Eksytys

Kukaan ei murtaudu sisään

15.08.2026 klo 09:00 12 min lukuaika Yirah.fi

Kysymys on vanhempi kuin yksikään sen vastauksista.

Mielikuva on lainattu elokuvasta. Kynttilät, vieras kieli, sängyn yllä leijuva tyttö ja yksi kauhea yö jonka jälkeen ihminen ei ole enää oma itsensä. Kuva on niin voimakas, että se hoitaa kaksi työtä yhtä aikaa. Se saa asian näyttämään mahdottomalta niille jotka eivät usko ja se saa sen näyttämään harvinaiselta niille jotka uskovat. Molemmat päätyvät samaan lopputulokseen. Tätä ei tarvitse ajatella tänään.

Lähteet kuvaavat jotain muuta. Ne eivät kuvaa murtautumista vaan muuttoa, eivätkä ne kuvaa yhtä yötä vaan vuosia.

Kolme paikkaa joihin asia on pantu talteen

Aihe ei ole kadonnut julkisuudesta. Se on sijoitettu kolmeen paikkaan, eikä yhdessäkään niistä ole läsnä tavallista ihmistä joka elää tavallista elämää.

Ensimmäinen on psykiatrian diagnoosi. Ilmiö saa nimen, nimi kirjataan luokitukseen ja asia siirtyy hoitosuhteeseen jossa siitä puhutaan oireena. Toinen on vitsi. Manaajaelokuva on nähty, sitä on naurettu ja sen jälkeen koko sanasto kuuluu kauhuviihteeseen. Kolmas on katolisen kirkon pieni erikoisosasto, jota kukaan ei kritisoi eikä kukaan myöskään koe omakseen.

Kolme piilopaikkaa sanovat saman asian eri sanoin. Tämä ei koske sinua. Se on tehokkaampi kuin kielto, koska kieltoa vastaan voi väitellä ja tähän ei tarvitse vastata mitään.

Mitä ihmiskunta on kysynyt

Yksi asia on kiistaton, eikä sen kiistattomuus riipu siitä mitä kukin uskoo. Kysymys näkymättömistä vaikuttavista voimista ei ole reunailmiö.

Erika Bourguignon johti 1960-luvulla laajan vertailevan tutkimuksen, jossa käytiin läpi etnografinen aineisto 488 perinteisestä yhteisöstä. Niistä 437 tunsi jonkin vakiintuneen muuntuneen tajunnantilan käytännön ja 360 eli lähes kolme neljäsosaa piti hengen valtaan joutumista todellisena asiana. Luvut ovat vanhoja mutta ne eivät ole kumoutuneet ja niiden merkitys on rajattu. Ne eivät todista henkien olemassaoloa. Ne todistavat, että kysymys on ihmisen kokoinen eikä kulttuurin kokoinen. Sitä ovat kysyneet ne jotka eivät ole koskaan kuulleet toisistaan.

Sana joutua kuuluu tähän aineistoon, koska se kuvaa sitä mitä yhteisöt kuvasivat: haltuunottoa jota ei pyydetty. Sitä ei pidä kantaa eteenpäin kaikkeen henkeä koskevaan puheeseen, koska se sopii vain toiseen suuntaan.

Universaali kysymys ei ole universaali vastaus. Se on kuitenkin outo asia selittää pois. Pelkkä kertomus vaihtelisi vapaasti. Sen sijaan siinä toistuvat samat piirteet: ääni joka ei ole oma, voima joka ei kuulu ruumiille, tieto jota ei ole hankittu ja vastustus jota ei osata selittää.

Käsikirjat nimeävät sen mutta eivät ratkaise sitä

Tässä kohtaa oletetaan yleensä, että tiede on jo sanonut sanansa ja sana oli ei. Näin ei ole, eikä se johdu tieteen arkuudesta vaan siitä mitä diagnoosikäsikirja on.

Yhdysvaltain psykiatriyhdistyksen DSM-5 määrittelee dissosiatiivisen identiteettihäiriön ensimmäisen kriteerin sanoilla, joissa asia sanotaan suoraan: kyseessä on identiteetin häiriintyminen, jolle on ominaista kaksi tai useampi erillinen persoonallisuuden tila ja joissakin kulttuureissa tätä kuvataan riivauskokemuksena. Käsikirja ei siis vaikene ilmiöstä. Se nimeää sen ja jättää sen nimen paikalleen.

Maailman terveysjärjestön ICD-11 menee pidemmälle. Se antaa riivaustranssihäiriölle oman koodin 6B63, erillään dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä ja kuvaa sen tilaksi jossa henkilön tavanomainen kokemus omasta identiteetistä korvautuu ulkopuolisella valtaa pitävällä identiteetillä.

Oireluettelon rinnalla on rajaus. Tila on tahdosta riippumaton, se on ei-toivottu eikä sitä hyväksytä osaksi yhteisön jaettua kulttuurista tai uskonnollista käytäntöä. Kaikkien kolmen on toteuduttava. Yhdenkin puuttuminen tarkoittaa, ettei diagnoosia aseteta.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että sama ilmiö saa eri nimen sen mukaan mitä ympärillä olevat siitä ajattelevat. Ihminen joka menettää hallinnan yksin kotona ja pelkää sitä, on tapaus. Ihminen jolle tapahtuu ulkoisesti sama asia tilaisuudessa jossa yhteisö sanoo tämän olevan Hengestä, ei ole tapaus. Hänestä ei ole mitattu mitään. Mitattu on ympäristön suhtautuminen.

Rajauksen syy on rehellinen eikä ilkeä. Ilman sitä tautiluokitus julistaisi sairaaksi jokaisen, jonka yhteisössä transsia harjoitetaan ja se olisi sekä väärin että ylimielistä. Rajaus paljastaa silti sen mitä diagnoosi lopulta on. Se ei ole väite siitä mitä ihmisessä tapahtuu vaan väite siitä kärsiikö hän ja onko yhteisö antanut ilmiölle paikan. Kysymykseen siitä, kuka tai mikä siinä tilassa vaikuttaa, luokitus ei ota kantaa lainkaan.

