Kiista ratkeaa siinä, kuka saa valita mistä kertomus alkaa

Lapsi osaa tämän ennen kuin osaa lukea. Kaksi lasta tulee aikuisen luo, molemmat itkevät, molemmat puhuvat totta ja toinen sanoo kolme sanaa, jotka ratkaisevat asian: hän löi ensin. Toinen ei kiistä lyöntiä. Hän siirtää kertomuksen alkua taaksepäin ja sanoo, että toinen otti ensin lelun. Riita ei koske tekoja, sillä teoista ollaan samaa mieltä. Se koskee sitä, mistä hetkestä laskeminen aloitetaan.

Aikuisten maailmassa panokset ovat suuremmat ja sanat hienommat, rakenne on sama. Jokainen selonteko tapahtuneesta alkaa jostakin. Aloituskohtaa ei ole olemassa luonnossa, sillä maailma ei ala alusta sinä aamuna, jona jokin menee rikki. Joku valitsee sen. Valitsija on ratkaissut kysymyksen hyökkääjästä ja puolustautujasta ennen kuin yhtään perustelua on esitetty, eikä valintaa huomaa kukaan, ei kuulija eikä useimmiten valitsija itse.

Tämä on vanhin tunnettu tapa voittaa kiista sanomatta mitään.

Laki ei jätä alkua asianosaisen valittavaksi

Oikeuslaitos on rakennettu tämän ympärille, vaikka sitä ei sanota ääneen. Laki sallii puolustautumisen oikeudetonta hyökkäystä vastaan, jolloin koko ratkaisu riippuu siitä, kumpi teoista nimetään hyökkäykseksi. Sama nyrkinisku on rikos tai sen torjuntaa sen mukaan, mikä sitä edelsi. Kumpikaan osapuoli ei yleensä valehtele iskusta. He ovat eri mieltä siitä, milloin ilta alkoi.

Juuri siksi tuomioistuin ei tyydy tapahtumahetkeen. Se kuulee, mitä tapahtui tuntia aiemmin, mitä osapuolten välillä oli ennen sitä iltaa, millaista puhetta oli edeltävinä viikkoina. Sitä kutsutaan asian selvittämiseksi. Tarkemmin sanottuna se on kehyksen laajentamista taaksepäin. Tuomarin merkittävin yksittäinen ratkaisu ei ole tuomio vaan päätös siitä, mikä aiempi seikka on asiaan vaikuttava. Tuo päätös määrittää kuvan reunat. Kuvan reunat määrittävät lopun.

Menettely on olemassa, koska ihminen ei kykene valitsemaan omalle kertomukselleen alkua puolueettomasti. Ei kykene rehellinenkään ihminen. Kyse ei ole tahdosta vaan siitä, että muistiin tallentuu voimakkaimmin se hetki, jossa itseen sattui.

Sama laki hallitsee kansakuntia. Kysymys siitä, kuka aloitti ensimmäisen maailmansodan, saa eri vastauksen sen mukaan, aloitetaanko kertomus Sarajevon laukauksista, liikekannallepanon aikatauluista, liittosopimusten verkosta vai vuosikymmenen laivavarustelusta. Yksikään näistä aloituskohdista ei ole väärä. Jokainen niistä tuottaa eri syyllisen. Kahden naapurimaan oppikirjat samasta sodasta eroavat harvoin tapahtumien luettelossa, ne eroavat ensimmäisessä luvussa.

Kostoketju toimii samalla mekanismilla, eikä sitä siksi saada katkeamaan lisäämällä tietoa. Jokainen väkivallanteko on tekijälleen vastaus. Aina löytyy aiempi teko, joka tekee omasta teosta puolustautumista. Kehystä laajennettaessa löytyy jälleen yksi askel taaksepäin. Historian sisällä ei ole ensimmäistä lenkkiä. Sitä ei löydetä tutkimalla tarkemmin, koska sitä ei ole olemassa.

Ensimmäinen ruutu ei ole tapahtuman alku

Meidän aikanamme tämä ikivanha kysymys on saanut teknisen muodon, ja se on muuttanut kysymyksen luonnetta enemmän kuin olemme huomanneet. Aloituskohta ei ole enää väite, jonka voi riitauttaa. Se on tiedostossa. Sillä on aikaleima.

Tallenne on täydellisen tosi kuvan sisällä ja täydellisen mykkä sen ulkopuolella. Ihmismieli ei lue tuota mykkyyttä aukoksi. Se lukee sen viattomuudeksi, ikään kuin ennen ensimmäistä ruutua ei olisi ollut mitään. Kamerassa on yksi ominaisuus, jota yhdelläkään silminnäkijällä ei ole: se ei hyödy lopputuloksesta. Katsojan mielessä tämä pyyteettömyys siirtyy laitteesta siihen ihmiseen, joka painoi nappia, eikä tuolle siirrolle ole mitään perustetta. Laite on puolueeton. Nappia painava käsi ei ole.

