Kysymys
Kun raamatun kaanonit on koottu katolilaisten/ortodoksien (miten tämäkin menee ihan oikeasti? Sillä ortodoksit väittävät että he kokosivat) toimesta, niin mistä voimme olla varmoja etteivät jo silloin vaikuttaneet väärentävästi totuuteen, Jättäneet tärkeää pois, tehneet sana muutoksia niin kuin nyttenkin aina uuden käännöksen tullessa. Tämä ajatus siksi koska kyseinen kirkkokunta on jo itsessään mätä sisältä niin miksi kokosivat kirjan silloin täydessä totuudessa.
Onko tähän aiheeseen selkeää tutkimusnäyttöä, että miksi tästä huolimatta voimme luottaa raamattuun täysin?
Vastaus
Kysymys Raamatun luotettavuudesta korruptoituneiden kirkkojen käsien läpi kulkeneena on oikeutettu ja tärkeä. Miten voimme luottaa siihen, että katoliset ja ortodoksit eivät vaikuttaneet väärentävästi totuuteen? Vastaus paljastaa yhden historian suurimmista ironioista ja Jumalan suvereinin kaitselmuksen kauneuden.
Tunnustamisen ja luomisen välinen kuilu
Ensimmäinen ja ratkaiseva ymmärrys koskee sitä, mitä todella tapahtui kaanonin muodostumisessa: Kirkko ei luonut kaanonia, se tunnusti sen. Tämä ero on niin perustavanlaatuinen, että sen ymmärtäminen muuttaa koko kysymyksen luonteen. Jumalan inspiroimat kirjoitukset olivat Jumalan sanaa siitä hetkestä, kun ne kirjoitettiin, ei siitä hetkestä, kun jokin kirkolliskokous ne hyväksyi.
Varhaiset kristityt tunnistivat välittömästi apostolien kirjoitusten auktoriteetin tavalla, joka ei tarvinnut ulkoista legitimointia. Pietarin viitatessa Paavalin kirjeisiin Raamattuna jo eläessään, hän ei luo uutta auktoriteettia vaan tunnustaa sen, mikä on jo olemassa: "Ja pitäkää meidän Herramme pitkämielisyyttä pelastuksena, niinkuin myös meidän rakas veljemme Paavali teille on kirjoittanut saamansa viisauden mukaan, niin kuin hän kaikissa kirjeissään puhuu, joissa on monta vaikeasti ymmärrettävää kohtaa, joita tietämättömät ja vakiintumattomat vääristelevät, niinkuin muutkin kirjoitukset, oman tuhonsa tuottaaksensa" (2 Piet. 3:15-16).
Samoin Paavalin lainatessa Luukkaan evankeliumia rinnastamalla sen Vanhan testamentin kirjoituksiin, "Sillä kirjoitus sanoo: 'Älä sido puivan härän suuta' ja: 'Työmies on palkkansa ansainnut'" (1 Tim. 5:18), hän ei anna sille auktoriteettia vaan tunnustaa sen jo olemassa olevan auktoriteetin. Nämä kirjoitukset kiersivät seurakunnissa ja tunnustettiin Jumalan sanaksi spontaanisti, luonnollisesti, vastustamattomasti.
Kiistaton todistus ennen korruptiota
Muratorin fragmentti vuodelta 170 jälkeen Kristuksen paljastaa jotain merkittävää. Tämä vanha dokumentti listaa lähes koko Uuden testamentin kanonisoituna jo tuolloin, sata viisikymmentä vuotta ennen Nikean kirkolliskokousta ja kauan ennen katolisen kirkon institutionaalista muodostumista. Tässä on kiistaton todiste siitä, että kaanon oli käytännössä vakiintunut jo varhaisvaiheessa, kun kirkko oli vielä suhteellisen puhdas.
Papyrologinen todistusaineisto vahvistaa tämän kuvan tavalla, joka tekee väärentämisteoriat mahdottomiksi. Papyrus 46 vuodelta kaksisataa sisältää Paavalin kirjeet koottuna kokonaisuutena. Papyrus 66 samalta ajalta sisältää Johanneksen evankeliumin. Nämä käsikirjoitukset ovat yli sata vuotta ennen Konstantinusta ja osoittavat, että tekstit olivat jo vakiintuneet ja leviämässä standardisoidussa muodossa ennen minkäänlaista keskitettyä kontrollia.