Juuri tästä syntyy väärinkäsitys johon molemmat leirit lankeavat. Uskova kuulee vaikenemisen kieltona, eikä se ole kielto. Epäilijä kuulee luokituksen selityksenä, eikä se ole selitys. Nimen antaminen ilmiölle ei kerro sen alkuperästä mitään. Kuumeelle on nimi, eikä nimi ole sen syy.

Käytännössä on kuitenkin käynyt toisin ja se kannattaa sanoa suoraan. Hengellinen sodankäynti on yritetty selittää pois psykiatrialla ja kulttuurisella tulkinnalla. Selittäminen on tapahtunut niin huomaamattomasti, ettei sitä yleensä huomata selittämiseksi: ilmiölle annetaan nimi, nimi kirjataan luokitukseen ja luokitus luetaan vastaukseksi. Yksikään näistä kolmesta askeleesta ei ole väärä. Väärä on se hiljainen neljäs, jossa oletetaan ettei jäljelle jää mitään.

Lääketieteen raja on todellinen ja se on hyvä. Sen jälkeen alkaa alue jonka tutkimiseen lääkäriä ei ole koulutettu, eikä se ole hänen vikansa vaan hänen tehtävänsä rajaus. Kirurgi ei kerro leikkauspöydältä mitään omastatunnosta eikä neurologi rakkaudesta, eikä kumpaakaan pidetä puutteena. Ainoastaan hengellisen kohdalla vaietaan siten, että vaikeneminen luetaan lausunnoksi.

Raja jonka ihminen vetää

Ihminen on koko historiansa ajan rajannut ilmiöt joita hän ei ymmärrä ja raja on siirtynyt joka vuosisata. Se on hyödyllinen työkalu. Se ei ole totuuden raja vaan ymmärryksen raja, eikä näiden kahden sekoittaminen ole tieteellinen asenne vaan sen vastakohta. Ymmärryksen raja kertoo missä me olemme. Se ei kerro missä todellisuus loppuu.

Sama liike toistuu suuremmassa mittakaavassa. Luonnontiede ei ole luomiskertomuksen vastakohta vaan sen mekanismin kuvaus ja kysymys siitä kuka mekanismin asetti jää kokonaan sen ulkopuolelle. Mieli ja henki asetetaan vaihtoehdoiksi samalla virheellä ja vaihtoehdoiksi asetettuina molemmat kutistuvat: mielestä tulee pelkkä kemia ja hengestä pelkkä selittämätön jäännös.

Tähän liittyy asia jota käsitellään harvoin ääneen. Ihmisen järki ja äly ovat langenneen luonnon työkaluja, eivätkä ne käsitä enkeleitä eivätkä hallitse niitä. Kyse ei ole älyn vähättelystä vaan mittasuhteesta. Kirjoitus antaa tästä esimerkin, joka on paljon nöyrempi kuin nykyinen puhetapa: ei ylienkeli Miikaelkaan, kun riiteli ja väitteli perkeleen kanssa Mooseksen ruumiista, "rohjennut lausua herjaavaa tuomiota, vaan sanoi: 'Rangaiskoon sinua Herra!'" (Juud. 1:9). Ylienkeli ei asettunut vastakkain omassa nimessään.

Tästä seuraa se, mihin koko asia lopulta lepää. Ihminen ei ole tässä kysymyksessä osapuoli joka pärjää omalla ymmärryksellään, eikä hänen tarvitse olla. "Sillä yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus" (1. Tim. 2:5). Välimies on suojan sana. Se ei tarkoita että ihminen ymmärtäisi enemmän vaan että hän ei seiso siinä yksin.

Se instituutio joka vaatii lääkärin ennen pappia

Katolinen kirkko liitetään riivaukseen tiukemmin kuin mikään muu taho. Sen omat ohjeet ovat kuitenkin varovaisempia kuin yksikään aiheesta tehty elokuva.

Vuoden 1614 Rituale Romanum luetteli merkit joita etsittiin: kyky puhua tai ymmärtää tuntematonta kieltä, tieto salatuista ja tulevista asioista sekä voima joka ylittää ihmisen iän ja luonnollisen tilan. Samaan tekstiin kirjoitettiin varoitus, joka on merkittävämpi kuin luettelo. Manaajan ei tule liian helposti uskoa ihmisen olevan pahan hengen vallassa, vaan hänen on tunnistettava ne merkit joilla riivattu erotetaan siitä joka sairastaa, erityisesti sielullista sairautta.

Vuonna 1999 ohje uudistettiin nimellä De exorcismis et supplicationibus quibusdam. Uudistus teki varoituksesta menettelyn. Ennen hengellistä arviointia on kuultava asiantuntijoita ja vasta lääketieteellisen, psykologisen ja psykiatrisen tutkimuksen jälkeen asia voidaan viedä eteenpäin.

Järjestys on huomionarvoinen. Se instituutio jota syytetään keskiaikaisuudesta vaatii lääkärin ennen pappia ja se on vaatinut sitä jossain muodossa neljänsadan vuoden ajan. Varovaisuus ei ole myönnytys nykyaikaiselle maailmankuvalle. Se on vanhempaa kuin nykyaikainen maailmankuva.

Mikä ei kestä

Järjestys on käännetty toisin päinkin ja siitä on kokemusta.

Anneliese Michel oli saksalainen opiskelija, jolla oli diagnosoitu ohimolohkoepilepsiaan liittyvä psykoosi ja jonka lääkitys ei tuottanut tulosta. Kuolemaansa edeltävän vuoden aikana hänelle tehtiin 67 manausrituaalia. Hän lakkasi vähitellen syömästä ja kuoli 1.7.1976 kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä aliravitsemukseen ja nestehukkaan painaen noin 31 kiloa. Hänen vanhempansa ja kaksi pappia tuomittiin kuolemantuottamuksesta. Saksan piispat perääntyivät myöhemmin kannasta, jonka mukaan kyse oli ollut riivauksesta.

