Vastustaminen maksaa Suomessa kuusi tuntia ja yhdessä tekeminen kolmekymmentä vuorokautta

Yhteiskuntaa ei tunne siitä, mitä se kieltää. Kiellot ovat kaikkialla samanlaisia, ja ne kertovat lähinnä siitä, mihin ihminen on kaikkialla taipuvainen. Yhteiskunnan tunnistaa siitä, mihin se sanoo kyllä, ja vielä tarkemmin siitä, kuinka kalliiksi se on tehnyt tuon kyllän sanomisen.

Suomen laki tuntee kaksi tapaa koota ihmisiä yhteen. Toinen on yleinen kokous: tilaisuus, jossa ihmiset kokoontuvat ilmaisemaan mielipiteensä. Siihen ei tarvita lupaa. Riittää ilmoitus poliisille viimeistään kuusi tuntia ennen alkua, eikä poliisi voi tilaisuutta kieltää. Se voi ohjata reittiä ja huolehtia turvallisuudesta, ei enempää. Perusoikeus on tässä kohdassa kirjoitettu lakiin siinä muodossa, jossa se todella on oikeus eikä hakemus.

Toinen on yleisötilaisuus, ja se on kaikki muu. Kyläjuhla. Myyjäiset. Konsertti nurmikolla. Iltamat. Lasten kilpailut kentällä. Sen järjestäminen alkaa ilmoituksesta viimeistään viisi vuorokautta ennen, ja poliisi voi asettaa tilaisuudelle ehtoja. Vähintään kahdensadan hengen tilaisuuteen tarvitaan pelastussuunnitelma. Järjestyksenvalvojiksi kelpaavat vain koulutuksen käyneet ja kortin saaneet. Musiikki ja kuulutukset ulkona vaativat meluilmoituksen kuntaan, ja se on tehtävä kolmekymmentä vuorokautta etukäteen. Ruoan myyntiin oma ilmoituksensa, anniskeluun lupansa, äänitteille tekijänoikeuskorvauksensa, tien sulkemiseen kunnan tai valtion väylänpitäjän suostumus, ja koko rakennelman päälle vakuutus.

Yhteenlaskettuna tämä tarkoittaa yhtä lausetta, jota en ole nähnyt kenenkään kirjoittavan.

Sen sanominen, että jokin on väärin, maksaa Suomessa kuusi tuntia. Sen tekeminen, että jokin on hyvin, maksaa kuukauden.

Kukaan ei asettanut näitä lukuja vastakkain

Jokainen yksittäinen vaatimus on perusteltu, ja useimmat niistä on kirjoitettu jonkun kuoleman jälkeen. Pelastussuunnitelma on olemassa, koska ihmisiä on tallautunut. Järjestyksenvalvojan koulutus on olemassa, koska tehtävässä on ennen ollut kuka tahansa. Meluilmoitus on olemassa, koska naapurin unella on arvo. En tunne yhtäkään vaatimusta tästä luettelosta, jonka poistamista kannattaisin.

Silti näiden kahden luvun ero on tosiasia, eikä sitä ole valinnut kukaan. Kuusi tuntia on kirjoitettu perusoikeuden suojaksi, kolmekymmentä vuorokautta ympäristöhaitan hallitsemiseksi, ja ne on kirjoitettu eri laissa, eri vuosikymmenellä, eri virastossa ja eri ongelmaa varten. Kummallakin luvulla on tekijänsä. Niiden erotuksella ei ole ketään.

Erotus tekee silti työtään joka päivä. Se kertoo kansalaiselle, mikä julkinen rooli hänelle on tehty helpoksi. Vastalauseen esittäminen on halpaa, nopeaa ja lain suojaamaa. Yhteisen ilon järjestäminen on hidasta, monivaiheista ja kalliisti vakuutettua. Ihminen oppii kulkemaan siitä ovesta, joka on auki. Sen jälkeen ihmettelemme, miksi julkinen tila täyttyy vastustamisesta ja tyhjenee tekemisestä.

Tämä ei ole valitus mielenilmauksia vastaan. Kokoontumisvapaus on yhteiskunnan kalleimpia omaisuuksia, ja on hyvä, että se on tehty halvaksi käyttää. Kysymys on siitä, mitä sen viereen on jäänyt.

Maa, joka rakensi kaksituhatta taloa ilman lomaketta

Suomi on maailman tiheimmin järjestäytyneitä kansoja. Yhdistysrekisterissä on runsaat satatuhatta yhdistystä, ja niistä valtaosa on perustettu köyhemmässä maassa kuin tämä. Ensimmäinen vapaaehtoinen palokunta syntyi Turkuun 1838, ensimmäinen nuorisoseura Kauhavalle 1881, Martat 1899. Työväenyhdistykset, raittiusseurat, maamiesseurat ja urheiluseurat seurasivat perässä sadoittain.

