23. marraskuuta

Psalmi, joka alkaa ylistyksellä

Psalmi 146 avaa Psalttarin viiden viimeisen ylistyspsalmin sarjan. Se alkaa kehotuksella: »Kiitä, minun sieluni, Herraa.» Psalmista puhuu itselleen, herättää oman sielunsa muistamaan, kenen kädessä elämä lepää. Hän asettaa kaksi vaihtoehtoa rinnakkain. Ensimmäinen on luottaa ruhtinaisiin, ihmisiin, joiden henki lähtee ja jotka palaavat maahan samana päivänä. Toinen on panna toivonsa Herraan, Jumalaansa.

Juuri tästä asetelmasta nousee päivän jae: »Autuas se, jonka apuna on Jaakobin Jumala, se, joka panee toivonsa Herraan, Jumalaansa.» Sanat ovat lyhyet, mutta kantavat koko Raamatun läpi kulkevan totuuden. Autuus ei lepää siinä, mitä ihminen omistaa, missä asemassa hän on tai keitä hänen tukijansa ovat. Se lepää siinä, kenen apu kantaa häntä.

Jaakobin Jumala

Psalmista ei sano vain »Jumala». Hän sanoo »Jaakobin Jumala». Tämä nimi muistuttaa siitä, kenen kanssa Herra liittoutui. Jaakob ei ollut täydellinen mies. Hän oli pakenija, kamppailija, ihminen, jonka elämä oli täynnä virheitä ja katumusta. Silti Jumala valitsi hänet, kantoi häntä, muutti hänen nimensä Israeliksi. Kun psalmista lausuu Jaakobin Jumalan nimen, hän julistaa, että sama uskollisuus, joka kantoi yhden heikon miehen, kantaa myös häntä.

Psalmi 46:11 lausuu saman lohdun toisin sanoin: »Herra Sebaot on meidän kanssamme, Jaakobin Jumala on meidän linnamme. Sela.» Linna ei ole rakennettu kallion päälle vahingossa. Se on tarkoitettu kestämään piiritystä, suojaamaan asukkaitaan, kun ulkopuolella on vihollinen. Jaakobin Jumala on tällainen linna jokaiselle, joka tulee Hänen suojaansa.

Toivon panemisesta

Jakeen toinen puolisko avaa autuuden tien: »se, joka panee toivonsa Herraan, Jumalaansa.» Toivon paneminen ei ole passiivinen tunne, vaan tietoinen teko. Se on sydämen kääntämistä siihen suuntaan, josta apu todella tulee. Daavid lauloi tätä jo nuoresta saakka: »Sillä sinä olet minun toivoni, Herra, Herra, minun turvani hamasta nuoruudestani.» (Ps. 71:5)

Jeremia opetti saman totuuden kuvalla, joka kantaa yhä: »Siunattu on se mies, joka turvaa Herraan, jonka turvana Herra on. Hän on kuin veden partaalle istutettu puu, joka ojentaa juurensa puron puoleen; helteen tuloa se ei peljästy, vaan sen lehvä on vihanta, ei poutavuonnakaan sillä ole huolta, eikä se herkeä hedelmää tekemästä.» (Jer. 17:7,8)

Tämä puu ei pelkää helteen tuloa. Se ei kuihdu kuivuudessa. Sen salaisuus ei ole sen omissa lehvissä tai sen omassa voimassa, vaan siinä, mihin sen juuret ulottuvat. Puro virtaa lakkaamatta. Herra on tämä puro. Hänen apunsa ei lopu silloin, kun olosuhteet kuivuvat ympäriltä.

Autuas kansa, autuas ihminen

Sana autuas toistuu psalmeissa moneen kertaan. Psalmissa 33:12 kuullaan: »Autuas se kansa, jonka Jumala Herra on, se kansa, jonka hän on perinnöksensä valinnut!» Psalmissa 144:15 sama lupaus kaikuu kahteen kertaan: »Autuas se kansa, jolle näin käy, autuas se kansa, jonka Jumala Herra on!» Psalmissa 84:12 se kohdistuu yksittäiseen sydämeen: »Herra Sebaot, autuas se ihminen, joka sinuun turvaa!»

Autuus ei ole hetkellistä hyvinvointia, vaan syvää, kestävää siunausta, joka kantaa kaikkien olosuhteiden läpi. Se kuuluu yhtä lailla kansalle kuin yksittäiselle ihmiselle. Yhteisön usko ja yksilön luottamus kantavat samaa lupausta. Jokainen, joka turvaa Herraan, astuu tähän autuuteen.

Psalmista jatkaa heti päivän jakeen jälkeen kuvauksen siitä, kuka tämä Herra on. Hän on Luoja, joka teki taivaan ja maan. Hän on uskollinen, joka pitää totuuden iankaikkisesti. Hän tekee oikeuden sorretuille, antaa leivän nälkäisille, päästää vangitut, avaa sokeain silmät, nostaa maahan painetut, rakastaa vanhurskaita, varjelee muukalaisia, tukee orpoja ja leskiä. Tällaisen Jumalan apu on luvattu sille, joka Häneen turvaa.

Mitä tämä puhuu meille tänään

Tutki, mihin sydämesi todella nojaa. Psalmi 146 ei kysy, sanotko luottavasi Jumalaan. Se kysyy, kenen apuun nojaat silloin, kun pelko nousee. Toivon paneminen Herraan tapahtuu nimenomaan silloin, kun kaikki muu houkuttelee tarttumaan ihmisten lupauksiin, omiin järjestelyihin, näkyviin turvaverkkoihin. Pane toivosi sinne, missä se kestää myös huomenna.

Ulota juuresi puron puoleen. Jeremian kuva puusta puhuu hiljaisesta, päivittäisestä työstä. Juuret eivät kasva yhdessä yössä. Ne ojentuvat siihen suuntaan, mistä vettä tulee. Sinun juuresi kasvavat kohti Herraa silloin, kun avaat Hänen Sanaansa, rukoilet, etsit Hänen läsnäoloaan tavallisen päivän keskellä. Helle tulee jokaisen elämään jossain vaiheessa, juurten sijainti ratkaisee, kuihtuuko puu vai pysyykö sen lehvä vihantana.

Tunne, kenen Jumalaan luotat. Et turvaa abstraktiin voimaan. Turvaat Jaakobin Jumalaan, Aabrahamin, Iisakin ja Israelin Jumalaan, Herraan Jeesuksen Kristuksen Isään. Hän on osoittanut luonteensa sukupolvi sukupolven jälkeen. Hänen apunsa ei ole lupaus, joka voisi pettää. Se on sama uskollisuus, joka on kantanut Hänen kansaansa läpi vuosituhansien.

Herra, Jaakobin Jumala, kiitos siitä, että saan panna toivoni sinuun. Sinä olet linna, johon voin paeta, puro, johon voin ulottaa juureni, apu, joka ei lopu. Käännä sydämeni pois tyhjistä turvista, opeta minua nojaamaan sinuun silloinkin, kun kaikki näkyvä houkuttelee toisaalle. Jeesuksen Kristuksen nimessä.

Aamen.