Tapaus ei kumoa mitään mitä edellä on sanottu. Se osoittaa, mitä tapahtuu kun hengellinen tulkinta korvaa hoidon sen sijaan että kulkisi sen rinnalla. Sairas ihminen sai selityksen mutta ei apua. Kirkon oma ohje sanoi jo silloin toisin, eikä ohjetta noudatettu.

Väärä tulkinta maksaa kumpaankin suuntaan. Yhteen suuntaan se maksaa sen, että kärsivä ihminen kuulee vaivansa olevan mielikuvitusta. Toiseen suuntaan se maksoi Klingenbergissä ihmishengen.

Portti jota ei murreta

Vastaus siihen mistä tila alkaa, on toinen kuin elokuva antaa ymmärtää.

Kirjoitus ei kuvaa yhtään kohtausta, jossa ihminen olisi joutunut vieraan valtaan yllättäen ja syyttömästi kadulla kävellessään. Se kuvaa jotain hitaampaa. Kehotus jolle koko asia lepää on lyhyt ja se on annettu tavallisen arjen keskellä, vihastumisesta puhuttaessa: "Älkääkä antako perkeleelle sijaa" (Ef. 4:27). Sana on sija. Ei murtautumista, ei valtausta, ei kirousta. Tilan antamista.

Sitä edeltävä lause tekee asiasta arkisen tavalla joka riisuu aiheelta kaiken teatraalisuuden. "Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö." Älkää antako auringon laskea vihanne yli (Ef. 4:26). Vihastuminen ei ole se ongelma. Ongelma on se, että sen annetaan jäädä yöksi ja sitten seuraavaksi yöksi. Portin avaus ei ole rituaali vaan tapa ja tapa syntyy toistosta.

Sama mekanismi kuvataan toisaalla omistussuhteena, joka syntyy tottumisesta eikä sopimuksesta. "Ettekö tiedä, että kenen palvelijoiksi, ketä tottelemaan, te antaudutte, sen palvelijoita te olette, jota te tottelette" (Room. 6:16). Kyse ei ole yhdestä valinnasta vaan siitä kenelle tottelemisen tottumus vähitellen kertyy. Vielä lyhyemmin: "jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja" (Joh. 8:34). Orjuus on tässä prosessisana. Kukaan ei herää orjaksi.

Tämä on koko asian epämukavin kohta ja siksi se ohitetaan usein. Riivauksesta puhuminen kirouksena on lohdullista, koska kirous tulee ulkopuolelta ja siitä voi syyttää jotakuta toista. Puhe hitaasti kertyneestä tilan antamisesta osoittaa toiseen suuntaan. Se ei kuitenkaan osoita tuomiten. Se osoittaa sinne mistä ovi on avattavissa myös takaisin päin.

Ensimmäinen portti

Tilaa annetaan vähitellen, joten on aiheellista kysyä mistä se alkaa. Onko ensimmäinen portti mikä tahansa vai onko se yleensä sama.

Lähteet osoittavat samaan suuntaan, eivätkä ne osoita mihin tahansa syntiin. Ne osoittavat kompromissiin totuuden kanssa.

Kertomus alkaa siitä. Ensimmäinen liike ei ole teko vaan lause, eikä sekään ole vielä väite vaan kysymys: "Onko Jumala todellakin sanonut" (1. Moos. 3:1). Vasta sen jälkeen tulee suora vastaväite. Portti aukesi ennen kuin kukaan kosketti hedelmään ja se aukesi siinä hetkessä jossa sanottua alettiin muotoilla uudelleen.

Syy sille miksi juuri tämä on ensimmäinen portti, sanotaan suoraan yhdessä lauseessa. Vastustaja ei valehtele tilaisuuden tullen vaan omalla äidinkielellään: "Kun hän puhuu valhetta, niin hän puhuu omaansa, sillä hän on valhettelija ja sen isä" (Joh. 8:44). Samassa jakeessa hänestä sanotaan, ettei hän pysy totuudessa, koska hänessä ei totuutta ole.

Tästä seuraa jotakin joka muuttaa koko asetelman. Valhe ei ole yksi synti muiden joukossa. Se on se maaperä jolla hän seisoo. Muihin synteihin hän pääsee käsiksi ulkopuolelta, mutta valheessa hän on kotonaan. Siksi pieninkin kompromissi totuuden kanssa ei ole pieni rikkomus vaan pieni avaus ja se on avaus juuri hänen suuntaansa.

Roomalaiskirje kuvaa järjestyksen niin täsmällisesti, että sen voi lukea kaavana. Ensin tapahtuu vaihto: "nuo, jotka ovat vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen ja kunnioittaneet ja palvelleet luotua enemmän kuin Luojaa" (Room. 1:25). Sitten tulee sana joka sitoo syyn seuraukseen: "Sentähden Jumala on hyljännyt heidät häpeällisiin himoihin" (Room. 1:26). Vasta sen jälkeen luetellaan kaikki muu.

Sentähden. Luettelo ei ole rinnakkainen vaihtoehtojen joukko vaan seuraus ja sen syy nimetään yhdellä sanalla. Vaihto. Sama toistuu muutamaa jaetta myöhemmin: "niinkuin heille ei kelvannut pitää kiinni Jumalan tuntemisesta, niin Jumala hylkäsi heidät heidän kelvottoman mielensä valtaan" (Room. 1:28).

Sama järjestys esitetään toisaalla myös lopun aikojen kuvauksessa ja siinä syy on kirjattu vielä tarkemmin. Eksytys ei kohtaa niitä jotka eivät tienneet vaan niitä jotka "eivät ottaneet vastaan rakkautta totuuteen, voidaksensa pelastua" (2. Tess. 2:10). Vasta sen jälkeen sanotaan, että he uskovat valheen. Ensin hylätään rakkaus totuuteen, sitten kyky erottaa katoaa.

