Suomalainen kouluverkko on muuttunut dramaattisesti 2000-luvun aikana. Samaan aikaan kun oppilasmäärät ovat kasvaneet, koulujen määrä on romahtanut. Tämä kehitys nostaa esiin perustavanlaatuisia kysymyksiä lasten oikeuksista, perheiden valinnanvapaudesta ja yhteiskunnan arvopohjasta.
Dokumentoidut faktat kouluverkon kehityksestä
Tilastokeskuksen ja Opetushallituksen tiedot piirtävät selkeän kuvan kouluverkon keskittymisestä. Vuonna 2011 Suomessa oli 2 719 peruskoulua, mutta vuonna 2024 niitä oli enää 1 975 kappaletta. Kolmessatoista vuodessa lähes 750 koulua on lakkautettu tai yhdistetty muihin kouluihin, mikä tarkoittaa 27,4 prosentin laskua. Pelkästään vuoden 2024 aikana 78 peruskoulua suljettiin tai yhdistettiin.
Samaan aikaan perusopetuksen oppilasmäärä on kasvanut. Vuosina 2011–2024 oppilaiden määrä kasvoi valtakunnallisesti 4,5 prosenttia. Kymmenen vuoden tarkastelussa luvut ovat yhtä selkeät: vuonna 2014 peruskouluissa oli 522 700 oppilasta, vuonna 2024 määrä oli 533 500. Koulujen määrä laski samassa ajassa 21 prosenttia, kun oppilasmäärä kasvoi kaksi prosenttia.
Nämä luvut merkitsevät käytännössä sitä, että asukasmäärä yhtä peruskoulua kohti on noussut radikaalisti. Vuonna 2011 Suomessa oli keskimäärin 1 986 asukasta yhtä peruskoulua kohti, mutta vuonna 2025 luku oli jo 2 854 asukasta. Tämä on 44 prosentin kasvu hieman yli kymmenessä vuodessa.
Kouluverkon harveneminen näkyy erityisen voimakkaana pienemmissä kunnissa. Yli 70 prosentissa Suomen kunnista peruskouluverkko supistui vuosivälillä 2011–2024. Yhden peruskoulun kuntien määrä on tarkastelujaksolla kaksinkertaistunut 80 kuntaan. Jos kehitystahti jatkuu samana, nykyinen noin 2 000 peruskoulun verkko voi harventua jopa 1 500 kouluun.
Yhdenvertaisuuden paradoksi
Nämä matemaattiset tosiasiat luovat paradoksin, kun niitä tarkastellaan suhteessa kotiopetukseen. Vuonna 2023 Suomessa oli 860 kotiopetuksessa olevaa lasta, kun perusopetuksessa oli yhteensä 561 000 oppilasta. Kotioppijoiden osuus on vain 0,15 prosenttia kaikista peruskoululaisista. Kotiopetuksessa olevien määrä on kuitenkin kasvanut tasaisesti, erityisesti vuoden 2020 jälkeen.
Tästä nousee perustava kysymys yhdenvertaisuudesta. Miksi 860 kotiopetuksessa olevaa lasta herättää huolta ja vaatii valvontaa, mutta 10 800 lisäoppilaan ahtautuminen 744 koulua vähempään ei herätä vastaavaa huolta? Molemmat tilanteet koskevat lasten hyvinvointia ja oikeutta laadukkaaseen opetukseen, mutta yhteiskunnallinen suhtautuminen niihin on täysin erilainen.
Kouluverkon keskittyminen merkitsee käytännössä sitä, että yhä useampi lapsi opiskelee suuressa yksikössä, jossa yksilöllisen huomion saaminen on yhä vaikeampaa. Opettajien resurssit eivät ole kasvaneet samassa suhteessa kuin kouluyksiköt, mikä väistämättä vaikuttaa opetuksen laatuun ja lasten hyvinvointiin. Koulumatkat pitenevät, lähiyhteisöllisyys vähenee ja vanhempien mahdollisuudet osallistua koulun arkeen heikkenevät.
Lasten oikeudet ja vanhempien vastuu
Perustuslaki ja kansainväliset sopimukset turvaavat lasten oikeudet ja vanhempien ensisijaisen kasvatusvastuun. Perustuslain kuudes pykälä takaa yhdenvertaisuuden ja kuudestoista pykälä turvaa sivistykselliset oikeudet. YK:n lapsen oikeuksien sopimus korostaa, että lapsen etu on ensisijainen kaikessa päätöksenteossa. Euroopan ihmisoikeussopimuksen ensimmäisen lisäpöytäkirjan toinen artikla vahvistaa vanhempien oikeuden valita lastensa koulutus.
Käytännössä nämä oikeudet toteutuvat vaihtelevasti. Kun kouluyksiköt kasvavat ja resurssit eivät kasva samassa suhteessa, syntyy kysymys siitä, miten jokaisen lapsen yksilöllinen kohtaaminen, erilaisten oppijoiden tarpeiden huomioiminen ja kiusaamisen varhainen havaitseminen voidaan taata. Isommissa yksiköissä myös opettajien aika vanhempien kanssa tehtävään yhteistyöhön vähenee väistämättä.