Tässä on se kohta, jota harvoin sanotaan ääneen. Tallenne ei ala siitä hetkestä, jona tapahtuma alkoi. Se alkaa siitä hetkestä, jona joku ymmärsi, mitä on tulossa. Ensimmäinen ruutu ei ole todiste teosta, se on todiste aavistuksesta. Puhelin nousee taskusta silloin, kun syke nousee, tai silloin kun joku laskee tallenteesta olevan myöhemmin hyötyä. Kummassakin tapauksessa aikaleima kertoo ihmisen mielentilasta eikä maailman tapahtumista.

Tästä seuraa epäsuhta, jota ei voi korjata paremmalla tekniikalla. Laitos tallentaa jatkuvasti ja oletusarvoisesti, joten sen kuva alkaa siitä, kun työvuoro alkoi. Sillä on hallussaan se aika, joka kansalaiselta puuttuu. Se valitsee itse, mitkä minuutit siitä tulevat julkisiksi. Kansalaisen rajaus johtuu säikähdyksestä. Laitoksen rajaus johtuu valinnasta. Molempia kutsutaan videoksi, molempia arvioidaan samalla mittarilla eli sillä, kuinka selvästi kuvassa näkyy. Tuo mittari ei mittaa kumpaakaan rajausta.

Seuraus ulottuu kauemmas kuin yksittäisiin kiistoihin. Maailma, joka dokumentoituu aavistuksen laukaisemilla kameroilla, on järjestelmällisesti vinossa kahteen suuntaan. Siitä tulee pelottavampi kuin se on, koska tallentuu se, mitä joku ehti pelätä. Siitä tulee myös sokea kaikelle sellaiselle, mikä menee pieleen ilman ennakkovaroitusta, sillä äkillisellä ei ole kuvamateriaalia. Tallennettu maailma on ennakoitu maailma.

Lukijalle tästä seuraa yksi käytännöllinen tapa, jonka voi ottaa käyttöön tänään. Tallenteen edessä kannattaa kysyä, mitä tapahtui kymmenen sekuntia ennen ensimmäistä ruutua. Huomaa sitten, ettet tuntenut tarvetta kysyä sitä ennen kuin sinua pyydettiin. Tuon tarpeen puuttuminen on koko mekanismi. Toinen kysymys on yhtä yksinkertainen: kenen laite tämä oli ja olisiko sen omistajalla ollut mahdollisuus aloittaa aikaisemmin.

Julkinen tilinteko alkaa siitä hetkestä, jona asia tuli näkyväksi

Yhteiskunnassa sama laki toimii hitaammin ja siksi näkymättömämmin. Kun jokin menee pahasti pieleen, selvitys alkaa käytännössä aina näkyvästä hetkestä: sortumasta, kolarista, kohtaamisesta luukulla, päätöksestä joka tehtiin sinä aamuna. Se ei ala siitä budjettirivistä, joka piirrettiin viisi vuotta aiemmin, siitä lakkautetusta virasta, siitä koulutuksesta joka karsittiin tai siitä vaatimuksesta jota lievennettiin.

Aiempaa tekoa ei salaa kukaan. Sillä ei vain ole kuvaa, ei hetkeä, ei tapahtumapaikkaa eikä ihmistä seisomassa siinä. Tästä seuraa, että vastuu osuu järjestelmällisesti ketjun viimeiseen ihmiseen, siihen joka oli näkyvissä silloin kun asia tapahtui. Se, joka asetti ehdot, ei ole kuvassa, koska kuva alkaa myöhemmin. Kysymys ei ole siitä, että hän piiloutuisi. Kysymys on siitä, että kukaan ei ole valinnut aloituskohtaa niin varhaiseksi, että hän näkyisi.

Merkki tästä on helppo tunnistaa. Aina kun kuulet lauseen, jossa luvataan selvittää mitä tapahtui, kuuntele mikä päivämäärä mainitaan ensimmäisenä. Se päivämäärä on koko selvityksen tulos, ja se on valittu ennen kuin selvitys on alkanut.

Ihminen aloittaa siitä, missä oli vielä viaton

Tähän asti olen puhunut kiistoista, joissa on kaksi osapuolta ja jokin ratkaisija. Vaikein tapaus ei ole sellainen. Vaikein tapaus on se kertomus, jota jokainen meistä kantaa omasta elämästään, sillä siinä sama ihminen on osapuoli, kuvaaja, kertoja ja tuomari.

Melkein jokainen ihminen aloittaa oman kertomuksensa haavastaan. Kertomus perheestäni alkaa siitä päivästä, jona minulle sanottiin se lause. Kertomus avioliitostani alkaa siitä illasta, jona toinen puhui minulle sillä äänellä. Kertomus työpaikastani alkaa siitä kokouksesta. Valittu aloituskohta tekee minusta viattoman, eikä se tee sitä valehtelemalla. Jokainen sana kertomuksessani voi olla tosi. Rajaus tekee työn, jota sanojen ei tarvitse tehdä.