Ihminen ei hyväksy suurta valhetta kerralla. Hän hyväksyy pienen ja perustelee sen ja perustelu on yleensä hyvä. Hän suojelee jotakuta, säästää toisen tunteita tai välttää turhaa riitaa. Seuraava on hieman isompi ja sen perustelu on yhtä hyvä, koska se on sama perustelu. Vähitellen sietokyky kasvaa ja se kasvaa ensin valheelle ja sen jälkeen kaikelle muulle.

Juuri niin suvaitsevaisuus laajenee huomaamatta. Ihminen ei tee päätöstä hyväksyä enemmän. Hänen kykynsä huomata ero on vain kulunut, koska se kyky on nimenomaan kyky erottaa totta epätodesta.

Muut portit eivät ole tämän rinnalla vaan sen jäljessä. Yöksi jäänyt viha, rahan hiljainen kulku ja se mitä katsotaan kun kukaan ei näe ovat kaikki todellisia portteja. Ne ovat kuitenkin yleensä toisia portteja. Ensimmäinen on lähes aina se lause jonka ihminen tietää olevan vähän väärin ja jonka hän silti sanoo.

Neutraalia tilaa ei ole

Tässä kohtaa on sanottava se, mikä useimmiten kierretään. Ihminen kuvittelee seisovansa tyhjällä maalla johon kumpikaan puoli ei ulotu ja tuota maata ei ole olemassa.

Yleisin turvallisuudentunne rakentuu kolmesta asiasta. Lapsena on kastettu. Mitään mustaa magiaa ei ole harjoitettu. Kirkossa käydään jouluna ja pääsiäisenä ja lasten kanssa luetaan iltarukous silloin tällöin. Näistä muodostuu käsitys, jonka mukaan asia on hoidettu ja loput kuuluu jollekulle toiselle.

Käsitys nojaa oletukseen, että saatananpalvonta olisi harrastus jonka voi valita tai jättää valitsematta. Rituaali, kynttilät, tarkoituksellinen kutsu. Kukaan tavallinen ihminen ei tee sellaista, joten kukaan tavallinen ihminen ei ole missään tekemisissä asian kanssa. Tämä on koko eksytyksen tehokkain osa, koska se on muotoiltu niin, että se pitää paikkansa juuri siltä osin kuin se sanoo. Mustaa magiaa ei todellakaan tarvita.

Kysymys ei ole harrastuksesta vaan suunnasta. Elämässä ei ole neutraalia asentoa, jossa kumpikaan ei ohjaa. Joko portit ovat auki yhdelle tai ne ovat auki monelle ja monelle avautuminen ei vaadi päätöstä. Se vaatii vain sen, ettei ensimmäistä ole tehty.

Tämä ei tarkoita, että jokainen ihminen olisi riivattu, eikä se tarkoita että ihmisiä pitäisi katsoa demoneja etsien. Sellainen katse on itsessään eksytys ja se tuottaa juuri sitä pelkoa jota koko asia ei tarvitse. Kyse on siitä, mikä on auki ja mille.

Yhtä asiaa tässä ei kuitenkaan saa lukea symmetriaksi ja se on koko artikkelin tärkein erottelu. Kaksi suuntaa eivät toimi samalla mekanismilla.

Valtaan joudutaan. Suojelukseen päästään.

Ero näkyy jo siinä, millä nimellä Henki esitellään. "Ja minä olen rukoileva Isää, ja hän antaa teille toisen Puolustajan olemaan teidän kanssanne iankaikkisesti" (Joh. 14:16). Puolustaja on oikeussalin sana, eikä puolustaja valtaa päämiestään. Ovi on samoin sisältä avattava: "Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle" (Ilm. 3:20). Kolkuttaminen on odottamista. Vieras ei kolkuta, vaan se etsii rakoa.

Vastaanottaminen on ihmisen teko: "kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi" (Joh. 1:12). Lopputulos nimetään orjuuden vastakohdaksi: "te ette ole saaneet orjuuden henkeä ollaksenne jälleen pelossa, vaan te olette saaneet lapseuden hengen" (Room. 8:15).

Portit avautuvat monelle laiminlyönnillä eli ilman että kukaan päättää mitään. Yhdelle ne avautuvat vain päätöksellä. Toinen tie kulkee siis itsestään ja toinen vaatii sanan. Ensimmäinen tekee orjan, toinen tekee lapsen.

Hengellinen sodankäynti ei myöskään ole uskontojen välinen asia. Se kietoutuu uskovien, uskosta osattomien ja kaikkien uskontojen edustajien ympärille yhtä lailla, koska siinä ei ole ensisijaisesti kyse uskonnosta vaan Luojasta ja Hänen luomastaan langenneesta enkelistä joka johtaa kapinaa. Ideologian, tieteen tai uskontokunnan taakse ei tässä voi asettua, koska yksikään niistä ei ole se raja jota pitkin jako kulkee.

Ihminen jota kukaan ei epäile

Tässä kohtaa on purettava se kuva joka estää koko asian näkemisen ja se kuva on synkkä.

Sana pahuus tuottaa mielikuvan äärimmäisyyksistä. Kidutus, julmuus, teot joista uutisoidaan ja joita kukaan tavallinen ihminen ei tee. Niin kauan kuin mittarina on tuo, jokainen läpäisee mittauksen. Kukaan lukija ei tunnista itseään kuvauksesta jossa esiintyy kellari ja veitsi, eikä hänen kuulukaan.

Se on kuvan tehtävä. Se asettaa riman niin korkealle, ettei kukaan koskaan yletä siihen ja jokainen voi siksi lopettaa katsomisen.

Todellisuus näyttää toiselta. Se näyttää tavalliselta.

