Huuto, jota ei toisteta

Metsään eksynyt ihminen huutaa kerran ja on sitten hiljaa. Hiljaisuus ei johdu siitä että ääni olisi loppunut. Huuto on kysymys ja kysymykseen kuuluu vastaus, joten vastausta on kuunneltava. Sinä aikana kun hän kuuntelee, hän saa tietää enemmän kuin huutaessaan: kuinka tiheässä puut ovat, kantaako maasto ääntä, onko kuuloetäisyydellä ketään. Toinen huuto tulee vasta tämän jälkeen ja se tulee vain siinä tapauksessa että ensimmäinen kannatti.

Kuuntelu on siis huudon tärkeämpi puoli. Sen aikana ihminen ei ole avuton vaan mittaa maailmaa ja mittaustulos ratkaisee mitä hän tekee seuraavaksi.

Lapsi, joka kertoo aikuiselle jotain kotonaan tapahtuvasta, tekee täsmälleen tämän liikkeen. Hän sanoo yhden lauseen ja katsoo mitä siitä seuraa. Se, mitä hän sen jälkeen tekee, ei ole luonteenpiirre eikä oire. Se on päätös, joka on tehty saadun tiedon perusteella.

Lapsi, joka on jo kysynyt kerran

Seuraava lapsi on kuvitteellinen. Hänen tilanteensa on koottu siitä mitä tutkimusaineistot kuvaavat, eikä hän ole kenenkään todellisen lapsen tarina.

Hän on alaikäinen. Hän on sanonut asian kerran, ei kokonaan vaan sen verran kuin uskalsi: hänen kotonaan tapahtuu joskus jotain ja hän sanoi sen sivulauseessa toiselle aikuiselle, koska sivulauseesta pääsee tarvittaessa perääntymään. Aikuinen kuunteli. Aikuinen sanoi, että kaikissa perheissä riidellään ja että äiti ja isä varmasti rakastavat häntä.

Vastaus ei ollut julma. Se oli lempeä ja se oli tarkoitettu lohduttamaan. Aikuinen ei ollut välinpitämätön eikä hän epäillyt lasta. Tässä on koko tilanteen ratkaisevin yksityiskohta: aikuinen ei tehnyt mitään väärää sillä mitalla jolla hän itse arvioi tekemisiään.

Lapsi kuuli vastauksen ja teki siitä johtopäätöksen. Hän ei päätellyt, ettei aikuinen välitä. Hän päätteli jotain paljon täsmällisempää. Hän päätteli, että asia jonka hän sanoi, kuuluu luokkaan tavalliset perheasiat ja että hänen kotonaan tapahtuva on siis sitä mitä kaikkialla tapahtuu. Hän sai kysymykseensä vastauksen ja vastaus oli, ettei kysymys ollut oikea.

Puoli vuotta myöhemmin tilanne kotona on pahempi. Nyt on selvempää mitä pitäisi sanoa ja kenelle. Lapsi ei kuitenkaan sano.

Tässä kohtaa tapahtuu se, mikä yleensä tulkitaan väärin. Hänen hiljaisuuttaan kuvataan pelkona tai häpeänä tai lojaaliutena. Kaikki nämä ovat mahdollisia eikä yksikään ole välttämätön. Riittää yksinkertaisempi selitys. Hän on kokeillut kerran ja saanut tuloksen. Hän toimii tuloksen mukaan niin kuin kuka tahansa toimisi.

Se, mikä on mitattu

Suunta on olemassa ja se on mitattu Suomessa.

Väestöotoksessa, jossa oli mukana 11 364 suomalaista nuorta, selvitettiin mitkä tekijät ennustavat sitä että lapsi kertoo väkivallasta aikuiselle. Neljä vahvinta ennustajaa olivat nuorempi ikä, tyttösukupuoli, se ettei lapsella ollut aiempaa kokemusta fyysisestä väkivallasta sekä se että vanhemmat tietävät kenen kanssa lapsi viettää vapaa-aikansa.

Kolmas kohta on tässä se olennainen. Aiempi väkivaltakokemus ennustaa vaikenemista. Mitä useammin lapselle on tapahtunut, sitä epätodennäköisemmin hän kertoo.

Tulos on selvä ja se on syytä lukea täsmälleen niin tarkasti kuin se on mitattu, ei tarkemmin. Muuttuja kertoo, että lapselle oli tapahtunut ennenkin. Se ei kerro, yrittikö hän kertoa aiemmin, eikä se kerro miten hänen aiempaan avunpyyntöönsä vastattiin. Aineistossa ei ole tietoa kummastakaan.

