Käsiala, joka tunnettiin ennen nimeä

Postiluukku kolahti kahdesti päivässä ja siihen ääneen osattiin herätä. Eteisen matolle putosi kasa, jossa oli lehti, lasku ja joskus jotakin muuta. Se muu tunnistettiin ennen kuin se nostettiin lattialta. Käsiala kuoressa kertoi lähettäjän nopeammin kuin nimi, sillä jokainen kirjoitti omalla tavallaan ja se tapa oli yhtä henkilökohtainen kuin ääni puhelimessa. Kirjettä ei avattu heti. Se vietiin keittiön pöydälle, kaadettiin kahvi ja istuttiin alas, koska sen lukemiseen haluttiin varata aika.

Se, mitä hitaus teki tekstille

Kirje kulki päiviä. Vastaus kulki päiviä takaisin. Yhden ajatuksen matka sinne ja takaisin kesti viikon ja tuo viikko teki tekstille jotakin, mitä nopeus ei tee.

Kirjoittaja tiesi, ettei hän voi korjata sanomaansa illalla. Hän tiesi myös, että lukija lukisi kirjeen kahdesti tai kolmesti. Siksi lauseet punnittiin. Aloitusta mietittiin kynä ilmassa ja lopetusta vielä pidempään. Kirjeen sävy ei syntynyt hetken mielialasta vaan siitä, mitä kirjoittaja halusi toisen säilyttävän. Moni kirjoitti puhtaaksi, koska ensimmäinen versio oli sotkuinen ja koska toiselle haluttiin antaa siisti paperi.

Odotus oli osa kirjettä eikä sen haitta. Lähetetty kirje jäi kulkemaan maailmaan ja sen matkan aikana ehti tapahtua se, mitä ei enää tapahdu: toista ajateltiin päiviä. Postinkantajan tulo oli päivän tärkein hetki ja tyhjä laatikko oli pettymys, joka kannettiin huomiseen asti. Sama odotus teki saapuneesta kirjeestä juhlan. Kukaan ei ehtinyt kyllästyä toiseen, koska toista ei ollut jatkuvasti saatavilla.

Maailma, joka tuli postiluukusta

Kaksi 19-vuotiasta turkulaista huomasi vuonna 1952 saman ongelman kuin moni muu. Kirjekaveria ulkomailta oli vaikea löytää eikä sellaista kukaan välittänyt. Pentti Pirkkala ja Pekka Laaksonen perustivat yrityksen, joka teki juuri sen. International Youth Service välitti Turusta osoitteita nuorille ympäri maailmaa yli 50 vuoden ajan.

Vuonna 1974 valittavana oli 125 maata. Kielten opettajat jakoivat tilauslomakkeita luokassa ja täyttivät usein koko koulun tilauksen kerralla. Lomakkeeseen kirjoitettiin nimi, ikä, kielitaito ja harrastukset sekä toive siitä, mistä maasta kaveria haluaisi. Sitten odotettiin. Postissa tuli osoite ja osoitteen takana oli oikea ihminen, joka istui jossakin toisessa keittiössä toisella mantereella ja mietti mitä kirjoittaa suomalaiselle tuntemattomalle.

Ensimmäinen kirje oli aina vaikein. Siinä kerrottiin perhe, koulu, harrastukset ja lemmikin nimi. Kirjeeseen laitettiin valokuva ja joskus kuivattu kukka tai postimerkki vaihdettavaksi. Vastaus tuli kuukauden päästä ja se luettiin sanakirja vieressä. Kieltä opittiin enemmän kuin oppitunnilla, koska nyt sillä oli tehtävä.

Laajimmillaan yritys työllisti 45 ihmistä Turussa ja välitti kaikkiaan miljoonia osoitteita. Sen kautta syntyi ystävyyksiä, jotka kestivät vuosikymmeniä. Osa niistä ihmisistä nousi lentokoneeseen kolmenkymmenen vuoden kirjeenvaihdon jälkeen. He tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa lentokentällä ja tunsivat toisensa heti.

Kortti, jossa on tilaa kuudelle riville

Postikortti oli kirjeen pikkusisar ja sillä oli oma tehtävänsä. Siihen ei mahtunut kertomusta vaan yksi ajatus ja terveiset. Kortin kääntöpuolella oli kuva paikasta, jossa lähettäjä juuri seisoi ja kuvan valitseminen oli oma pieni rakkaudenosoituksensa: tämä näkymä on sinun arvoisesi.