Vaikuttavin todiste tulee kuitenkin Qumranin tekstilöydöistä vuodelta 1947. Jesajan kirja Qumranista, noin sadalta vuodelta ennen Kristusta, on lähes identtinen keskiaikaisten masoreettisten tekstien kanssa. Tuhat vuotta väliä, mutta teksti säilyi uskomattomalla tarkkuudella. Tämä paljastaa juutalaisen kopiointitradition poikkeuksellisen tarkkuuden ja osoittaa, että tekstien säilyminen suurten aikajänteiden yli oli paitsi mahdollista, myös todellista.
Puhtaan tradition todistajat
Ennen katolisen tai ortodoksisen kirkon muodostumista ja myöhempää korruptoitumista elivät miehet, jotka todistavat samoista teksteistä kuin meillä on tänään. Clemens Roomalainen kirjoitti vuonna 96 jälkeen Kristuksen, vain kuusikymmentä vuotta Jeesuksen jälkeen ja lainasi Matteusta, Markusta, Luukasta sekä Paavalin kirjeistä. Ignatius Antiokialainen vuonna 110 lainasi lähes kaikkia Uuden testamentin kirjoja. Polykarppos, joka oli Johanneksen apostolin oppilas, lainasi Uutta testamenttia laajasti.
Nämä miehet elivät ennen suurta apostasian aikaa, ennen poliittista kristinuskoa, ennen institutionaalista korruptiota. He olivat yhteydessä apostoleihin tai apostolien suoriin oppilaisiin. Heidän todistuksensa on kultaa arvokkaampi, koska se tulee ajalta, jolloin totuus virtasi vielä kirkaana. He eivät olleet korruptoituneen instituution edustajia vaan elävän tradition kantajia.
Vihollisten tahaton todistus
Tässä paljastuu yksi Jumalan kaitselmuksen kauneimmista ironioista. Hän käytti vihollisiaan ja jopa korruptoituneita instituutioita säilyttämään sanansa puhtaana. Jeesuksen lupaus siitä, että "Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät koskaan katoa" (Matt. 24:35), ei ole tyhjä lupaus vaan toteutunut todellisuus, joka näkyy historian lehdillä silmiinpistävällä selkeydellä.
Ajattele tätä paradoksia: juutalaiset, jotka hylkäsivät Messiaan ja vihasivat varhaisia kristittyjä, säilyttivät täydellisesti hepreankieliset profeettojen kirjoitukset, jotka puhuivat Jeesuksesta. He eivät voineet vääristellä omaa pyhää perintöään, vaikka sen sisältö tuomitsi heidän hylkäämisensä. Eri kristityt lahkot ja kirkot, jotka myöhemmin vihasivat toisiaan ja kiistelivät doktrineista loppumattomasti, säilyttivät kaikki samat perustekstit. Vihamieliset hallitsijat yrittivät tuhota Raamatun polttoroviossa, mutta epäonnistuivat täysin.
Gnostilaiset opettajat, jotka vihasivat ortodoksista kristinuskoa intohimoisesti, lainasivat silti samoja evankeliumeita vastustaessaan niitä. Marcion vuonna 144 jälkeen Kristuksen, vaikka hylkäsi suuren osan Uudesta testamentista omien oppiensakanssa yhteensopimattomana, todisti näin muiden kirjoitusten olemassaolosta ja yleisestä hyväksynnästä. Celsus ja muut varhaiskristinuskon vihamiehet hyökkäsivät nimenomaan niitä tekstejä vastaan, joita pidämme tänään kanonisoituina, vahvistaen tahattomasti niiden auktoriteettia ja levinneisyyttä.
Maantieteellinen hajautus suojana
Tekstien säilymistä suojasi myös niiden laaja maantieteellinen hajautus. Egyptin kuivissa hiekoissa, Syrian luostareissa, Rooman katakombissa ja Kreikan seurakunnissa säilyneet tekstit ovat keskenään yhteneväisiä perussisällöltään. Koordinoitu väärentäminen olisi ollut käytännössä mahdotonta tuon ajan kommunikaatiovälineillä. Korruption ollessa systemaattista ja keskitettyä, erot eri alueiden tekstien välillä olisivat valtavia. Sen sijaan näemme yhtenäisyyden, joka voi selittyä vain alkuperäisten tekstien aitoudella.