Ero on pieni sanoina ja suuri seurauksiltaan. Lause, jonka mukaan toistuvasti väkivaltaa kokenut lapsi kertoo epätodennäköisemmin, on mitattu tulos. Lause, jonka mukaan lapsi vaikenee siksi ettei hänen avunpyyntöönsä vastattu, on väite siitä miten asia toimii, eikä se ole tästä aineistosta. Molemmat voivat olla tosia. Vain toinen on todistettu.

Kysymys, joka jää jäljelle, on siis tämä: tiedetään mitä tapahtuu, ei tiedetä miksi. Vastausehdokkaita on kolme.

Kolme selitystä, joista yksikään ei ole mitattu

Ensimmäinen selitys koskee sitä, mitä kertomisen jälkeen kohdataan.

Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa käytiin läpi satunnaisotos 257 vahvistetusta tapauksesta ja selvitettiin, mikä ennustaa sitä että lapsi perääntyy kertomuksestaan. Vahvin yksittäinen ennustaja ei ollut ikä eikä suhde tekijään. Se oli sen huoltajan reaktio, joka ei itse ollut tekijä. Ei-tukeva reaktio yli kaksinkertaisti perumisen todennäköisyyden ja ei-tukevaksi luokiteltiin epäusko, painostus perua, lapsen syyttäminen tai suhteen jatkaminen tekijän kanssa.

Toinen luku samasta aineistosta on se, joka kannattaa lukea kahdesti. Ei-tukevaksi luokiteltiin 58,8 prosenttia niistä huoltajista jotka eivät olleet tekijöitä. Kyse ei siis ole poikkeuksesta vaan enemmistöstä.

Toinen selitys koskee sitä, mitä kertomisesta seuraa.

Brittiläisessä aineistossa käytiin läpi 203 lapsuudenaikaista kertomiskertaa. Niistä 42 prosenttia ei johtanut mihinkään toimenpiteeseen ja 90 prosentilla kertojista oli ainakin yksi kielteinen kokemus kertomisesta. Epäonnistunut avunpyyntö ei tässä valossa ole onnettomuus, joka sattuu joskus. Se on tavallisin lopputulos.

Kolmas selitys koskee sitä, mitä lapsi ylipäätään uskoo kertovansa. Teolla on nimi jo ennen kuin hän avaa suunsa, eikä se nimi useinkaan ole rikos.

Nämä kolme eivät sulje toisiaan pois. Ne voivat kaikki olla totta yhtä aikaa ja ne voivat vaikuttaa samaan lapseen peräkkäin. Yhtäkään niistä ei kuitenkaan ole mitattu siinä aineistossa jossa suunta mitattiin, joten kysymykseen siitä kumpi niistä toimii ja kuinka paljon, ei ole vastausta. Kysymystä ei ole esitetty siinä muodossa jossa siihen voisi vastata.

Vanha kirjoitus tuntee tilanteen jossa avunpyyntö kohtaa suljetun korvan, eikä se pehmennä sitä miksikään:

Joka tukkii korvansa vaivaisen huudolta, se joutuu itse huutamaan, vastausta saamatta.
Sananl. 21:13

Lause on ankara ja sen ankaruus osuu aikuiseen eikä lapseen. Se ei vaadi lasta huutamaan kovempaa. Se puhuu korvasta.

Teko, jolla on väärä nimi

Suomi kielsi ruumiillisen kurituksen lailla vuonna 1983 ja laki tuli voimaan 1.1.1984 yhtenä ensimmäisistä maailmassa. Muutoksen pitäisi näkyä 40 vuodessa.

Yhdeksäsluokkalaisten raportoima kuritusväkivalta oli 20 prosenttia vuonna 2013. Vuonna 2022 se oli 20 prosenttia. Kehitys ei ollut hidasta vaan pysähtynyt.

Aikuisista 41 prosenttia kertoo käyttäneensä jotain kuritusväkivallan muotoa ja 29 prosenttia kertoo tarttuneensa lapseen kovakouraisesti tai retuuttaneensa häntä. Miehistä 22 prosenttia hyväksyy kuritusväkivallan ainakin poikkeustapauksissa, naisista 4 prosenttia. Nuorista aikuisista 12 prosenttia ei osaa sanoa, salliiko laki lapsen ruumiillisen kurittamisen.

Näiden lukujen keskellä kasvava lapsi ei elä maailmassa, jossa hänelle tapahtuva olisi rikos. Hän elää maailmassa, jossa se on kasvatusta. Se on tapa jolla asiat hoidetaan, se tapahtuu myös muualla ja siitä puhutaan sanoilla jotka kuuluvat kotiin eivätkä poliisille.