Tästä syystä kaksi ihmistä, jotka rakastavat toisiaan, voivat kertoa samasta kahdestakymmenestä vuodesta kaksi kertomusta, jotka molemmat ovat tosia ja joista kumpikaan ei tunnista toista. Väittely siitä, kumpi puhuu totta, ei voi päättyä, koska molemmat puhuvat. Riita on kehyksestä, eikä kehyksestä osata riidellä, sillä kehystä ei näy kuvassa.

Vanhin kirjattu ihmisen reaktio syyllisyyteen on juuri tämä liike. Ensimmäisen ihmisen vastaus kysymykseen ei ole kielto. Hän ei sano, ettei syönyt. Hän aloittaa kertomuksen aikaisemmin, vaimosta, jonka Jumala hänelle antoi. Vaimo ei kiellä hänkään, hän siirtää alun käärmeeseen. Kumpikin siirtää aloituskohtaa yhden askeleen taaksepäin kohtaan, jossa oli vielä toiminnan kohde eikä tekijä. Kolmannen luvun syyttelyketju ei ole valehtelua. Se on rajaamista. Se on kirjattu muistiin niin tarkasti, että sen tunnistaa jokainen ihminen omasta illastaan.

Se, joka uskaltaa aloittaa aikaisemmin

Anteeksiantaminen on sana, joka on kulunut käytössä lähes merkityksettömäksi. Se maksaa kuitenkin jotakin hyvin täsmällistä, jonka voi tämän kirjoituksen valossa sanoa suoraan: anteeksiantaminen on suostumista siihen, että kertomus saa alkaa aikaisemmin kuin minun haavani.

Se ei tarkoita haavan kieltämistä eikä sen pienentämistä. Se tarkoittaa, että kuvaan päästetään sisään se, mikä oli ennen. Isällä, joka löi, oli isä. Se, joka lähti, oli oppinut jostakin, että lähteminen on turvallisempaa kuin jääminen. Tämä ei kevennä tekoa yhtään eikä siirrä vastuuta minnekään. Se purkaa vain sen kuvitelman, että maailma olisi ollut viaton siihen hetkeen asti, jona minä loukkaannuin.

Kehyksen laajentamista ei voi vaatia toiselta. Se ei ole velka, jonka loukkaantunut olisi vahingon aiheuttajalle velkaa, eikä sitä kuulu käyttää välineenä, jolla vaiennetaan ihminen, jolla on oikeus olla vihainen. Alun siirtäminen on jotakin, jonka ihminen voi lopulta antaa vain itselleen. Se on lahja ennen kaikkea hänelle itselleen.

Tunnen vain yhden kertomuksen, joka alkaa niin varhain, ettei sitä ennen ole mitään. Se ei ala lankeemuksesta, mikä olisi tehnyt Jumalasta vastaajan ja ihmisestä aloitteentekijän. Se alkaa sanoilla, joissa mitään ei ole vielä tapahtunut eikä mihinkään tarvitse vastata: alussa loi Jumala taivaan ja maan. Jokainen inhimillinen kertomus alkaa keskeltä. Tämä yksi alkaa alusta. Juuri siksi se on ainoa kertomus, jossa kenenkään ei tarvitse rajata itseään viattomaksi.

Ristillä sanottiin lause, joka on koko tämän kirjoituksen ydin, vaikka sitä ei yleensä lueta näin. Sen sanoi ainoa, jolla oli hallussaan täydellinen tallenne, kuva ennen ensimmäistä ruutua, koko se aika jota kukaan muu ei nähnyt. Hän ei aloittanut kertomustaan iskusta. Hän aloitti sen ihmisten tietämättömyydestä, hetkestä joka oli ennen tekoa ja jossa he eivät vielä olleet syyllisiä: isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät. Se on laajin kehys, joka on koskaan valittu. Sen valitsi ainoa, jonka ei olisi tarvinnut valita mitään kehystä näyttääkseen viattomalta.

Tahdolla tätä ei tee kukaan. Pieni versio siitä on kuitenkin saatavilla joka ilta. Kerro tämä päivä jollekulle ja kuuntele, mistä aloitat. Huomaa, kuinka luonnollisesti kertomus alkaa kohdasta, jossa joku toinen teki jotakin. Kokeile kerran aloittaa kymmenen minuuttia aikaisemmin. Se, joka uskaltaa siirtää alkua taaksepäin, huomaa yleensä olevansa kuvassa itsekin. Se on epämukavaa. Se on myös ainoa tie ulos kehästä, jossa kaikki ovat oikeassa eikä kukaan ole vapaa.