pakotti Israelin luopumaan: "Mutta kuninkaan lähettiläät, joiden tuli pakottaa luopumukseen, tulivat Moodeinin kaupunkiin, saattaaksensa sen uhraamaan" (1. Makkabilaiskirja 2:15). Kirja kuuluu Raamatun apokryfeihin, mutta se kuvaa hyvin sen, mitä globaali paine on ollut: valta tulee kaupunkiin ja odottaa, että sen asukkaat tekevät saman kuin kaikki muut.
Danielin kirja näkee saman tulevaisuudessa, mutta paineen väline on toinen: "Ja liitonrikkojat hän viettelee luopumukseen houkutuksillaan, mutta niitten joukko, jotka tuntevat Jumalansa, pysyy lujana ja tekee tehtävänsä" (Dan. 11:32). Houkutus toimii siellä, missä miekka ei tehoaisi. Nykyinen paine on enimmäkseen tällaista. Se ei vaadi uhraamaan epäjumalalle. Se odottaa, että ihminen pitää vakaumuksensa yksityisenä ja puhuu julkisesti niin kuin muut.
Psykologia on mitannut tätä painetta. Solomon Asch teki 1950-luvulla kokeita, joissa ihminen joutui arvioimaan viivojen pituuksia ryhmässä. Muut ryhmän jäsenet oli ohjeistettu vastaamaan yksimielisesti väärin. Asch asetti koehenkilön tutkimuksensa sanoin "vähemmistöksi, joka on yksin väärää ja yksimielistä enemmistöä vastaan". Moni myötäili ryhmää, vaikka näki oman silmänsä edessä, että ryhmä oli väärässä.
Viestintätutkija Elisabeth Noelle-Neumann kuvasi hiljaisuuden spiraalin. Eristäytymisen pelko saa ihmisen vaikenemaan, kun hän uskoo mielipiteensä jäävän vähemmistöön. Mitä useampi vaikenee, sitä yksinäisemmältä kanta näyttää. Taloustieteilijä Timur Kuran nimitti ilmiön laajempaa muotoa preferenssien vääristämiseksi: ihmiset julistavat julkisesti muuta kuin yksityisesti ajattelevat. Siksi yhteiskunnan todellinen mieliala voi pysyä piilossa pitkään.
Psykologiset tutkimukset selittävät, miksi kukaan ei tunne itseään luopioksi. Ihminen ei hylkää Jumalaa yhdellä päätöksellä. Hän vaikenee kerran, myötäilee kerran ja rukoilee kerran siellä, missä nimet on sovittu yhteisiksi. Jokainen askel on pieni. Jokainen tuntuu kohteliaisuudelta. Jeesus kuvasi saman vertauksessa kylväjästä: "mutta joilla ei ole juurta: ainoastaan ajaksi he uskovat ja kiusauksen hetkellä luopuvat" (Luuk. 8:13).
Mitä luopuminen tekee ihmiselle
Leon Festinger kuvasi vuonna 1957 kognitiivisen dissonanssin. Tekojen ja uskomusten ristiriita tuntuu hänen mukaansa psykologisesti epämukavalta. Ihminen pyrkii vähentämään sitä. Lisäksi hän Festingerin mukaan välttää aktiivisesti tilanteita ja tietoa, jotka voisivat lisätä ristiriitaa. Ihminen, joka on myötäillyt vastoin vakaumustaan, ei yleensä muuta tekojaan. Hän muuttaa vakaumuksensa. Samalla hän alkaa välttää sitä, mikä muistuttaisi hänelle entisestä.
Tässä psykologia ja Raamattu kohtaavat. Jeesus lainasi Jesajaa kansasta, joka ei halunnut nähdä:
Sillä paatunut on tämän kansan sydän, ja korvillaan he työläästi kuulevat, ja silmänsä he ovat ummistaneet, etteivät he näkisi silmillään, eivät kuulisi korvillaan, eivät ymmärtäisi sydämellään eivätkä kääntyisi ja etten minä heitä parantaisi.'
Matt. 13:15
Silmät eivät sulkeudu itsestään. Ne ummistetaan. Festinger kuvasi saman ilmiön maallisin sanoin: ihminen välttää tietoa, joka lisäisi hänen sisäistä ristiriitaansa. Raamattu menee vielä pidemmälle. Paavali kirjoittaa ihmisistä, jotka eivät ottaneet vastaan "rakkautta totuuteen" (2. Tess. 2:10). Hän jatkaa: "Ja sentähden Jumala lähettää heille väkevän eksytyksen, niin että he uskovat valheen" (2. Tess. 2:11). Totuuden hylkääminen ei jätä ihmistä tyhjän päälle. Hänen tilalleen tulee valhe, joka tuntuu totuudelta. Jeesus sanoi siitä: "Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan pimeys!" (Matt. 6:23).