Fyysistä väkivaltaa kokeneilta lapsilta on kysytty, miksi he eivät kertoneet. Yleisin vastaus ei ollut pelko eikä häpeä. Heistä 53 prosenttia sanoi, ettei asia ollut riittävän vakava.

Sama luokitteluvirhe tehdään myös toisella puolella pöytää. Haastattelututkimuksessa, jossa kuultiin 26 lapsirikosasioiden parissa työskentelevää ammattilaista, havaittiin että kuritusväkivaltaa ei 40 vuotta kriminalisoinnin jälkeenkään nähdä yksiselitteisesti rikosprosessiin kuuluvana asiana, erityisesti silloin kun teko arvioidaan lieväksi.

Tähän kohtaan kannattaa pysähtyä. Lapsi sanoo, ettei asia ollut riittävän vakava. Ammattilainen sanoo, ettei teko yllä rikosprosessiin. He sanovat saman asian eri sanoilla ja he ovat samaa mieltä.

Lapsi siis arvioi tilanteen oikein. Hän ei erehdy eikä vähättele eikä ole liian nuori ymmärtämään. Hän lukee ympäristöään ja päättelee tarkalleen oikein, mitä hänen ympäristönsä tulee tekemään hänen kertomuksellaan ja hän toimii sen mukaan.

Hiljaisuus ei tässä ole vaurio. Se on oikea johtopäätös oikeasta havainnosta ja se on raskaampi tieto kuin vaurio olisi. Vaurion voi hoitaa. Oikeaa johtopäätöstä ei voi hoitaa, koska sitä ei voi kumota muuten kuin muuttamalla se mistä se on tehty.

Tästä seuraa myös, että sana vaikeneminen on osittain väärä. Vaikeneminen edellyttää, että on jotain mitä pidetään sisällä. Osa lapsista pitää sisällään ja tietää mitä salaa. Osalla ei ole kysymystä lainkaan, koska tapahtuneella on nimi ja se nimi on kasvatus. Näitä kahta hiljaisuutta hoidetaan jatkuvasti samalla lääkkeellä, vaikka ne vaativat eri lääkkeen. Ensimmäisen tavoittaa turvallinen aikuinen. Toista ei tavoita mikään muu kuin se, että joku ulkopuolinen nimeää teon.

Peruminen ei ole ensireaktio

Kertomuksen peruminen luetaan yleensä merkiksi siitä, ettei kertomus ollut tosi. Aineisto sanoo muuta ja se sanoo sen kahdella tavalla.

Peruminen tapahtui keskimäärin vasta neljännessä haastattelussa. Osa perui jo ensimmäisellä kerralla, osa vasta neljännentoista jälkeen ja perumisen todennäköisyys kasvoi haastattelukertojen määrän mukana. Vahvistavan näytön olemassaolo, kuten lääketieteellinen löydös tai tekijän tunnustus, ei laskenut perumisastetta merkitsevästi.

Peruminen ei siis kerro siitä, mitä lapselle tapahtui. Se kertoo siitä, kuinka kauan häntä on painettu.

Toinen tapa nähdä sama asia on vertailu, joka kääntää yleisen oletuksen ympäri. Kodin ulkopuolelle sijoitetuista lapsista perui 20,0 prosenttia. Kotiin jääneistä perui 27,4 prosenttia. Lapsi, joka jäi asumaan sinne mistä kertoi, perui siis useammin kuin lapsi joka lähti.

Jatkotutkimus tarkentaa eron mekanismin. Lapsi pysyi kertomuksessaan todennäköisemmin silloin kun joku muu perheenjäsen kuin tekijä uskoi häntä. Hän perui todennäköisemmin silloin kun perheenjäsen ei uskonut tai kun tekijän vierailut sallittiin heti ensimmäisen kuulustelun jälkeen.

Kolmas luku on niistä kaikista tärkein. Perujista 48,3 prosenttia vahvisti kertomuksensa myöhemmin uudelleen.

Melkein puolet siis palasi. Peruminen ei ollut heidän viimeinen sanansa vaan välivaihe, jonka aikana he olivat yksin. Se merkitsee, että perumisen hetkellä tehty päätelmä kertomuksen paikkansapitävyydestä olisi ollut väärä lähes joka toisessa tapauksessa.

Se, mitä ei voi laskea

Kaikki tässä esitetyt luvut on mitattu lapsista, jotka päätyivät johonkin aineistoon. Heidät on haastateltu, heidän tapauksensa on vahvistettu, heidät on tavoitettu kyselyllä tai he ovat kertoneet aikuisena mitä lapsena tapahtui. Jokainen luku edellyttää, että lapsi tuli jossain vaiheessa näkyviin.