Kortti oli myös julkinen. Postinkantaja saattoi lukea sen ja se oli kaikkien tiedossa. Siksi kortille kirjoitettiin sellaista, mikä kesti päivänvaloa ja juuri se teki siitä kevyen. Kortti ei vaatinut vastausta. Se vain kertoi, että sinua ajateltiin Alppien rinteellä ja että ajattelu oli niin voimakasta, että sen takia etsittiin postimerkki vieraassa maassa.

Kortit jäivät talteen. Ne pistettiin peilin reunaan ja jääkaapin oveen ja lopulta kenkälaatikkoon, josta ne löytyvät vuosikymmeniä myöhemmin nipussa, kuminauha ympärillä. Kukaan ei säilytä pikaviestejä kenkälaatikossa.

Paperi, jota toinen oli koskettanut

Rakkauskirje oli oma lajinsa. Sen kirjoittamiseen valittiin ilta, jolloin talo oli hiljainen. Usein se kirjoitettiin kahdesti. Ensimmäinen versio sanoi liikaa ja toinen sanoi juuri sen verran, että toinen ymmärtäisi eikä kukaan muu.

Kirjeessä oli asioita, joita ei olisi osattu sanoa kasvotusten. Paperi antoi rohkeuden, koska kirjoittajan ei tarvinnut nähdä toisen kasvoja sillä sekunnilla kun tämä lukee. Moni kysyi kirjeessä sen kysymyksen, jonka ääneen kysymiseen ei ollut voimia. Moni sai myöntävän vastauksen postissa ja luki sen aidalla seisten, koska kotiin asti ei jaksanut kävellä.

Kirje oli myös esine. Se oli sama paperi, jota toinen oli pidellyt käsissään. Siinä näkyi kynän painallus ja se, missä kohtaa käsi oli väsynyt. Joskus paperissa oli tuoksu ja joskus siihen oli painettu kuivunut kukka. Kirjeen sai laittaa taskuun ja ottaa esiin uudelleen. Sitä kannettiin mukana päiväkausia ja se luettiin niin monta kertaa, että taitekohdat repesivät ja ne teipattiin.

Miljardi kertaa sama teko

Sota-aikana kirjoittaminen oli ainoa yhteys. Kenttäpostissa kulki jatkosodan aikana noin miljardi lähetystä ja jokainen niistä oli yhden ihmisen käsin tekemä. Aviopari kirjoitti toisilleen keskimäärin parin päivän välein. Tampereen yliopiston Kansanperinteen arkistossa on yli 70 000 sota-ajan kirjettä, jotka on tuotu sinne pirtinkaapeista ja ullakoilta.

Yksi niistä on kirjoitettu marraskuun 9. päivänä vuonna 1941. Kauko-niminen sotilas kirjoittaa Irma-vaimolleen kotiin:

Muistelin tässä sitä kaikkea, mitä meillä oli vuosi sitten. Ei sitä olisi silloin uskonut, että vuoden kuluttua on elämä taas tällaista. Silloin oli kaikki niin hyvin kun sain olla Sinun kanssasi kahden siellä omassa kodissamme. Nyt on ikävä sinua. Uskon että Hyvä Jumala antaa pian kaiken taas muuttua entiseksi. Sitten on taas kaikki hyvin. Kiitos kaikesta Sinulle Rakas-Omani. Olet aina niin kiltti ja hyvä minulle. Kumpa sinulla olisi kaikki hyvin sitä aina ajattelen. Rakas Irmani kyllä kaikki menee kun muistamme rukoilla ja jättää kaiken Jumalan huomaan. Sitten kun pääsen kotiin jatkan taasen sen yhteisen kirjamme lukemista. Sitten on kaikki niin hyvin.

Kaukon kirje Irmalle 9.11.1941

Kirjeessä ei ole yhtään suurta sanaa. Siinä on kiitos siitä, että toinen on kiltti. Siinä on lupaus jatkaa yhteisen kirjan lukemista siitä kohdasta, mihin se jäi. Kaksi ihmistä oli lukenut yhdessä ennen sotaa. Kesken jäänyt sivu odotti kotona pöydällä ja tuon sivun ympärille mies rakensi tulevaisuutensa korvessa.