Kotiopetus tarjoaa yhden vaihtoehdon perheille, jotka kokevat, ettei kouluympäristö pysty vastaamaan heidän lapsensa tarpeisiin. Perusopetuslain 26 pykälän mukaan kotiopetus ei edellytä lupaa viranomaisilta. Huoltajan ilmoitus koululle riittää. Tämän jälkeen huoltaja on vastuussa siitä, että lapsi suorittaa oppivelvollisuuden. Kunnan tulee valvoa oppivelvollisen edistymistä ja valvonnan käytännön järjestelyistä sovitaan paikallisesti.
Kotiopetuksen valitsemisen syyt ovat moninaisia. Opetushallituksen yhteydenottojen ja Suomen Kotikouluyhdistyksen kyselyiden perusteella taustalla voi olla lapsen hyvinvointiin liittyviä kysymyksiä, kuten kiusaamista, koulurakennusten sisäilmaongelmia tai tarvetta yksilöllisempään opetukseen. Osa perheistä kokee, että koulun opetus on ristiriidassa heidän arvojensa kanssa. Joidenkin perheiden kohdalla kyse on käytännön järjestelyistä, kuten etätyön mahdollistamasta asumisesta ulkomailla talvikausien ajan.
Rakentava lähestymistapa muutokseen
Tilanne vaatii rakentavaa dialogia, ei syyttelyä. Vanhemmilla on oikeus ja velvollisuus huolehtia lastensa hyvinvoinnista. Heidän esittäessä huolia kouluverkon keskittymisestä ja sen vaikutuksista lapsiin, nämä huolet tulisi ottaa vakavasti.
Ennen kouluverkkopäätöksiä olisi perusteltua tehdä perusteellisia hyvinvointikartoituksia, joissa selvitetään, miten nykyiset oppilaat ja perheet voivat. Pienten lähikoulujen säilyttämiseksi voisi kehittää vaihtoehtoisia malleja, kuten luokka-asteiden yhdistämistä tai yhteistyötä naapurikuntien kanssa. Kotiopetusta valitseville perheille voisi tarjota tukea, joka edistäisi todellista yhdenvertaisuutta, esimerkiksi mahdollisuutta lainata oppimateriaaleja tai käyttää koulun tiloja harrastuksiin.
Yhteiskunnallinen keskustelu hyötyisi avoimuudesta ja rohkeudesta kysyä vaikeita kysymyksiä. Onko tehty laskelmia siitä, mitä maksaa lasten psyykkisen hyvinvoinnin heikkeneminen, pitkät koulukuljetukset tai yhteisöllisyyden mureneminen? Jos marginaalinen 0,15 prosenttia kotioppijoista herättää huolta, miksi kymmenien tuhansien lasten keskittyminen yhä suurempiin yksiköihin ei herätä vastaavaa huolta?
Länsimäisen sivistyksen peruspilarit
Nämä kysymykset lasten oikeuksista ja perheiden valinnanvapaudesta kietoutuvat laajempaan kysymykseen länsimäisen sivistyksen peruspilarien tilasta. Historiallisesti länsimainen yhteiskunta on rakentunut kolmelle peruskalliolle: isänmaalle, uskolle ja perheelle.
Isänmaa merkitsi yhteistä identiteettiä, historiaa ja kieltä. Se tarkoitti vastuunkantoa omasta yhteisöstä ja juurtuneita, konkreettisia yhteisöjä. Usko tarkoitti kristillistä maailmankatsomusta moraalin perustana, absoluuttisia totuuksia ja yhteisöllistä hengellistä elämää. Perhe oli yhteiskunnan perusyksikkö, jossa oli selkeät roolit ja vastuut ja jossa toteutui sukupolvien ketju ja perinnön välittäminen.
Viimeisten vuosikymmenten aikana nämä kolme pilaria ovat kokeneet voimakkaan eroosion. Kansallinen identiteetti on haastettu globalisaation ja ylikansallisten rakenteiden nimissä. Isänmaallisuus on joissakin piireissä leimattu epäilyttäväksi. Kristillinen usko on siirretty yksityisasiaksi ja julkinen tila on sekularisoitunut. Perinteinen perhe on määritelty vain yhdeksi vaihtoehdoksi muiden joukossa ja vanhemmuuden sekä sukupuolten roolit ovat hämärtyneet.
Tämä kehitys on tuottanut konkreettisia seurauksia. Kirkosta eroaminen on kiihtynyt ja jumalanpalveluksiin osallistuminen on romahtanut. Moraalinen kompassi on kadonnut, mikä näkyy kysymyksenä siitä, mikä ylipäätään on oikein. Avioerot päättävät noin 40–50 prosenttia avioliitoista. Syntyvyys on romahtanut Suomessa 1,26:een, mikä tarkoittaa väestön vähenemistä. Lasten institutionaalinen hoito alkaa yhä nuorempana ja samaan aikaan lasten ja nuorten mielenterveysongelmat ovat kasvaneet räjähdysmäisesti.
