22. lokakuuta

Profeetan laulu tyhjyyden keskellä

Habakukin kirja päättyy lauluun, joka ei nouse runsauden vaan puutteen keskeltä. Profeetta on nähnyt näyn tulevasta tuomiosta. Kaldealaiset marssivat kohti Juudaa, pellot tyhjenevät, tarhat hiljenevät, vajat tyhjentyvät. Habakuk ei kuvittele tätä, hän tietää sen tulevan.

Juuri tästä asetelmasta nousee jae, joka on jäänyt elämään läpi vuosisatojen: »Sillä ei viikunapuu kukoista, eikä viiniköynnöksissä ole rypäleitä; öljypuun sato pettää, eivätkä pellot tuota syötävää. Lampaat ovat kadonneet tarhasta, eikä ole karjaa vajoissa. Mutta minä riemuitsen Herrassa, iloitsen autuuteni Jumalassa.»

Israelin maatalouselämän kaikki neljä peruspilaria luetellaan kaatuneina. Viikuna, viini, öljy, leipä, lammas, karja, koko elämän perusta on poissa. Silti profeetan suusta nousee sana, joka kääntää kaiken: mutta. Tämä yksi sana erottaa epätoivon ja uskon.

Ilon perusta ei ole olosuhteissa

Habakuk ei riemuitse siitä, mitä hänellä on, vaan siitä, kenen Hän on. Hänen ilonsa kohde ei ole sato vaan Sadon Antaja, ei tarhassa vaan Tarhurissa. Tämä on erottelu, jota maailma ei tunne. Maailman ilo seuraa olosuhteita, uskon ilo edeltää niitä.

Job oli oppinut saman tuhkakasallaan istuessaan. Hän julisti: »Katso, hän surmaa minut, en minä enää mitään toivo; tahdon vain vaellustani puolustaa häntä vastaan.» (Job 13:15) Tämä on sydän, joka pitää kiinni Jumalasta silloinkin, kun mikään näkyvä ei sitä tue.

Miika puhui samaa kieltä omana aikanaan: »Mutta minä panen toivoni Herraan, odotan pelastukseni Jumalaa: minun Jumalani on minua kuuleva.» (Miika 7:7) Ympäristö pettää, ystävät katoavat, perhe hajoaa, silti profeetta nostaa katseensa siihen, joka pysyy.

Jesaja kantaa tämän riemun aivan ytimeen: »Minä iloitsen suuresti Herrassa, minun sieluni riemuitsee minun Jumalassani, sillä hän pukee minun ylleni autuuden vaatteet ja verhoaa minut vanhurskauden viittaan.» (Jes. 61:10) Ilon syy on autuuden vaate, jonka Herra itse pukee meidän yllemme. Sitä ei riistä mikään ulkoinen menetys.

Iloitkaa aina Herrassa

Paavali kirjoittaa filippiläisille vankilan seinien sisältä saman totuuden, jonka Habakuk lauloi tulevan ahdistuksen edessä: »Iloitkaa aina Herrassa! Vieläkin minä sanon: iloitkaa!» (Fil. 4:4) Sana aina on raju. Se ei jätä tilaa olosuhteille, joissa ilo olisi sallittua keskeyttää.

Paavali ei käske iloitsemaan olosuhteista, hän käskee iloitsemaan Herrassa. Tämä on kestävä ilo, sillä sen kohde ei muutu. Sama apostoli kirjoittaa roomalaisille: »meidän kerskauksenamme ovat myös ahdistukset, sillä me tiedämme, että ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä.» (Room. 5:3) Ahdistus ei poista riemua, se kypsyttää sitä.

Mariakin lauloi tämän laulun, kun Pyhä Henki oli täyttänyt hänet: »Minun sieluni suuresti ylistää Herraa, ja minun henkeni riemuitsee Jumalasta, vapahtajastani.» (Luuk. 1:46-47) Nainen, jolla ei vielä ollut mitään näkyvää syytä iloon, riemuitsi siitä, mitä Jumala oli luvannut tehdä. Sama Henki, joka nosti Marian laulun, nosti Habakukin laulun, nostaa myös uskovan sydämen laulun tänään.

Jumala on minun pelastukseni

Jesaja tiivistää uskovan turvan yhteen lauseeseen: »Katso, Jumala on minun pelastukseni; minä olen turvassa enkä pelkää, sillä Herra, Herra on minun väkevyyteni ja ylistysvirteni, hän tuli minulle pelastukseksi.» (Jes. 12:2) Tämä on Habakukin riemun perusta. Jumala itse on pelastus, ei vain pelastuksen antaja.

Daavid lauloi samaa Psalmissa 46: »Jumala on meidän turvamme ja väkevyytemme, apumme hädässä aivan vahva.» Hän jatkaa: »Jumala on sen keskellä, ei se horju, Jumala auttaa sitä jo aamun koittaessa.» Ympäröivät vuoret voivat järkkyä, meret pauhata, valtakunnat horjua, silti se, jonka keskellä Jumala on, ei horju.

Paavali avaa tämän riemun syvimmän perustan roomalaisille: »meidän kerskauksemme on Jumalan kirkkauden toivo.» (Room. 5:2) Uskovan ilo ei lopu maallisten asioiden mukana, sillä se on kiinnittynyt iankaikkiseen kirkkauteen. Habakukin »autuuden Jumala» on sama Jumala, jonka edessä uskovat seisovat lopulta vanhurskauden viitassa.

Mitä tämä puhuu meille tänään

Älä rakenna iloasi sen päälle, mikä voi kadota. Viikunapuut lakkaavat kukkimasta, sadot pettävät, tarhat tyhjenevät. Jos ilosi lepää näiden varassa, se katoaa silloin kun niitä eniten tarvitset. Habakuk näytti meille tien, jolla ilo kestää myös tyhjien vajojen päivinä, sillä sen perusta on Herrassa itsessään.

Sano »mutta» elämäsi raunioiden keskellä. Olosuhteet saavat sanoa sanansa, niitä ei tarvitse kieltää. Profeetta luetteli rehellisesti kaiken, mikä oli mennyt. Sen jälkeen hän sanoi: mutta minä riemuitsen Herrassa. Tämä yksi sana on uskon sana. Salli sen nousta omasta sydämestäsi tänään, vaikka kaikki muu sanoisi toista.

Anna Jumalan itsensä olla riemusi. Et iloitse vain siitä, mitä Hän on tehnyt tai mitä Hän vielä tekee. Iloitset siitä, että Hän on. Autuuden Jumala on sinun. Hän pukee sinun yllesi autuuden vaatteet, Hän on väkevyytesi ja ylistysvirtesi, Hän tuli sinulle pelastukseksi Jeesuksessa Kristuksessa. Tässä on ilo, jota mikään ei voi viedä pois.

Herra, opeta minua riemuitsemaan sinussa silloinkin, kun viikunapuu ei kukoista ja vajat ovat tyhjät. Anna sydämeni löytää ilonsa siitä, kuka sinä olet, ei siitä, mitä minulla on. Sinä olet minun autuuteni Jumala, minun väkevyyteni, minun ylistysvirteni. Jeesuksen Kristuksen, autuuden tuojan, nimessä.

Aamen.