Näin rakkaudesta kirjoitettiin silloin kun sitä ei voitu näyttää. Sama kaiku kuuluu tekstistä, joka on kirjoitettu tuhansia vuosia aiemmin ja jossa rakastettu pyytää tulla otetuksi mukaan:

Pane minut sinetiksi sydämellesi, sinetiksi käsivarrellesi. Sillä rakkaus on väkevä kuin kuolema, tuima kuin tuonela on sen kiivaus, sen hehku on tulen hehku, on Herran liekki.

Laul. l. 8:6

Sinetti painettiin aikanaan kirjeen suulle. Se kertoi kuka kirjeen lähetti ja ettei sitä ollut avattu matkalla. Rakastettu pyytää tulla juuri siksi: merkiksi, joka on toisen mukana silloinkin kun hän itse on kaukana.

Kirje, joka odottaa vastausta

Jokainen kirje on kysymys. Se lähtee matkaan ilman varmuutta ja sen kirjoittaja jää odottamaan, kuuleeko kukaan. Siinä on kirjeen koko kauneus ja koko riski samassa liikkeessä. Ihminen ojentaa jotakin itsestään toiselle eikä tiedä mitä sille tapahtuu.

Rintamalta lähetetty kirje odotti vastauksen lisäksi jotakin suurempaa. Se odotti paluuta. Kotona luettiin lause siitä, että kaikki on hyvin sitten kun pääsen kotiin ja luettiin sitä uudelleen. Moni perhe sai lopulta ovelleen toisen kirjeen, jota kukaan ei ollut halunnut. Sekin kirje luettiin monta kertaa.

Kirjeiden vanhin perinne tuntee tämän saman kaipauksen. Vanha mies kirjoittaa seurakunnalleen ja lopettaa kirjeensä kertomalla, ettei kirjoittaminen riitä hänelle:

Minulla olisi paljon kirjoittamista teille, mutta en tahdo tehdä sitä paperilla ja musteella; vaan toivon pääseväni teidän tykönne ja saavani puhutella teitä suullisesti, että meidän ilomme olisi täydellinen.

1. Joh. 1:12

Jokainen kirjeenkirjoittaja tuntee tuon lauseen. Kirje on paras mitä etäisyydellä voidaan tehdä eikä se silti ole se mitä oikeasti halutaan. Kirje on korvike. Se on hyvä ja kaunis korvike, jota säilytetään kenkälaatikossa vuosikymmeniä, mutta se on kirjoitettu sitä päivää varten jolloin sitä ei enää tarvita.

Se, mitä kirjeeltä lopulta odotetaan

Kenkälaatikoissa on yhä nippuja, joissa kuminauha on haurastunut. Niissä on kirjeitä lapsuudenystäviltä, joiden osoite tuli aikanaan Turusta. Niissä on kortteja matkoilta, joilla käytiin kerran. Niissä on rakkauskirjeitä, joita ei näytetä kenellekään. Käsialat ovat tallella. Ne tunnistaa yhä ennen nimeä.

Jokainen niistä kirjeistä on lähetetty samasta syystä. Ihminen halusi olla lähellä toista silloin kun se ei ollut mahdollista ja teki sen ainoalla tavalla, joka hänellä oli: istui alas, otti paperin ja käytti aikaa. Se on rakkauden vanhin ja yksinkertaisin muoto ja sitä on tehty niin kauan kuin ihmisillä on ollut kirjoitusvälineitä.

Suurin osa kirjeistä on kirjoitettu odottaen. Osa odotuksista täyttyi ja osa ei. Sotilas tuli takaisin tai häntä jäätiin muistamaan. Kirjekaveri lensi Suomeen tai kirjeenvaihto hiipui itsestään. Postikortin lähettäjä palasi kotiin ja kertoi matkastaan enemmän kuin kuusi riviä olisi antanut myöten.

Yksi kirje odottaa yhä. Se on kirjoitettu kauan sitten ja lähetetty kaikille. Siinä luvataan lähtiessä sama asia jonka jokainen rintamalle lähtenyt lupasi:

Ja vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minä olen.

Joh. 14:3

Sitä kirjettä on säilytetty pisimpään. Sitä on luettu uudelleen niin kuin kaikkia rakkaimpia kirjeitä luetaan, ääneen ja hitaasti ja monta kertaa. Sen lukija on käynyt katsomassa tielle päin. Kaikki muut kirjeenvaihdot päättyvät viimeiseen kirjeeseen. Tämä päättyy siihen, että kirjoittaja tulee itse.