Filosofinen murros juontaa juurensa valistuksen varjopuoliin, jossa ihminen nostettiin Jumalan tilalle ja järki uskon yläpuolelle. Modernismi lupasi, että tiede ratkaisee kaikki ongelmat ja että ihminen on luonnostaan hyvä. Postmodernismi puolestaan hylkäsi ajatuksen absoluuttisesta totuudesta ja yhteisestä moraalista.
Taloudelliset muutokset ovat myös vaikuttaneet. Kapitalismi ilman moraalista ankkuria on tehnyt perheestä kulutusyksikön eikä moraalista yhteisöä. Molemmat vanhemmat on pakotettu työelämään ja lapset on siirretty institutionaaliseen hoitoon yhä nuorempina. Hyvinvointivaltio on ottanut vastuuta, joka aiemmin kuului perheelle, seurakunnalle ja lähiyhteisölle.
Kulttuurillinen vallankumous on edistänyt perinteisten arvojen pilkkaamista mediassa ja viihteessä. Koulutusjärjestelmä on siirtynyt kristillisestä arvopohjasta ensin oletettavasti neutraaliin, mutta käytännössä usein anti-kristilliseen suuntaan.
Paluu juurille ja rakentava tulevaisuus
Ratkaisu ei löydy uusista ideologioista, vaan palusta niihin periaatteisiin, jotka ovat kannatelleet länsimaista sivilisaatiota. Henkilökohtaisella tasolla tämä tarkoittaa paluuta elävään uskoon, perheen pyhyyden kunnioittamista ja vastuun ottamista omasta yhteisöstä. Yhteisöllisellä tasolla tarvitaan seurakuntien heräämistä, vanhempien keskinäistä tukea ja aktiivista osallistumista yhteiskunnalliseen päätöksentekoon.
Yhteiskunnallisella tasolla tarvitaan ennen kaikkea avointa ja rehellistä julkista keskustelua. On rohkeasti kysyttävä: Mitä olemme menettäneet? Mikä on mennyt pieleen? Mihin suuntaan haluamme mennä? Voiko yhteiskunta pysyä pystyssä ilman yhteistä moraalia? Jos kristillisyys poistetaan, mikä tulee tilalle? Onko perhe vain yksi vaihtoehto muiden joukossa vai yhteiskunnan perusta?
Länsimäinen sivilisaatio rakennettiin kristilliselle arvopohjalle, perheen pyhyydelle ja kansalliselle identiteetille. Näiden poistuessa, rakennelma romahtaa. Tämä ei ole mielipide, vaan historiallinen tosiasia, jonka näemme toteutuvan silmiemme edessä.
Lopuksi
Kouluverkon keskittyminen ja kotiopetuksen vaihtoehtoisuus eivät ole vain koulutusjärjestelmän teknisiä kysymyksiä. Ne ovat osa laajempaa kysymystä siitä, millainen yhteiskunta haluamme olla. Haluammeko yhteiskunnan, jossa perheillä on todellinen valinnanvapaus ja vanhemmat voivat kantaa ensisijaisen vastuun lastensa kasvatuksesta? Vai haluammeko yhteiskunnan, jossa valtio määrittää yhä tarkemmin, miten lapset kasvatetaan ja mitä heille opetetaan?
Dokumentoidut faktat osoittavat, että järjestelmä keskittää lapsia yhä suurempiin yksiköihin samalla kun marginaalista vähemmistöä, joka valitsee kotiopetuksen, tarkkaillaan huolellisesti. Tämä ei ole tasapainoa. Todellinen yhdenvertaisuus vaatisi, että kaikkien lasten hyvinvointi otettaisiin yhtä vakavasti, riippumatta siitä, opiskelisivatko he koulussa vai kotona.
Lasten oikeudet turvataan konkreettisella tasolla vain, kun vanhemmilla on todellinen mahdollisuus vaikuttaa lastensa kasvatukseen, kun perheitä kuunnellaan aidosti ja kun yhteiskunnallinen keskustelu on avointa ja rehellistä. Tämä edellyttää rohkeutta kyseenalaistaa vallitsevia käytäntöjä ja palata niihin perusarvoihin, jotka ovat tehneet länsimaisesta sivilisaatiosta sen, mitä se parhaimmillaan on ollut.
Totuus vapauttaa. Tunnistaessamme rehellisesti, missä tilanteessa olemme ja mitä olemme menettäneet, voimme alkaa rakentaa parempaa tulevaisuutta. Tulevaisuutta, jossa perhe on arvostettu, usko tunnustettu ja yhteisö kannattelee yksilöä. Tulevaisuutta, jossa jokainen lapsi tulee nähdyksi ja jokaisella perheellä on todellinen valinnanvapaus.