Uskon Jumalaan. Niin uskoo saatanakin
Usko ei ole ensimmäisenä uskonnollinen sana. Sen vanhimmat juuret puhuvat aivan muuta kieltä kuin mielipidettä siitä, onko Jumalaa olemassa. Heprean sana, jonka Abraham sai osakseen, tulee juuresta joka tarkoittaa lujuutta, kestävyyttä, sitä että jokin kantaa. Samasta juuresta kasvaa sana amen. Kreikan pistis on luottamusta, vakuuttuneisuutta, sidottua sanaa ja panttia. Kumpikaan ei synny päässä. Ne syntyvät siinä hetkessä kun ihminen laskee painonsa jonkin varaan.
Vuosisatojen kuluessa sanan merkitys on ehtinyt liukua. Se joka aikoinaan tarkoitti uskollisuutta ja luottamusta johonkin luotettavaan tarkoittaa nykykorvassa usein mielipidettä jota pidetään ilman todisteita, jopa niitä vastaan. Juuri tämä liuku saa modernin ihmisen kuulemaan uskon tiedon vastakohtana. Alkuperäinen sana ei tuntenut sitä vastakohtaa. Se tunsi vain kysymyksen siitä, kestääkö se mihin nojataan.
Jokainen uskoo lakkaamatta. Tuoli kannattaa istujansa, silta kannattaa auton, lentäjän kädet ovat matkustajalle tuntemattomat eikä hän silti epäile. Tätä uskoa ei mitata katsomalla vaan astumalla. Jää kestää tai ei kestä. Sen saa tietää vasta se joka siirtää painonsa rannalta ulapalle. Uskoa ei punnita ennen kuin jotakin on sen varassa.
Maailma on täynnä uskoa
Maailmasta ei puutu uskoa. Se on täynnä sitä. Usko virtaa siinä miljooniin suuntiin yhtä aikaa, korkeampiin voimiin, energiaan, kaikkeuteen, kohtaloon, ihmisen omaan jumaluuteen, johonkin pilvien takana. On uskoa joka ei vaadi mitään eikä maksa mitään, joka ei lausu yhtään nimeä eikä tunne yhtään vihollista. Se tuntuu nöyryydeltä. Kukapa osaisi sanoa mitä siellä ylhäällä on. Silti tuo nöyryys on usein tyhjä taulu johon jokainen maalaa oman jumalansa, sellaisen joka ei koskaan sano vastaan.
Tällainen usko on lämmin ja vaaraton. Se lohduttaa vaatimatta kääntymistä. Se antaa taivaan ilman ristiä, hengen ilman Herraa, valon ilman ainoatakaan varjoa jota vasten valo erottuisi.
Usko joka vapisee
Vastapäätä tätä lämmintä uskoa seisoo toinen usko, varmempi kuin yhdenkään ihmisen. Se ei epäile hetkeäkään Jumalan olemassaoloa. Se on nähnyt. Se tuntee nimen, tietää vihollisen olevan totta, muistaa taivaan josta se putosi. Silti se ei pelasta ketään. Jaakob asettaa tämän yhteen lauseeseen:
Sinä uskot, että Jumala on yksi. Siinä teet oikein; riivaajatkin sen uskovat ja vapisevat.
Jaak. 2:19
Alkukielessä riivaajat käyttävät samaa sanaa kuin jokainen uskova, he uskovat, mutta heidän vastauksensa on toinen. He värisevät, tukka nousee pystyyn, kauhu käy lävitse. Se joka sanoo että jotain on olemassa jossain, uskoo vähemmän kuin riivaaja joka tietää tarkalleen kuka seisoo hänen edessään ja vapisee. Raja ei kulje uskon ja epäuskon välissä. Se kulkee uskon läpi, halkaisee sen keskeltä kahtia.
Köyden toinen pää
Voiman mitalla mitattuna riivaajat olisivat lähimpänä pelastusta, sillä heidän varmuutensa on täydellinen. Silti juuri he ovat kauimpana. Uskon arvo ei ole sen voimakkuudessa vaan siinä mihin se on sidottu. Köysi ei pelasta putoavaa sen mukaan miten lujaa hän siitä pitää kiinni vaan sen mukaan mihin sen toinen pää on solmittu. Sinapinsiemenen kokoinen luottamus elävään Jumalaan siirtää vuoret. Vuoren kokoinen varmuus tyhjyydestä ei siirrä jyvääkään.
Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.
Hepr. 11:1
Sama siemen kahdessa eri maassa kasvaa kahdeksi eri asiaksi. Kysymys ei ole kuinka paljon uskoo vaan keneen.
Mitä ihmisessä tapahtuu
Usko ei ole ajatus joka saapuu päähän. Jotakin liikkuu alempana. Ihmiskunnan ensimmäinen suuri uskon hetki ei ollut oivallus vaan luottamus, vanhan miehen sana autiolle taivaalle:
Ja Abram uskoi Herraan, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi.
1. Moos. 15:6
Uskoa ei tapahdu otsassa vaan sydämessä, siellä mistä myös pelko ja rakkaus nousevat. Uskoa on lakata jännittämästä itseään pystyssä, laskea paino toisen varaan, avata käsi joka on pitänyt kiinni omasta elämästä. Pelko ei väisty siitä että sen kanssa väittelee. Se hellittää kun paino löytää jotakin joka kantaa. Uskova ihminen ei ole se joka on ratkaissut jokaisen kysymyksen vaan se joka on astunut rannalta jäälle sydän kurkussa. Hän ei ole varmempi kuin epäilijä. Hän on siirtänyt painonsa.
Epäusko ei ole tiedon puutetta
Epäusko näyttää etäältä tiedon vajeelta, ikään kuin ihminen jäisi uskosta osattomaksi siksi että todisteita on liian vähän. Raamattu ei kuvaa sitä niin. Se sijoittaa epäuskon sydämeen, ei järkeen.
Katsokaa, veljet, ettei vain kenelläkään teistä ole paha, epäuskoinen sydän, niin että hän luopuu elävästä Jumalasta,
Hepr. 3:12
Sydän on paha, ei tietämätön. Epäusko ei ole niinkään kyvyttömyyttä uskoa kuin haluttomuutta laskea painoaan. Se on siveellinen valinta ennen kuin se on älyllinen. Sen syvin muoto ei ole se joka ei löydä valkeutta vaan se joka rakastaa pimeyttä enemmän. Silti saman sydämen sisällä voi asua molempia yhtä aikaa. Isä huutaa sairaan lapsensa puolesta väkijoukon keskellä:
Ja heti lapsen isä huusi ja sanoi: "Minä uskon; auta minun epäuskoani".
Mark. 9:24
Hän ei teeskennellyt varmuutta jota hänellä ei ollut. Hän toi uskonsa ja epäuskonsa samassa kädessä, eikä ovi sulkeutunut hänen edessään.
Nimetön ei katso takaisin
Nimetön jokin ei koskaan katso takaisin. Sillä ei ole kasvoja, eikä usko vailla kasvoja vaadi ihmiseltä yhtään mitään. Se on mukava juuri siksi. Elävällä Jumalalla on nimi. Nimi erottaa hänet kaikista niistä hahmoista joita ihminen piirtää tyhjään tauluun. Iankaikkinen elämä ei ole sen myöntämistä että jokin on olemassa. Se on tuntemista.
Mutta tämä on iankaikkinen elämä, että he tuntevat sinut, joka yksin olet totinen Jumala, ja hänet, jonka sinä olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen.
Joh. 17:3
Tunteminen ei ole tietoa jostakusta. Se on kuulumista jollekulle. Sama ero kulkee koko matkan, uskon ja uskon välissä, sen välissä joka myöntää ja sen joka kuuluu.
Kynnys
Usko ei ole varmojen saavutus. Se on epävarmojen nojaaminen. Riivaaja tietää enemmän kuin kukaan ihminen eikä notkista polveaan. Lapsi nojaa isäänsä tietämättä puoliakaan eikä horju. Näiden kahden väliä ei mitata tiedossa. Se on polvillaan olevan ihmisen mitta.
Se joka on tähän asti sanonut vain että jotain on jossain, ei ole kaukana. Häneltä ei puutu tietoa vaan yksi rehellinen sana, sama jonka isä huusi kadulla. Kynnys on matala, ovi on yksi ja se on auki.