Ihminen herää kello kuusi, vie lapset kouluun ja menee töihin. Hän on hyvä työssään. Hän muistaa kollegan syntymäpäivän. Hän lahjoittaa keräykseen, käy salilla, hoitaa vanhempiaan ja saattaa käydä seurakunnassa. Häntä pidetään lämpimänä ihmisenä, eikä se ole harhaa. Hän on lämmin ihminen. Kukaan hänen lähipiirissään ei osaisi kuvitella tähän kertomukseen kuuluvia sanoja hänen kohdallaan, eikä hän itsekään.

Mikään edellä sanotusta ei ole valhetta eikä esitys. Juuri siksi se toimii.

Muutos ei tapahdu teoissa vaan sitä ennen. Vaikutus kulkee ajatusten kautta tunteisiin ja tunteista vasta tekoihin ja kaksi ensimmäistä ovat näkymättömiä myös ihmiselle itselleen. Ajatus ei saavu vieraana. Se saapuu omana, oikeaan aikaan ja järkevänä. Sen mukana tulee tunne joka vahvistaa sen ja teko tulee vasta kolmantena ja siinä vaiheessa se on jo perusteltu.

Kirjoitus kuvaa tämän järjestyksen tarkasti ja se kuvaa sen arkisena, ei kauhistuttavana. "Vaan jokaista kiusaa hänen oma himonsa, joka häntä vetää ja houkuttelee; kun sitten himo on tullut raskaaksi, synnyttää se synnin, mutta kun synti on täytetty, synnyttää se kuoleman" (Jaak. 1:14-15). Vetää ja houkuttelee. Ei pakota. Huomionarvoista on myös se, kenen omaksi asia nimetään: hänen oma himonsa. Vieras ei tuo mukanaan uutta halua vaan käyttää sitä joka on jo talossa.

Kuluminen kohdistuu siihen mitä on vaikeinta huomata itsessään. Ei suuriin päätöksiin vaan pieniin. Siihen mitä katsotaan silloin kun kukaan ei näe. Siihen mihin raha todellisuudessa menee, kun sen kohde saa nimen vasta jälkikäteen. Siihen kenelle huomio annetaan ja keneltä se otetaan pois. Siihen kuinka monta lupausta voi jäädä pitämättä ennen kuin lupaaminen on jo eri asia kuin ennen. Siihen mitä sanotaan ja mitä jätetään sanomatta. Kukaan ei tee päätöstä muuttua toiseksi ihmiseksi. Ihminen tekee sata pientä päätöstä joista jokainen on erikseen puolustettavissa.

Sanan paatuminen alkuperäinen käyttö kuvaa tätä ilman moraalista sormea: "ettei teistä kukaan synnin pettämänä paatuisi" (Hebr. 3:13). Pettämänä. Kovettuminen ei ole valinta vaan seuraus ja se tapahtuu ihmiselle joka luulee tekevänsä oikein. Sama sanotaan lyhyemmin: "Miehen mielestä on oikea monikin tie, joka lopulta on kuoleman tie" (Sananl. 14:12). Tie näyttää oikealta koko matkan. Se on tien ainoa vaarallinen ominaisuus.

Vaikutus ei siis näy ulos siten kuin elokuva lupaa. Se näkyy siinä mikä vähitellen himmenee. Valo vähenee huoneesta niin hitaasti, ettei silmä ehdi huomata ja ihminen pitää nykyistä hämärää normaalina valaistuksena, koska hän ei ole nähnyt toista sataan päivään.

Tässä kohtaa on sanottava selvästi se mitä tämä ei tarkoita. Se ei tarkoita, että jokaisen lämpimän ihmisen takana olisi jotakin. Se ei tarkoita, että hyvyys olisi naamio. Ihmisessä on hyvää siksi, että hänet on luotu, eikä sitä hyvää tarvitse selittää pois. Kyse on jostakin paljon hienovaraisemmasta: siitä että hyvä ihminen ja avoin portti mahtuvat samaan elämään, eikä toinen kumoa toista.

Juuri siksi kysymys ei kuulu, oletko sinä paha ihminen. Kysymys kuuluu, kuka asuu. Ensimmäiseen kysymykseen jokainen osaa vastata puolustautuen. Toiseen ei voi vastata puolustautumalla, koska se ei ole syytös.

Vanha ohje sanoo tämän yhdellä lauseella, eikä siinä ole moitetta vaan huolenpitoa: "Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee" (Sananl. 4:23). Varjeleminen on jatkuvaa tekemistä. Se ei ole yksi päätös vaan asenne ovea kohtaan.

Yö jota ei muisteta

Yksi tavallinen ilmiö kulkee samaa reittiä. Ihminen juo ja aamulla illasta ei ole mitään. Ei sumua eikä katkelmia, vaan tyhjä kohta.

Ilmiö on hyvin tutkittu. Sammuminen jaetaan kahteen muotoon. Yleisempi on katkonainen, jossa muistista jää saarekkeita ja niiden välissä on aukkoja. Vakavampi on täydellinen, joka voi kestää tunteja ja josta ei jää mitään. Mekanismi tunnetaan: alkoholi estää hippokampuksessa tapahtuvan muistin siirtymisen lyhytkestoisesta pitkäkestoiseen. Muistoa ei siis menetetä. Sitä ei koskaan muodostu.

Sammumisen aikana ihminen on hereillä. Hän kävelee, puhuu, tekee päätöksiä ja tuntuu sivulliselle täysin orientoituneelta. Tutkimuksissa on todettu, että suunnittelu, tarkkaavaisuus ja sosiaaliset taidot eivät ole vakavasti heikentyneet. Ainoastaan tallennin on pois päältä.

Siksi oikeudessa sammumista ei hyväksytä automatismiksi eli tahdosta riippumattomaksi toiminnaksi. Kognitiiviset kyvyt ovat tallella, joten teko oli tekijän oma. Amnesiaan vedotaan silti usein. Eräässä aineistossa lähes joka kymmenes rikoksesta syytetty mies ilmoitti, ettei muista tekoaan ja väite esiintyi ainoastaan väkivallantekojen yhteydessä sekä yleisimmin henkirikoksen jälkeen. Sammumista ei myöskään voida todentaa jälkikäteen millään menetelmällä.