Nämä ihmiset eivät järjestäneet tilaisuuksia. He rakensivat talon. Seurantaloja nousi Suomeen runsaat kaksituhatta, useimmat talkoilla, lahjoitetulle maalle, kannettu hirsi kerrallaan. Ne rakensivat ihmiset, joista moni oli oppinut lukemaan aikuisena. Palokunnantalo oli monessa kylässä sama rakennus, jossa tanssittiin. Turvallisuus ja ilo nousivat saman katon alle, samojen käsien pystyttäminä, eikä kukaan pitänyt sitä ristiriitana.

Nyt sama kansa tarvitsee kolmekymmentä vuorokautta ilmoittaakseen siitä äänestä, jota varten nuo talot rakennettiin.

Tässä ei ole mitään ironiaa turvallisuutta vastaan. Vanha maailma oli vaarallinen, ja monta niistä taloista paloi. Havainto on toinen: kyky järjestää siirtyi kylältä hallinnolle vaiheittain, jokainen vaihe erikseen perusteltuna, eikä siirtymän kokonaisuutta ole kirjattu mihinkään asiakirjaan. Se ei ollut päätös. Se oli summa.

Kolmesta alueesta on tullut kaksi

Vanhassa yhteiskunnassa oli kolme aluetta.

Oli luvallinen, jonka joku oli sallinut. Oli kielletty, jonka joku oli kieltänyt. Näiden väliin jäi laaja alue, jota kukaan ei ollut päättänyt kumpaankaan suuntaan. Siellä sijaitsi valtaosa elämästä. Lapset rakensivat majan metsään, jonka omistajaa kukaan ei kysynyt. Naapuri myi kananmunia portin pielestä. Kylällä tanssittiin ladossa. Joku kastelurastasi jäähän kentän kulmaan, koska osasi. Kukaan ei antanut lupaa, eikä kukaan tullut kieltämään.

Tuo väli on kaventunut molemmilta puolilta. Toiselta puolelta sitä on syönyt vastuu: jos jotain tapahtuu, jonkun on vastattava, ja vastaajaksi kelpaa vain se, jolla on nimi ja vakuutus. Toiselta puolelta sitä on syönyt lupa: mitä täsmällisemmin sallittu on määritelty, sitä selvemmin määrittelemätön näyttää kielletyltä.

Nyt alueita on kaksi. Asia on joko hallinnoitu hanke tai rikkomus. Kolmatta muotoa ei enää tarjota.

Ongelma on siinä, että lähes kaikki hyvä on liian pientä tullakseen hankkeeksi. Kymmenen ihmisen kokoontuminen ei kanna pelastussuunnitelmaa. Yhden illan idea ei kanna kolmenkymmenen vuorokauden odotusta. Niinpä se ei siirry hankkeeksi. Se jää tekemättä, ja tekemättä jääminen on ainoa yhteiskunnallinen tapahtuma, joka ei jätä jälkeä mihinkään.

Voimme laskea järjestetyt tilaisuudet. Voimme laskea myönnetyt luvat, hylätyt hakemukset ja käsittelyajat. Emme voi laskea sitä, mitä ei ehdotettu. Ehdottamatta jäänyt ajatus ei näy tilastossa, ei valituksena, ei kanteluna, ei yhdenkään viraston vuosikertomuksessa. Hallinnossa, joka ohjaa itseään mittaamalla, tärkein suure on siis se, jota se ei voi mitata.

Kynnys valitsee, vaikka se ei katso ketään

Kynnys on rahaa oikeudenmukaisempi ja siksi paljon vaikeampi nähdä. Se ei kysy varallisuutta. Se kysy pärjäämistä lomakkeen kanssa.

Kynnyksen ylittää se, joka tietää mihin virastoon soitetaan, ymmärtää eron ilmoituksen ja luvan välillä, jaksaa odottaa vastausta ja osaa kysyä uudelleen saatuaan ensimmäisen kerran ei. Nämä eivät ole rahalla ostettavia taitoja. Ne ovat perittyjä. Ne kulkevat perheessä samaa reittiä kuin puhetapa ja ryhti, useimmiten yhden aikuisen kautta, joka on joskus itse täyttänyt vastaavan paperin ja jolle virasto ei ole pelottava paikka.

Näin syntyy jako, jota kukaan ei ole säätänyt. Kaksi ihmistä tekee täsmälleen saman asian. Toisen kohdalla se on tapahtuma, jolla on ensiapuryhmä. Toisen kohdalla se on häiriö, jolla on partio. Teko on sama. Ero on paperissa.

Tästä seuraa se, mikä on tämän kirjoituksen raskain kohta. Ihminen, joka ei ylitä kynnystä, ei lakkaa tekemästä. Hän siirtyy sinne, missä lupaa ei kysytä, ja siellä ainoa julkinen valta, joka tulee vastaan kutsumatta, on se, joka tulee keskeyttämään.

Luottamus instituutioon ei rakennu siitä, mitä instituutiosta kerrotaan. Se rakentuu niiden kertojen summasta, jolloin instituutio on sanonut ihmiselle kyllä. Se, jolle on kerran myönnetty jotain, kantaa loppuikänsä muistoa siitä, että virasto voi olla myös antaja. Se, jota on vain pysäytetty, ei kanna sellaista muistoa, koska sitä ei ole olemassa. Myöntäminen ei ole palvelua. Se on kansalaisen muodostamista, ja me olemme jakaneet sitä hyvin epätasaisesti huomaamatta jakavamme mitään.

