Sotilas palaa luokkaan
Sota ei pääty rauhansopimukseen. Allekirjoitus lopettaa ampumisen, mutta ei sitä, mitä ampuminen on tehnyt ampujalle. Rintamalla opitaan asioita, joita ei voi unohtaa käskystä: ihmisen voi tappaa, pelon voi niellä ja väkivalta ratkaisee riidan nopeammin kuin sana. Nämä opit eivät jää juoksuhautoihin. Ne nousevat junaan, matkaavat kotikaupunkiin ja istuutuvat keittiön pöydän ääreen.
Jokaisen sodan toinen puoli käydään siksi kotona. Sitä ei piirretä karttoihin eikä rintamalinjoihin, sillä sen taistelukenttinä ovat perheet, työpaikat, kapakat ja luokkahuoneet. Kansa, joka on lähettänyt miehensä sotaan, joutuu ennemmin tai myöhemmin ottamaan heidät takaisin. Vasta tämä vastaanotto ratkaisee, mitä sota lopulta jättää perinnöksi niille, jotka eivät olleet siellä.
Paluun pitkä varjo
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksaan palasi miljoonia miehiä, joiden nuoruus oli kulunut mudassa ja kaasussa. Osa heistä ei koskaan riisunut univormuaan. Vapaajoukot taistelivat Berliinin kaduilla ja Baltian metsissä, poliittisista kokouksista tuli tappeluita ja murha muuttui vallan tavalliseksi välineeksi. Historioitsija George Mosse kutsui ilmiötä yhteiskunnan raaistumiseksi: sota ei ollut päättynyt, se oli vain vaihtanut rintamaa. Viidentoista vuoden kuluttua moni heistä marssi ruskeissa paidoissa kohti valtaa.
Neuvostoliitossa sama kaava toistui pienemmässä mittakaavassa. Afganistanissa palveli kymmenessä vuodessa yli puoli miljoonaa nuorta miestä. He palasivat maahan, joka ei halunnut kuulla, mitä vuorilla oli tapahtunut. Valtio vaikeni sodasta, josta se oli itse päättänyt. Seuraavan vuosikymmenen kaaoksessa moni veteraani löysi paikkansa sieltä, missä hänen taitojaan tarvittiin: vartiointiliikkeistä, perintäyhtiöistä ja rikollisryhmistä. Tšetšenian sodat tuottivat seuraavan aallon. Venäläiseen puheeseen vakiintui käsite tšetšenian syndroomasta.
Suomikin tuntee tämän tarinan, vaikka se kerrotaan harvoin ääneen. Vuoden 1945 jälkeen kotiin palasi satojatuhansia miehiä, joista tuli isiä, opettajia, työnjohtajia ja kunnanvaltuutettuja. Kotona ei puhuttu. Mieli, joka oli murtunut, hoidettiin työllä, viinalla ja vaikenemisella. Vasta lapset ja lastenlapset ovat alkaneet sanoittaa sitä, mitä talossa kannettiin: isän säpsähtelyä ukkosella, yöllisiä huutoja, äkillistä vihaa ilman syytä ja hiljaisuutta, joka täytti huoneen. Moni veteraani vaikeni juuri siksi, ettei halunnut siirtää kokemaansa lapsilleen. Toive oli hyvä, mutta vaikeneminen siirsi taakan silti, vain toisessa muodossa.
Kaikissa näissä on yhteinen piirre. Sota ei jää sinne, missä se käydään, vaan palaa kotiin ihmisissä. Ratkaisevaa ei ole, palaako se, vaan millaisen kynnyksen yli se astuu.
Taistelukenttä ilman kynnystä
Venäjällä on käynnissä kokeilu, jolla on vähän ennakkotapauksia. Rintamalta palaavia ei piiloteta eikä jätetä yksin vaan nostetaan suoraan yhteiskunnan esikuviksi. Valtiollinen ohjelma valmentaa heitä virkamiehiksi ja aluejohtajiksi. Kouluissa pidetään viikoittaisia oppitunteja isänmaasta, joille kutsutaan rintamalta palanneita kertomaan lapsille sodasta. Alueet ovat lisäksi alkaneet velvoittaa kouluja ja päiväkoteja palkkaamaan heitä. Samaan aikaan kymmeniätuhansia vankeja on armahdettu rintamapalveluksen jälkeen ja palautettu kotikyliinsä.
Koulu on paikka, jossa yhteiskunta näyttää, mitä se pitää normaalina. Luokan edessä seisova aikuinen opettaa paljon muutakin kuin oppiainettaan. Kasvatustieteessä puhutaan piilo-opetussuunnitelmasta: lapsi oppii opettajastaan, miten riita ratkaistaan, miten pelko kohdataan, miten heikompaa kohdellaan ja miten erimielisyyteen suhtaudutaan. Nämä opit painuvat syvemmälle kuin yksikään kertotaulu, koska niitä ei opeteta vaan eletään.