Yleinen kansanomainen tulkinta menee näin: alkoholi otti vallan, joten se en ollut minä. Tuo tulkinta ei kestä, eikä sen kaataminen ole aiheelle tappio vaan sen terävöitys.

Sammuminen ei poista toimijuutta. Se poistaa nauhoituksen. Ihminen teki sen mitä teki ja hän teki sen itse. Kysymys ei siis kuulu kuka teki, vaan miksi juuri se tuli ulos silloin kun vartija nukkui.

Vastaus siihen on epämukavampi kuin selitys jonka mukaan joku muu tuli ja teki. Se mikä tulee ulos silloin kun estot ovat poissa, oli sisällä jo ennen ensimmäistä lasia. Alkoholi ei tuo mitään mukanaan. Se avaa oven sille mikä on jo saanut sijan. Toisen ihmisen kohdalla ovesta tulee itkua, toisen kohdalla puheliaisuutta, kolmannen kohdalla asia jota hän ei tunnista omakseen ja josta hän aamulla sanoo, ettei hän ole sellainen ihminen.

Sama koskee tekoa jonka jälkeen ihminen kuvaa heränneensä kuin unesta. Selitys ei ole, että hän oli syytön ja jokin vieras hoiti asian. Selitys on, että hänen omalle sisimmälleen oli vuosien ajan annettu sijaa ja yhtenä yönä vartiointi loppui. Portti oli ollut auki pitkään ennen sitä yötä.

Tässä lääketiede ja hengellinen luenta eivät kilpaile. Ne kuvaavat samaa tapahtumaa kahdella eri tasolla. Hippokampus kertoo miksi muisto puuttuu. Se ei kerro mitään siitä, mikä sinä yönä sai tilaa, eikä sitä ole sen tehtäväkään kertoa.

Lakaistu huone

Yksi kertomus sanoo tästä enemmän kuin mikään selitys ja se on hämmentävä juuri siksi että sen loppu on huonompi kuin sen alku.

Kertomuksessa saastainen henki lähtee ihmisestä, kuljeksii autioita paikkoja etsien lepoa eikä löydä sitä. Silloin se sanoo palaavansa huoneeseensa josta lähti. "Ja kun se tulee, tapaa se sen lakaistuna ja kaunistettuna. Silloin se menee ja ottaa mukaansa seitsemän muuta henkeä, pahempaa kuin se itse, ja ne tulevat sisään ja asuvat siellä. Ja sen ihmisen viimeiset tulevat pahemmiksi kuin ensimmäiset" (Luuk. 11:25-26).

Huone oli siivottu. Se ei ollut likainen vaan puhdas, järjestetty ja kaunis, eikä se ollut kenenkään asuttama. Tyhjä siisteys ei ole suojaa. Ihminen voi jättää vanhan tavan, korjata elämänsä, siivota kaiken näkyvän ja jäädä silti taloksi jossa ei asu ketään.

Tästä syystä pelkkä paheiden poistaminen ei kanna. Se on lakaisemista. Kysymys ei ole siitä mitä on poistettu vaan siitä kuka on muuttanut sisään.

Kertomus joka ei suostu ratkaisemaan riitaa

Yksi kohta sopii huonosti kummankin puolen käteen.

Eräs isä toi Jeesuksen luo poikansa, jossa oli mykkä henki. Kuvaus oireesta on tarkka: "Ja missä vain se käy hänen kimppuunsa, riuhtoo se häntä, ja hänestä lähtee vaahto, ja hän kiristelee hampaitaan; ja hän kuihtuu" (Mark. 9:18). Poika kaatui maahan, kieritteli itseään ja hänestä lähti vaahto. Kohtaukset olivat alkaneet pienestä pitäen ja ne olivat heittäneet hänet milloin tuleen, milloin veteen.

Kuvaus vastaa piirre piirteeltä sitä mitä nykyään kutsutaan yleistyneeksi kouristuskohtaukseksi. Kaatuminen, jäykistyminen, vaahto ja hampaiden kiristely ovat neurologin luettelo. Myös lapsuudessa alkava kulku ja tapaturmariski tulen ja veden äärellä ovat epilepsiaa sairastavien arkea.

Kertomus ei kuitenkaan kulje kumpaankaan suuntaan siististi. Se ei sano että kyseessä oli väärinymmärretty sairaus, eikä se sano että kaikki kouristukset ovat henkiä. Se kertoo yhdestä pojasta ja yhdestä kohtaamisesta. Se joka lukee tämän todisteena siitä että muinaiset pitivät epilepsiaa demonina, joutuu selittämään miksi samassa kirjassa sairaat parannetaan ja henget ajetaan ulos eri sanoin ja eri tavoin. Se joka lukee tämän todisteena siitä että kouristelu on aina hengellistä, joutuu selittämään miksi kirkko itse vaatii lääkärin ensin.

Molemmat selitykset tarvitsevat lisää kuin teksti antaa. Rehellisin lukutapa jättää sen tähän: tapaukset eivät ole sama tapaus, eikä niitä eroteta katsomalla oiretta.

Merkki jonka mukaan tunnistetaan

Oire ei erota, joten jokin muu erottaa. Kertomus Gerasan miehestä antaa mittarin, eikä se ole se jota odottaisi.

Miehen tila kuvataan kolmella tavalla. Hän asui haudoissa. Häntä ei voinut sitoa kahleillakaan, sillä hän oli särkenyt kahleet ja katkonut jalkanuorat, eikä kukaan kyennyt häntä hillitsemään. Hän oleskeli yötä ja päivää haudoissa ja vuorilla, "huutaen ja runnellen itseään kivillä" (Mark. 5:5). Kolme piirrettä ja ne toistuvat kaikissa vakavissa tapauksissa vuosisadasta toiseen: eristäytyminen, hillitsemättömyys ja itsen vahingoittaminen.