Ensimmäinen sana ihmiselle oli lupa

Kirjoituksissa, joiden varaan tämä maa on rakentanut oikeuskäsityksensä, on eräs järjestys, jonka olemme kääntäneet ympäri.

Ensimmäinen asia, jonka Jumala sanoo ihmiselle puutarhassa, ei ole kielto. Se on lupa, ja se on valtava: sinä saat vapaasti syödä puutarhan kaikista puista. Vasta sen jälkeen tulee yksi rajaus, yksi puu. Lupa on ensin ja se on lähes rajaton. Kielto on toisena ja se on täsmällinen.

Muistamme puun. Olemme unohtaneet puutarhan. Ja olemme rakentaneet laitoksemme siinä järjestyksessä, jossa muistimme toimii: ensin luettelo siitä, mikä on kielletty, ja sen jälkeen hakemus siitä, mikä voitaisiin sallia.

Sama asetelma palaa siinä säännössä, jota pidettiin kaikista suojaavimpana. Sapatti annettiin lepopäiväksi ihmiselle, joka ei muuten olisi levännyt, ja se on yksi lajimme historian armollisimpia keksintöjä. Silti juuri sen kohdalla oli sanottava ääneen, kumpi päin se seisoo: sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten. Sääntö ei ollut huono. Sen suunta oli kääntynyt, eikä kääntymisestä soinut mikään kello.

Kaikkein tarkin kuva on kertomus tiestä Jerusalemista Jerikoon. Ohi kulkeneet kaksi eivät olleet pahoja miehiä. He olivat sääntöjen mukaisia. Papin oli varjeltava itsensä kuolleen koskettamiselta, ja tuo määräys oli olemassa syystä, jonka he tunsivat. Kertomus ei kerro heidän ajatuksiaan, eikä sitä tarvitse arvailla. Riittää havainto, jonka se tekee: hyvä sääntö, oikein noudatettuna, kulki tienpuolta ja jätti ihmisen makaamaan. Se, joka pysähtyi, ei ollut se, jolla oli lupa. Hän oli se, jolla ei ollut mitään syytä olla pysähtymättä.

Se ainoa lupa, johon ei tarvita lomaketta

En kirjoita tätä siksi, että jokin vaatimus pitäisi purkaa. Turvallisuutta ei pureta ilman että joku maksaa sen omalla ruumiillaan, ja siitä laskusta on kirjoitettu tarpeeksi jo kerran, ennen kuin nuo vaatimukset kirjoitettiin.

Kirjoitan siksi, että kynnyksen olemassaolo on syytä nähdä sellaisena kuin se on. Se on tosiasia, jolla ei ole tekijää. Sen mittaaminen on mahdotonta, koska sen kustannus on kokonaan siinä, mitä ei koskaan ehdotettu. Sen jakautuminen ei noudata varallisuutta vaan perittyä taitoa. Sen seuraus on se, että osa ihmisistä tapaa yhteiskuntansa vain siinä muodossa, joka tulee keskeyttämään.

Yksi asia on silti yhä kokonaan meidän vallassamme, eikä siihen tarvita yhtään virastoa.

Kaikkein pienin lupa maailmassa on se, jonka ihminen antaa toiselle katsomalla. Se mahtuu yhteen lauseeseen, jossa on kaksi puoliskoa. Ensimmäinen puolisko sanoo: tuo on hyvin tehty, tuossa on taitoa, minä näen mitä sinä osaat. Toinen puolisko sanoo: se ei vain kuulu tähän paikkaan.

Melkein kaikki meistä sanovat vain jälkimmäisen puoliskon. Se on nopeampi, se on turvallisempi, eikä siitä voi joutua vastuuseen. Sen jälkeen ihmettelemme, miksi nuori kääntyy pois eikä palaa kysymään.

Ensimmäisessä puoliskossa ei ole mitään sallivaa hömpötystä. Se on tarkka havainto, ja juuri siksi se painaa. Se kertoo tekijälle, että hänen tekonsa on nähty tekona eikä häiriönä, ja että hänessä on jotain, jonka joku halusi tunnistaa ennen kuin ryhtyi korjaamaan. Se ei poista rajaa. Se antaa rajalle sen ainoan muodon, jossa ihminen voi ottaa sen vastaan menettämättä itseään.

Jokainen suuri kansanliike tässä maassa alkoi jostain hyvin lähellä tuota lausetta. Joku näki toisessa kyvyn ennen kuin näki ongelman. Siitä syntyi seura, seurasta talo, talosta kylän muisti sadaksi vuodeksi. Yhtään noista taloista ei suunniteltu kokouksessa. Ne alkoivat siitä, että joku sanoi ääneen ensimmäisen puoliskon.

Sitä lupaa ei tarvitse hakea kolmeakymmentä vuorokautta etukäteen. Se on voimassa tänään, se on ilmainen, ja sen myöntäjä olet sinä.