Taistelukentän vieminen suoraan luokkahuoneeseen ilman välitilaa tekee sodasta tämän piilotetun opetussuunnitelman. Lapselle ei tarvitse sanoa, että väkivalta on kunnia. Riittää, että kunniapaikalla seisoo väkivaltaa käyttänyt mies ja kaikki muut aikuiset taputtavat.
Rintamalta palannut mies ei ole tässä asetelmassa syyllinen. Moni heistä on itse haavoittunut, osa lähetetty sotaan vastoin tahtoaan, osa kantaa sisällään asioita, joita kukaan ei ole auttanut nostamaan esiin. Joku heistä voi olla lempeä ja kärsivällinen opettaja. Ongelma ei ole ihmisessä vaan siinä, että valtio käyttää häntä viestinä. Hänen haavansa on muutettu mitaliksi ennen kuin se on ehtinyt parantua. Mitali ripustetaan lasten nähtäville.
Seuraukset eivät näy tänä vuonna eivätkä ensi vuonna. Ne näkyvät, kun nyt päiväkodissa leikkivät lapset ovat parikymppisiä. Sukupolvi, jonka ensimmäisiä esikuvia olivat rintamalta palanneet, kasvaa käsitykseen, että sota on miehen tavallinen elämänvaihe ja vihollinen maailman pysyvä huonekalu. Naapurimaat elävät tämän sukupolven kanssa vuosikymmeniä sen jälkeen, kun nykyinen sota on päättynyt. Rauhansopimus voidaan allekirjoittaa ensi vuonna tai sitä seuraavana, mutta päiväkodeissa kasvaa jo sukupolvi, jolle sota on opetettu ennen lukemista.
Seitsemän päivää leirin ulkopuolella
Muinainen Israel tunsi saman ongelman ja ratkaisi sen tavalla, joka kuulostaa nykykorvaan oudolta. Neljännen Mooseksen kirjan mukaan taistelusta palaavat soturit eivät saaneet astua suoraan leiriin. Heidän oli leiriydyttävä seitsemäksi päiväksi sen ulkopuolelle. Jokainen, joka oli tappanut tai koskenut kaatuneeseen, puhdisti itsensä kolmantena ja seitsemäntenä päivänä. Vaatteet pestiin. Kaikki metalli, joka kesti tulen, vietiin tulen läpi ja muu veden läpi.
Kertomuksessa sota ei ollut rikos. Soturit eivät palanneet häpeään eikä heitä rangaistu. Silti veri synnytti kynnyksen. Leirissä asuivat lapset, vanhukset ja telttojen arki. Sinne ei kuljettu suoraan taistelukentältä. Sotaa ei pidetty likaisena siksi, että se olisi ollut väärä, vaan siksi, että se kuului toiseen maailmaan kuin se, jossa elämä kasvaa.
Seitsemän päivää on luomisen viikko. Soturi, joka oli seissyt tuhoamisen maailmassa, käveli takaisin luomisen rytmiin päivä kerrallaan. Yhteisö ei kääntänyt hänelle selkäänsä eikä kantanut häntä olkapäillään torille. Se antoi hänelle aikaa ja tunnusti, että kotiin palaaminen on matka eikä hetki.
Nykyaika on hukannut tämän viisauden ja löytänyt sen uudelleen sotilaspsykiatrian kielellä. Britannian asevoimat pysäyttivät Afganistanista palaavia joukkoja muutamaksi päiväksi Kyprokselle ennen kotiinpaluuta. Sotilaat lepäsivät ja puhuivat. He kuulivat, mitä kotona odotti, ennen kuin astuivat perheensä luo. Menettelyä kutsuttiin paineentasaukseksi, kuten sukeltajan pysähdystä matkalla pintaan. Vertaus on osuva. Liian nopea nousu syvyyksistä on hengenvaarallinen sille, joka nousee.
Modernit yhteiskunnat ovat tavallisesti tarjonneet palaavalle sotilaalle kaksi vaihtoehtoa, eikä kumpikaan ole kynnys. Ensimmäinen on paraati, joka vie taistelukentän suoraan torille ja kouluun. Toinen on hiljaisuus, joka jättää miehen yksin viikkoon, joka ei koskaan pääty. Vietnamin sodan veteraanit saivat pitkälti jälkimmäisen, nykyisen Venäjän sotilaat saavat ensimmäisen. Lopputulos voi olla yllättävän samanlainen: sota jatkuu kotona, koska kukaan ei auttanut sitä päättymään.
Kuningas, joka ei saanut rakentaa
Daavid oli Israelin suurin soturi. Hän kokosi valtakunnan, voitti sen viholliset ja toi liiton arkin Jerusalemiin. Hän halusi rakentaa Jumalalle huoneen, temppelin, jossa kansa oppisi tuntemaan Luojansa. Vastaus oli kieltävä. Sen perustelu on Raamatun hätkähdyttävimpiä: "Sinä olet vuodattanut paljon verta ja käynyt suuria sotia. Sinä et saa rakentaa temppeliä minun nimelleni."