Ratkaisevaa ei ole tuo kuvaus vaan se mitä nähtiin jälkeenpäin. Kylästä tulleet ihmiset näkivät riivatun, jossa legio oli ollut, "istuvan puettuna ja täydessä ymmärryksessään" (Mark. 5:15). Kolme sanaa. Istuva, puettu, täydessä ymmärryksessä.

Vapautumisen merkki ei ole dramaattinen. Se on tavallisuus. Ihminen istuu, hänellä on vaatteet päällä ja hän ajattelee selvästi. Tämä on käyttökelpoinen mittari myös toiseen suuntaan ja se pätee mihin tahansa hengelliseksi kutsuttuun kokemukseen. Se mikä tekee ihmisestä levottomamman, eristyneemmän ja hajanaisemman, ei ole vienyt häntä eteenpäin siitä huolimatta miltä se tuntui. Kylän väki muuten pelästyi juuri tätä. Hulluutta oli siedetty vuosia ja terve mies pelotti.

Se mitä vapautuminen ei ole

Mittari kääntyy tässä kohtaa nykyaikaa vasten ja lopputulos on epämukava.

Suurissa tilaisuuksissa vapautumista esitetään näkyvänä tapahtumana. Ihmisiä kaatuu, heittelehtii, oksentaa ja huutaa, lapset itkevät salissa ja tunnelma on sekasortoinen. Tapahtumaa myydään lipulla, kerätään koleja ja julistetaan, että Henki on tänään läsnä tässä salissa.

Kirjoitus kuvaa saman asian toisin. Hengen hedelmä luetellaan yhdeksänä sanana ja luettelo päättyy sanaan, joka ei sovi kuvaan lainkaan: "rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen" (Gal. 5:22). Järjestyksestä sanotaan yhtä suoraan, ettei Jumala ole "epäjärjestyksen, vaan rauhan Jumala" (1. Kor. 14:33) ja että kaiken tulee tapahtua "säädyllisesti ja järjestyksessä" (1. Kor. 14:40).

Sama toistuu siinä miten Jeesus toimi. Yleensä yksi lause riitti: "Vaikene ja lähde hänestä" (Mark. 1:25). Kuuron hän otti "erilleen kansasta" (Mark. 7:33). Parannettuja hän varoitti vakavasti "saattamasta häntä julki" (Matt. 12:16). Yleisöä ei kerätty, eikä tapahtumasta tehty ohjelmaa.

Draama sijoittuu teksteissä kuvaukseen siitä, mitä ihminen kärsi ennen. Kahleet, haudat, tuli ja vesi, vuodet. Vapautumisen hetkeä ei kuvata spektaakkelina eikä parantunutta kuvata heittelehtimässä. Hänet kuvataan istumassa.

Yksi vastaesimerkki on rehellisyyden vuoksi mainittava, koska aineistoa ei valikoida. Markuksen ensimmäisessä luvussa saastainen henki kouristi miestä ja lähti huutaen suurella äänellä (Mark. 1:26). Lähtöhetkellä tapahtui siis jotakin näkyvää. Yksi kouristus yhden lauseen jälkeen ei silti ole sama asia kuin tuntien kestävä esitys, jolla on lipunmyynti ja käsiohjelma.

Kysymys on siitä kenen työstä puhutaan. Kertomus Skeuaan pojista sanoo tämän ilman kiertelyä. Muutamat kiertelevät loitsijat kuulivat nimen jota Paavali käytti ja ottivat sen omaan käyttöönsä, vannottaen henkiä sen Jeesuksen kautta jota Paavali julistaa. Vastaus on kirjattu tarkkaan: "Jeesuksen minä tunnen, ja Paavalin minä tiedän, mutta keitä te olette?" (Ap. t. 19:15). Mies jossa henki oli karkasi heidän kimppuunsa ja he pakenivat huoneesta alastomina ja haavoitettuina.

Nimi ei toiminut kaavana. Se toimi suhteena. Lainattu auktoriteetti tunnistettiin lainatuksi, eikä henki reagoinut sanoihin vaan siihen kuka ne lausui.

Tämä sulkee pois koko sen tavan lähestyä asiaa, joka etsii oikeita sanoja, oikeaa järjestystä, oikeaa esinettä tai oikeaa puhujaa lavalla. Sellainen lähestymistapa on itsessään sitä samaa mitä vastaan koko asia varoittaa: voiman etsimistä menetelmästä. Ohje on paljon yksinkertaisempi ja se on kaksiosainen: "Olkaa siis Jumalalle alamaiset; mutta vastustakaa perkelettä, niin se teistä pakenee" (Jaak. 4:7). Järjestys on kiinteä. Alistuminen tulee ensin ja vastustaminen sen jälkeen, koska vastustaminen ilman alistumista on juuri Skeuaan poikien virhe.

Käytännössä tämä siirtää painopisteen tapahtumasta ihmiseen. Missä on ihminen jossa Pyhä Henki asuu, siellä tehdään se työ joka on tehtävä, eikä sitä työtä tee ihminen. Riittää että hän on paikalla. Se on hiljaisempaa kuin sali täynnä ihmisiä ja se on myös vaikeampaa myydä.

Vapautuspalvelu ei siis ole tilaisuus jota järjestetään vaan Kristus ihmisessä. Rukous on ihmisen osuus ja Henki tekee työnsä siinä tahdissa kun Herra näkee hyväksi. Se tahti ei ole sama kuin ohjelmaan painettu.

Se mitä ei nähdä

Yksi havainto tunnistetaan usein vasta kun se sanotaan ääneen.