Varhaisten käännösten todistus syyriaksi, koptiksi ja latinaksi jo vuosina 100-200 jälkeen Kristuksen vahvistaa alkutekstien sisältöä. Nämä käännökset tehtiin eri puolilla valtakuntaa, eri kieliin, eri kulttuureissa, ennen minkäänlaista keskitettyä kontrollia tai korruptiota. Silti ne todistavat samasta perussisällöstä, mikä on mahdollista vain alkuperäisten tekstien ollessa aitoja ja laajasti tunnustettuja.
Tekstikriittinen ylivoimaisuus
Raamatun tekstikriittinen todistusaineisto on historian ylivoimaisin: Yli viisituhatta kreikankielistä Uuden testamentin käsikirjoitusta, kymmenentuhatta latinankielistä versiota ja yli yhdeksäntuhatta muunkielistä varhaista käännöstä muodostavat todistusaineiston, jota ei voida verrata mihinkään muuhun antiikin tekstiin. Kirkkoisät ovat tehneet yli miljoona lainausta Uudesta testamentista niin runsaasti, että koko Uusi testamentti voitaisiin rekonstruoida pelkistä heidän lainauksistaan.
Vertailun vuoksi: Homeroksen Iliaasta, jota pidetään hyvin dokumentoituna antiikintekstinä, on säilynyt kuusisataaneljäkymmentäkolme käsikirjoitusta. Platonin teoksista on säilynyt seitsemän käsikirjoitusta. Raamattu on kirjaimellisesti kymmeniä kertoja paremmin dokumentoitu kuin mikään muu antiikin teksti. Epäillessämme Raamatun tekstien aitoutta, meidän on hylättävä kaikki antiikintuntemus kokonaan.
Kilpailevien kirkkojen tahaton todistus
Tässä paljastuu ehkä suurin ironia kaikista: juuri sen takia, että eri kirkot vihasivat toisiaan, ne vahvistivat tahattomasti tekstien aitoutta. Katoliset, ortodoksit, koptiset ja syyrialaiset kirkot eivät voineet sopia mistään doktrinaalisesta kysymyksestä. He kinastelivat, sätivät ja anatemoivat toisiaan vuosisatojen ajan. Heillä kaikilla oli kuitenkin samat perustekstit.
Yhden ryhmän yrittäessä vääristellä tekstejä, muut olisivat huutaneet kurkku suorana. Keskinäinen viha ja epäluulo toimi tehokkaampana suojana tekstien puhtaudelle kuin mikään virallinen valvonta. Trenton kirkolliskokous vuonna 1546 oli ensimmäinen katolinen virallinen kanonipäätös, mutta se tapahtui vasta 1500 vuotta Jeesuksen jälkeen. Siihen asti kaanon perustui traditioon ja tunnustamiseen, ei virallisiin päätöksiin.
Masoreettien pyhä tarkkuus
Juutalainen Vanhan testamentin säilyttämistraditio paljastaa jotain merkittävää ihmisluonnon pyhyydestä. Masoreettien oppineet laskivat jokaisen kirjaimen, jokaisen sanan, jokaisen säkeen. He tiesivät tarkalleen, mikä oli jokaisen kirjan keskimmäinen kirjain. Yhdenkin virheen löytyessä koko käsikirjoitus tuhottiin ja aloitettiin alusta. Tämä fanattisenkin kuulostava tarkkuus säilyi sukupolvesta toiseen riippumatta siitä, mitä kristityt tekivät tai eivät tehneet.
Qumranin löydöt todistivat tämän järjestelmän toimivuuden vaikuttavalla tavalla. Tuhat vuotta, poliittisia mullistuksia, sotia, vainoja, mutta tekstit säilyivät lähes muuttumattomina. Juutalaiset säilyttivät Vanhan testamentin pyhyydellä, vaikka hylkäsivät sen päähenkilön. He eivät voineet kosketella siihen, mitä pitivät Jumalan sanana, vaikka se tuomitsi heidän valintansa.