Lapsi, joka kysyi kerran, sai vastaukseksi ettei kysymys ollut oikea eikä kysynyt uudelleen, ei ole missään näistä aineistoista. Häntä ei ole tilastoitu käsittelemättömänä tapauksena eikä hylättynä ilmoituksena. Häntä ei ole tilastossa lainkaan.

Tästä seuraa jotain, mitä ei sanota riittävän usein ääneen. Jokainen luku, jonka tästä aiheesta esitämme, on mitattu siitä joukosta joka jaksoi. Se tarkoittaa, että kaikki tuntemamme luvut kuvaavat tilannetta paremmaksi kuin se on ja virhe on aina samaan suuntaan. Emme tiedä kuinka suuri virhe on. Tiedämme sen etumerkin.

Aukkoja on toinenkin ja se on merkillinen. Perumisesta tiedetään käytännössä kaikki seksuaalisen hyväksikäytön tutkimuksesta. Fyysisestä väkivallasta ja laiminlyönnistä ei ole perumistutkimusta lainkaan. Syy ei ole se, ettei lapsi peruisi. Perumista voi mitata vain siellä missä lasta kuullaan monta kertaa muodollisessa prosessissa ja lievä kuritusväkivalta suodattuu pois rikosprosessista jo ennen kuin tutkinta alkaa. Perumista ei siis ehdi syntyä mitattavaan muotoon. Aukko kertoo siitä, ettei näitä lapsia kuulla montaa kertaa.

Vanha kirja tuntee myös tämän kirjanpidon ja asettaa sen vastapainoksi:

Sinä olet lukenut minun pakolaispäiväni; pane leiliisi minun kyyneleeni, ovathan ne sinun kirjassasi.
Ps. 56:9

Jae ei lupaa, että kärsimys loppuisi. Se lupaa, että se on laskettu. Yksikään kyynel ei jää lukumäärän ulkopuolelle sillä perusteella, ettei se päätynyt mihinkään aineistoon, eikä siinä kirjassa ole lasta, jonka kysymys katosi sivulauseeseen.

Kysymys, joka jää

Yksi asia näissä luvuissa on toisenlainen kuin muut ja se erottuu vasta kun ne asettaa vierekkäin.

Lapsen ikää ei voi muuttaa. Sitä, mitä hänelle on jo tapahtunut, ei voi muuttaa. Perheen rakennetta, tekijän suhdetta lapseen tai sitä montako kertaa hän on kokenut saman, ei voi muuttaa jälkikäteen.

Sen sijaan se, mitä tapahtuu kertomisen jälkeen, on kokonaan aikuisten päätettävissä. Se on ainoa muuttuja tässä yhtälössä, jota voi liikuttaa. Se on samalla se muuttuja josta lapsen seuraava päätös syntyy.

Tämä kääntää tavallisimman kysymyksen ympäri. Kysymys ei ole, miten lapsi saadaan kertomaan. Kysymys on, mitä tapahtuu kun hän kertoo.

Ero näkyy heti kun sen vie käytäntöön. Kampanja, joka rohkaisee lapsia kertomaan, on rakennettu oletukselle, että kertominen johtaa apuun. Aineisto sanoo, että kertominen johtaa useimmiten ei-tukevaan vastaanottoon ja lähes puolessa tapauksista ei mihinkään toimenpiteeseen. Rohkaisu ilman vastaanoton korjaamista on siis pyyntö ottaa riski, jonka toinen osapuoli maksaa. Rohkaisu on hyvä vasta sen jälkeen kun on olemassa jokin, mihin kertova lapsi voi tulla.

Sama asia on sanottu kerran jo hyvin kauan sitten, eikä sitä ole sanottu varovasti:

Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla
ja joku teistä sanoo heille: "Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne", mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on?
Jaak. 2:15–16

Lause ei moiti sanoja. Se moittii sitä, että sanat jäävät ainoaksi mitä annetaan.

Metsässä huutava ihminen kuuntelee, koska hän ei voi tehdä muuta. Hän ei pysty vaikuttamaan siihen kuinka pitkälle ääni kantaa eikä siihen, onko kuuloetäisyydellä ketään. Ainoa asia, joka ratkaisee huudetaanko toinen kerta, tapahtuu jossain muualla kuin hänessä.

Lapsi, joka on kertonut kerran, on samassa asemassa. Hän on tehnyt oman osuutensa jo, eikä hän voi tehdä sitä paremmin. Hän odottaa vastausta ja laskee sen perusteella, kannattaako yrittää uudelleen. Hän laskee oikein.