Yksinkertainen totuus, tavallinen ja arkinen, saa ihmisen toisinaan poistumaan paikalta ilman että hän nousee tuolista. Katse siirtyy, ilme muuttuu, puhe kääntyy toisaalle ja jotakin sulkeutuu. Ilmiö on nimetty psykologiassa dissosiaatioksi ja se yhdistetään stressiin ja aiempaan kuormaan. Nimi on oikea. Se ei silti selitä sitä, miksi juuri se lause ja miksi juuri silloin.

Havainto ei kelpaa todisteeksi kenestäkään eikä sitä pidä käyttää sellaisena. Ihmisen sisintä ei kukaan näe ja arvion tekeminen toisen puolesta on itsessään sitä ylimielisyyttä jota tässä asiassa pitäisi eniten varoa.

Havainto kelpaa yhteen asiaan ja vain siihen. Se muistuttaa, että keskustelussa on läsnä enemmän kuin kaksi ihmistä. Vastustus jonka lause kohtaa ei aina ole peräisin siitä ihmisestä joka istuu vastapäätä.

Miksi tämä koskee tavallista elämää

Kaikki edellä sanottu johtaa yhteen kohtaan ja se on se kohta jonka piilottaminen on onnistunut parhaiten.

Riivaus ei ole erikoisala. Se ei ole kaukainen ilmiö, joka tapahtuu muualla, muille ja poikkeuksellisissa oloissa. Se on saman jatkumon pää, jonka toisessa päässä on yöksi jäänyt viha. Välissä on tavallinen elämä: tottumus, normalisoituminen, syvenevä sija ja se hetki jolloin ihminen huomaa tekevänsä asioita joita hän ei tunnista omikseen.

Tästä ei puhuta, koska kolme piilopaikkaa hoitavat asian ilman että kenenkään tarvitsee kieltää mitään. Diagnoosi vie sen hoitohuoneeseen. Vitsi vie sen elokuvateatteriin. Erikoisosasto vie sen toisen kirkkokunnan sisäiseksi asiaksi. Jokainen niistä on kohtuullinen ja jokainen niistä on osittain oikeassa ja yhdessä ne tekevät sen mitä yksikään ei tekisi yksin. Ne siirtävät asian pois sinun kalenteristasi.

Kokonaiskuva ei ole siisti eikä sen kuulukaan olla, mutta se ei ole myöskään hämärä. Näkymätön ei ole tyhjää ja se on ollut ihmiskunnan yhteinen havainto niin kauan kuin havaintoja on kirjattu. Ilmiö on nimetty diagnoosikäsikirjoissa, eikä nimeäminen ratkaise sen alkuperää. Se instituutio joka on manaamisesta tunnetuin vaatii lääkärin ennen pappia. Sielunhoidon ja hoidon vastakkainasettelu on maksanut ihmishenkiä. Kaikki tämä on totta yhtä aikaa.

Sen keskellä seisoo se kohta jota kumpikaan puoli ei mielellään käsittele. Tilaa ei vallata vaan se annetaan ja se annetaan hitaasti, tavallisissa asioissa, yksi yöksi jäänyt asia kerrallaan. Kukaan ei murtaudu sisään.

Ovi aukeaa myös toiseen suuntaan

Sen kääntöpuoli on ainoa syy kirjoittaa tästä lainkaan. Annettu tila voidaan myös ottaa takaisin, eikä sitä oteta takaisin siivoamalla. Tyhjä ja kaunis huone on yhä tyhjä. Kysymys ei ole siitä miten paha saadaan pois vaan siitä kuka muuttaa sisään.

Tässä ei tarvita tekniikkaa eikä tilaisuutta. Ihminen antaa elämänsä Kristukselle nöyrästi ja vilpittömästi, eikä Hän kieltäydy. Se ei ole tapahtuma jota kukaan kuvaa puhelimella. Se on muutto ja muuton myötä talossa asuu joku.

Vastaus on kirjoitettu tapahtuneessa aikamuodossa eikä kehotuksena yrittää kovemmin: "häntä, joka on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan" (Kol. 1:13). Pelastanut ja siirtänyt. Molemmat on jo tehty.

Pelko ei siis ole tämän asian oikea sävy, vaikka aihe on vakava. Sävy on annettu yhdessä lauseessa, joka sanoo mittasuhteet suoraan: "hän, joka teissä on, on suurempi kuin se, joka on maailmassa" (1. Joh. 4:4).

Suurempi. Ei tasaväkinen.

Eikä ihminen seiso siinä mittasuhteessa omalla ymmärryksellään. Hän seisoo välimiehen takana ja välimies on jo käynyt tuon rajan yli kerran: "Hän riisui aseet hallituksilta ja valloilta ja asetti heidät julkisen häpeän alaisiksi" (Kol. 2:15).

Lähteet

American Psychiatric Association: DSM-5, dissosiatiivisen identiteettihäiriön kriteeri A.
Maailman terveysjärjestö: ICD-11, koodi 6B63, riivaustranssihäiriö ja koodi 6B64, dissosiatiivinen identiteettihäiriö.
Rituale Romanum (1614), manaamista koskeva luku ja sen varoitus sielullisen sairauden erottamisesta.
De exorcismis et supplicationibus quibusdam (1999), vaatimus lääketieteellisestä, psykologisesta ja psykiatrisesta tutkimuksesta ennen hengellistä arviointia.
Bourguignon, Erika: Religion, Altered States of Consciousness, and Social Change (1973), 488 yhteisön vertaileva aineisto.
Klingenbergin oikeudenkäynti 1978 ja sitä edeltäneet tapahtumat 1975-1976.
Alkoholisammumisen mekanismi ja muodot: National Institute on Alcohol Abuse and Alcoholism sekä alan katsausartikkelit hippokampuksen roolista muistin tallentumisessa.
Sammuminen rikosoikeudellisena kysymyksenä: oikeuspsykiatriset katsaukset amnesiaväitteiden yleisyydestä ja automatismin kriteereistä.
Raamatunkohdat: Kirkkoraamattu 1933/1938.