Hengellinen todistus objektiivisen totuuden takana
Lopulta kysymys nousee hengelliselle tasolle tavalla, joka on yhtä objektiivinen kuin mikään historiallinen todiste. Pyhä Henki todistaa sydämessämme Sanan totuudesta: "Mutta teillä on voitelu Pyhältä, ja te tiedätte kaikki" (1 Joh. 2:20). Jeesuksen lupaus siitä, että "Minun lampaani kuulevat minun ääneni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua" (Joh. 10:27), on elävätodellisuus jokaiselle uskovalle.
Raamattua lukiessa, erityisesti vanhoja käännöksiä kuten Kirkkoraamattu 1933, tunnet Hengen todistuksen syvyydessäsi. Se ei ole subjektiivinen mielipide vaan objektiivinen hengellinen tosiasia. Moderneja liberaaleja käännöksiä lukiessa sama Henki hälyttää vääristyksistä. Tämä on Pyhän Hengen varjelus toiminnassa: sama Henki, joka inspiroi alkuperäisen kirjoittamisen, todistaa siitä myös lukijassa.
Modernien vääristysten todellinen lähde
Tekstien vertailu paljastaa, mistä nykyajan ongelmat todella johtuvat. Textus Receptus, johon protestanttiset käännökset perustuvat, Codex Vaticanus, jota katoliset käyttävät, Codex Sinaiticus, joka löydettiin vuonna 1844, ja Bysantin teksti, jota ortodoksit seuraavat, kaikki sisältävät samat keskeiset opit. Erot ovat pieniä yksityiskohtia, eivät olennaisia uskonkohtia.
Systemaattisen väärentämisen tapauksessa nämä eri traditioiden tekstit erosivat toisistaan dramaattisesti. Sen sijaan näemme merkittävän yhtenäisyyden perususkon asioissa. Nykyisten käännösten ongelmat eivät johdu alkuperäisistä teksteistä vaan ideologisista käännösvalinnoista, jotka heijastavat aikamme henkeä.
Käännösten alkaessa muistuttaa maailman henkeä sukupuoliasioissa, universalismissa ja muissa aikamme kiistakysymyksissä, kyse ei ole paremmasta tekstikritiikistä vaan aatteellisesta agendasta. Alkuperäiset tekstit pysyvät muuttumattomina todistajina totuudesta, jonka ihmisten sydämet haluavat vääristellä.
Totuuden voitto korruption yli
Lopullinen johtopäätös paljastaa yhden historian kauneimmista ironioista. Juuri korruptoituneiden kirkkojen keskinäinen vihamielisyys suojeli tekstejä paremmin kuin mikään muu voima olisi voinut. Ne eivät voineet sopia mistään muusta, mutta kaikilla oli samat perustekstit. Tämä todistaa kiistattomasti, että tekstit ovat vanhempia kuin jakautumiset ja riippumattomia kirkollisesta politiikasta.
Jumala käytti vihollisia säilyttämään Vanhan testamentin, kilpailevia kirkkoja säilyttämään Uuden testamentin, vainoja levittämään tekstejä laajalle ja teknologian kehitystä tekemään myöhemmän väärentämisen mahdottomaksi. Totuus osoittautui vahvemmaksi kuin valhe, valo voitti pimeyden, Jumalan Sana kesti ihmisten korruption.
Luottamus esimerkiksi Kirkkoraamattu 1933/38 -käännökseen on täysin perusteltu. Se perustuu Textus Receptukseen, joka edustaa valtaosaa käsikirjoituksista ja on kantanut kristillistä uskoa vuosisatojen ajan. Modernien käännösten ongelmat tulevat nykyajan ideologisista valinnoista, eivät muinaisista teksteistä, jotka ovat säilyneet Jumalan kaitselmuksessa.
"Ikuisesti, Herra, sinun sanasi pysyy taivaassa" (Ps. 119:89). Tämä ei ole vain lupaus vaan toteutunut todellisuus, jonka voit nähdä historian lehdillä. Totuus ei pelkää tutkimista, koska mitä syvemmälle kaivat, sitä vahvemmaksi perustus osoittautuu. Jumala on varjellut Sanansa, kuten lupasi, ja se kiitollisuus, jonka tunnet lukiessasi Raamattua, on oikeutettua. Käsissäsi on todella Jumalan Sana, puhtaana ja muuttumattomana huolimatta kaikesta inhimillisestä korruptiosta, joka on yrittänyt sitä likoa.