Luopuminen ei ole psykologisesti kevyttä myöskään silloin, kun ihminen itse kokee sen vapautuksena. Suomalaisessa tutkimuksessa haastateltiin 18 ihmistä, jotka olivat lähteneet vaativasta uskonnollisesta yhteisöstä. He kuvasivat ahdistusta, stressiä, uupumusta ja paniikkikohtauksia. Heidän identiteettinsä oli ollut niin kiinni yhteisössä, että lähtö toi mukanaan identiteetin hämmennyksen ja kriisin. Osa kuvasi samalla helpotusta ja vapautta. Tutkimus koskee yhteisöstä lähtemistä eikä erottele, mistä kukin luopui. Se näyttää kuitenkin, että ihminen, joka luopuu elämänsä perustasta, menettää aina jotakin itsestään.
Vielä syvemmälle ulottuu tutkimus moraalisesta haavasta. Se syntyy, kun ihminen toimii vastoin syvimpiä moraalisia vakaumuksiaan tai näkee niitä petettävän. Psykiatri Jonathan Shayn mukaan moraalinen haava heikentää kykyä luottaa ja lisää epätoivoa, itsetuhoisuutta ja väkivaltaa. Ihminen, joka on paineen alla toiminut vastoin omaatuntoaan, kantaa haavaa, vaikka ei osaisi nimetä sitä. Jesaja kuvasi kansaa, jonka luopumus oli sairastuttanut kokonaan: "Mihin pitäisi teitä vielä lyödä, kun yhä jatkatte luopumustanne? Koko pää on kipeä, koko sydän sairas" (Jes. 1:5). Sananlaskujen mukaan "yksinkertaiset tappaa heidän oma luopumuksensa" (Sananl. 1:32).
Kuva ennen luopumusta
Apokryfinen Viisauden kirja kertoo, mistä luopumus alkaa: "ajatus hahmotella kuvia on luopumuksen alku" (Viisauden kirja 14:12). Jerobeamin vasikkaa edelsi ajatus. Hän mietti asiaa ensin. Vasta sitten hän teetti kuvan.
Jumalan kuvan hahmottelu ei nykyään vaadi kultaa. Riittää, että Jumalasta tehdään ajatuksissa sellainen, joka sopii kaikille. Hänestä poistetaan se, mikä erottaa: Poika, risti ja se, että kukaan ei tule Isän luo muuten kuin Hänen kauttaan (Joh. 14:6). Jäljelle jää yhteinen, kohtelias Jumala, jonka nimissä voidaan tehdä paljon hyvää. Raamattu antaa kuitenkin vain yhden kuvan Jumalasta, jota ihminen ei itse hahmotellut. Paavali sanoo, että Kristus "on näkymättömän Jumalan kuva" (Kol. 1:15). Johannes lisää: "Ei kukaan ole Jumalaa milloinkaan nähnyt; ainokainen Poika, joka on Isän helmassa, on hänet ilmoittanut" (Joh. 1:18).
Paavali kertoo myös, miksi toista kuvaa on helpompi katsoa: "tämän maailman jumala on niin sokaissut" uskottomien mielet, "ettei heille loista valkeus, joka lähtee Kristuksen kirkkauden evankeliumista, hänen, joka on Jumalan kuva" (2. Kor. 4:4). Sokaistu ihminen ei näe pimeyttä. Hän näkee toisen valon. Jesaja kuvasi tätä: "Voi niitä, jotka sanovat pahan hyväksi ja hyvän pahaksi, jotka tekevät pimeyden valkeudeksi ja valkeuden pimeydeksi" (Jes. 5:20).
Miika näki saman ajassaan. Kansan johtajat tuomitsivat lahjuksia vastaan ja papit opettivat maksusta. Silti he turvautuivat Herraan: "Eikö Herra ole meidän keskellämme? Ei tule meille onnettomuutta" (Miika 3:11). Luopumus ei kieltänyt Herran läsnäoloa. Se oletti sen.
Ennen kuin se päivä tulee
Paavali varoitti tessalonikalaisia: "Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla. Sillä se päivä ei tule, ennenkuin luopumus ensin tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, kadotuksen lapsi" (2. Tess. 2:3). Sana on tässä apostasia, sama kuin Jerusalemissa Paavalia vastaan esitetyssä syytöksessä. Jeesus kuvasi saman ajan: "Ja silloin monet lankeavat pois" (Matt. 24:10). He antavat toisensa alttiiksi ja vihaavat toisiaan. Kaksi jaetta myöhemmin tulee syy ja lupaus: "Ja sentähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus. Mutta joka vahvana pysyy loppuun asti, se pelastuu" (Matt. 24:12-13).