Daavidia ei hylätty. Hän sai kerätä rakennustarpeet, laatia piirustukset ja järjestää palvelustehtävät. Hänen kunniansa säilyi. Hänen psalminsa kaikuvat yhä jokaisessa kirkossa. Huoneen rakentaminen annettiin kuitenkin hänen pojalleen, jonka nimi kantaa sanaa rauha. Kertomus erottaa talon suojelijan talon rakentajasta, kaksi tehtävää, jotka nykyinen maailma sekoittaa jatkuvasti.
Temppeli oli paikka, jossa kansa oppi, kuka Jumala on. Koulu on paikka, jossa lapsi oppii, kuka ihminen on. Kansa voi kunnioittaa sotilaitaan, kiittää heitä ja huolehtia heistä loppuun asti. Se voi ottaa heidän kokemuksensa vastaan ja kuunnella heitä. Lapsen maailman arkkitehdiksi se ei kuitenkaan aseta sitä, jonka käsissä on vielä taistelun lämpö.
Profeetta Jesajan näky rauhan päivästä ei pääty siihen, että miekat taotaan vannasraudoiksi. Sen viimeinen kohta koskee oppimista: kansat eivät enää opettele sotimaan. Rauha ei ole vain aseiden vaikenemista. Rauha on sitä, että sotaa lakataan opettamasta lapsille.
Varautuvan kansan kysymys
Sama kysymys koskee lievempänä jokaista kansaa, joka varautuu sotaan. Suomi kouluttaa suuren reservin ja puhuu maanpuolustustahdosta avoimemmin kuin vuosikymmeniin. Varautuminen ja sodan ihannointi ovat eri asioita. Raja niiden välillä kulkee juuri siellä, missä lapsille kerrotaan, miksi maata puolustetaan.
Suomalaisen maanpuolustuksen kertomus on perinteisesti ollut kertomus kodista. Sotilas suojelee kotikylää, äitiä, lapsia ja pellon laitaa. Kertomuksen keskellä ei ole vihollinen eikä voitto vaan se, mitä suojellaan. Painopiste ei ole sattumaa. Sen menettäminen tapahtuisi huomaamatta, sana kerrallaan. Kansa, joka alkaa puhua lapsilleen enemmän vihollisesta kuin kodista, on jo siirtynyt toiselle puolelle rajaa, vaikka yksikään laki ei olisi muuttunut.
Ukrainassa odottaa sodan jälkeen tehtävä, jota mikään jälleenrakennusrahasto ei yksin ratkaise. Satojatuhansia miehiä ja naisia palaa rintamalta kaupunkeihin, joiden talot korjataan nopeammin kuin heidän unensa. Euroopan apu mitataan tavallisesti betonina, sähköverkkoina ja siltoina. Ratkaisevampaa voi olla, saavatko palaajat kynnyksen: ajan, paikan ja ihmiset, joiden luona sota saa päättyä ennen kuin he astuvat lastensa huoneeseen.
Kädet, jotka palaavat
Kuvitellaan isä, joka palaa sodasta. Lapsi juoksee ovelle, mutta pysähtyy hetkeksi. Isän kasvot ovat samat, mutta jotakin hänen silmissään on muuttunut. Lapsi huomaa sen ennen kuin osaa sitä nimetä. Lapset näkevät aina sen, mitä aikuiset yrittävät peittää. He eivät tarvitse selitystä sodasta. He tarvitsevat isän, jonka kädet ovat taas kotona.
Sotilaan arvokkain lahja lapsille ei ole kertomus urotöistä. Se on totuus siitä, mitä sota maksaa. Mies, joka voi istua lasten keskellä ja kertoa pelosta, menetetyistä ystävistä ja toiveestaan, ettei heidän koskaan tarvitsisi nähdä samaa, opettaa rauhaa vahvemmin kuin yksikään oppikirja. Hänen arpensa eivät silloin ole mitali vaan varoitus. Varoitus on rakkautta. Tällaiseen puheeseen ei kuitenkaan pysty se, joka seisoo vielä taistelukentällä, vaikka ruumis olisi jo kotona. Siihen tarvitaan seitsemän päivää, joskus seitsemän vuotta. Lisäksi tarvitaan ihmisiä, jotka jaksavat odottaa leirin portilla.
Kansan tulevaisuus ei ratkea siinä, kuinka taitavasti se oppii sotimaan. Se ratkeaa siinä, osaako se tuoda sotilaansa kotiin niin, että lapset saavat yhä opetella jotakin muuta. Miekka kuuluu suojelijan käteen, vannasrauta lapsen. Daavid keräsi kivet, mutta talon rakensi rauhan mies.