Raamattu ei anna ihmiselle mahdollisuutta seistä kahden välissä. Elia kysyi kansalta Karmelilla:
Ja Elia astui kaiken kansan eteen ja sanoi: "Kuinka kauan te onnutte molemmille puolille? Jos Herra on Jumala, seuratkaa häntä; mutta jos Baal on Jumala, seuratkaa häntä." Eikä kansa vastannut hänelle mitään.
1. Kun. 18:21
Kansa ei vastannut mitään. Vaikeneminen on vanhin tapa onnua molemmille puolille.
Jeesus ei jättänyt tätä epäselväksi: "Sentähden, jokaisen, joka tunnustaa minut ihmisten edessä, minäkin tunnustan Isäni edessä, joka on taivaissa. Mutta joka kieltää minut ihmisten edessä, sen minäkin kiellän Isäni edessä, joka on taivaissa" (Matt. 10:32-33). Tunnustus tapahtuu ihmisten edessä, juuri siellä, missä paine tuntuu.
Danielin jae antaa kuvan niistä, jotka kestävät: "niitten joukko, jotka tuntevat Jumalansa, pysyy lujana ja tekee tehtävänsä" (Dan. 11:32). Heitä ei pidä pystyssä kiivaus eikä ryhmän tuki. Festinger työtovereineen päätteli tutkimuksessaan, ettei yksinäinen uskova todennäköisesti kestä ristiriitaista näyttöä ilman muiden tukea. Danielin mukaan kestämisen perusta on toinen: Jumalan tunteminen. Pojan kieltäjällä ei ole Isääkään. Siksi Jumalan tunteminen tarkoittaa Raamatun mukaan Pojan tuntemista.
Paluu on samaa sanaa
Luopumuksen viimeinen sana ei Raamatussa ole tuomio. Jeremia, joka puhui luopumuksesta enemmän kuin yksikään toinen profeetta, antoi sanalle sen toisen suunnan. Herra ei kysy luopuneelta, miksi hän lähti. Hän kutsuu tätä palaamaan. Lupaus kuuluu näin: "niin minä parannan teidän luopumuksenne" (Jer. 3:22). Hoosea kuuli saman lupauksen: "Minä parannan teidän luopumuksenne, omasta halustani minä teitä rakastan; sillä minun vihani on kääntynyt hänestä pois" (Hoos. 14:5).
Paluun rukous on vanha ja yksinkertainen. Siinä ei puolustella eikä selitetä: "Vaikka pahat tekomme todistavat meitä vastaan, tee työsi, Herra, nimesi tähden; sillä meidän luopumuksemme ovat monet, sinua vastaan me olemme syntiä tehneet" (Jer. 14:7). Paavali, joka kerran kiivaili Jumalan puolesta Jeesusta vastaan, tuli juuri tämän tien kautta tuntemaan sekä Isän että Pojan.
Luopumus alkaa kääntymisellä pois. Paluu on samaa sanaa toiseen suuntaan. Jerobeamin kansa kääntyi vasikan puoleen, jolla oli oikea nimi. Paluu tapahtuu kääntymällä sen puoleen, jolla nimi on: Pojan, jonka kautta Isä on puhunut viimeisenä sanansa.
Ihmiskunta on valinnut itselleen monia epäjumalia. Se asettaa Jumalan paikalle yhä uusia kultaisia vasikoita: sotaisia kuninkaita, tekoälyjä, ekumeenisia Graalin maljoja, Baabelin torneja sekä ihmisen ja koneen yhdistelmiä. Niille voidaan antaa pyhä nimi ja kultainen pinta. Silti ne pysyvät epäpyhinä ja maailmallisina, sillä yksikään niistä ei ole elävä. Elävää punaista hiehoa voidaan yhä viedä uhriksi alttarille, mutta se kuuluu menneisyyteen. Se on varjo ja vertauskuva, jolla ei ole enää mitään tekemistä sen liiton kanssa, jonka Jeesus Kristus on täyttänyt.
Sillä jos kauristen ja härkäin veri ja hiehon tuhka, saastaisten päälle vihmottuna, pyhittää lihanpuhtauteen, kuinka paljoa enemmän on Kristuksen veri, hänen, joka iankaikkisen Hengen kautta uhrasi itsensä viattomana Jumalalle, puhdistava meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa!
Hepr. 9:13-14
Hänen täyttämänsä liitto on elävä ja pyhä. Se vie kotiin. Jumalan luo on yksi tie. Sen tien nimi on Jeesus Kristus: "Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani" (Joh. 14:6). Tätä tietä ei kuljeta kansakuntana, kirkkokuntana eikä uskontojen liittona. Se on henkilökohtainen tie, jolla jokainen kohtaa Hänet itse. Siksi luopumuksen kysymys palaa lopulta jokaiselle omana kysymyksenä: luovunko maailmasta vai Jumalasta?