20. lokakuuta

Neljä paria, jotka kertovat totuuden

Paavali kirjoittaa korinttolaisille keskellä palvelutyötä, joka oli kuluttanut hänet melkein loppuun. Hän oli nähnyt nälkää, hän oli kärsinyt haaksirikkoja, häntä oli lyöty raipoilla, häntä oli kivitetty. Toisen Korinttolaiskirjeen neljännessä luvussa hän avaa todellisuuden, jota ei pehmennetä. Hän ei kiellä ahdinkoa, hän nimeää sen.

»Me olemme kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa, neuvottomat, mutta emme toivottomat, vainotut, mutta emme hyljätyt, maahan kukistetut, mutta emme tuhotut.» Neljä paria, joiden ensimmäinen sana puhuu siitä mitä silmä näkee, joiden toinen sana puhuu siitä mitä usko tietää. Ahdinko on totta. Umpikuja ei ole. Neuvottomuus on totta. Toivottomuus ei ole.

Tämä ei ole kieltämistä. Paavali ei sano, että hän ei olisi ahdingossa. Hän sanoo, että ahdinko ei ole viimeinen sana hänen elämästään. Maahan kukistettu, mutta ei tuhottu. Kreikan sana, joka kääntyy »maahan kukistetuksi», on painijan kielestä. Vastustaja on heittänyt maahan, selkä on tantereessa, mutta ottelu ei ole ohi.

Sama henki Vanhassa testamentissa

Daavid tunsi saman todellisuuden. Hän kirjoittaa Psalmissa 56:2: »Joka päivä minun vihamieheni minua polkevat; sillä paljon on niitä, jotka ylpeästi sotivat minua vastaan.» Vihamiehet polkevat joka päivä. Tämä on Daavidin ahdinko, eikä hän kaunistele sitä. Hän ei sano, että hänen elämänsä on helppoa, hän sanoo, että se on raskasta.

Heti seuraavassa jakeessa nousee kuitenkin toinen ääni: »Mutta sinä päivänä, jota minä pelkään, minä turvaan sinuun.» (Ps. 56:3) Daavid ei kiellä pelkoaan, hän vie sen Herran luo. Pelon päivä on todellinen, turvaaminen on todellinen. Molemmat saavat olla samassa sydämessä yhtä aikaa.

Paavali itse tunnustaa saman lihansa todellisuuden Toisen Korinttolaiskirjeen 7:5 sanoin: »Sillä ei Makedoniaan tultuammekaan lihamme saanut mitään rauhaa, vaan me olimme kaikin tavoin ahdistetut: ulkoapäin taisteluja, sisältäpäin pelkoa.» Apostoli, jonka kynästä on lähtenyt Roomalaiskirjeen kahdeksas luku, tunnusti pelkonsa. Ulkoapäin taisteluja, sisältäpäin pelkoa. Tämä on rehellinen kuvaus, ei heikkouden tunnustus, vaan totuuden lausuminen.

Mikä erottaa, mikä ei erota

Roomalaiskirje 8:35 kysyy kysymyksen, johon Paavali itse vastaa muutaman jakeen päästä: »Kuka voi meidät erottaa Kristuksen rakkaudesta? Tuskako, vai ahdistus, vai vaino, vai nälkä, vai alastomuus, vai vaara, vai miekka?» Paavali ei luettele teoreettisia uhkia, hän luettelee sen, mitä oli itse kokenut. Lista on todistus.

Vastaus seuraa kaiken kestävänä: »Mutta näissä kaikissa me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut.» (Room. 8:37) Voitto ei ole sitä, että ahdinko väistyy, vaan sitä, että ahdinko ei erota Kristuksesta. Painija nousee, sillä häntä pitää käsi, joka on suurempi kuin vastustaja.

Pietari kirjoittaa samaa hajaannukseen joutuneille uskoville: »Rakkaani, älkää oudoksuko sitä hellettä, jossa olette ja joka on teille koetukseksi, ikäänkuin teille tapahtuisi jotakin outoa.» (1. Piet. 4:12) Helle ei ole merkki siitä, että Jumala olisi unohtanut. Se on osa tietä, jota seurakunta on kulkenut alusta asti. Pietari jatkaa: »Jos teitä solvataan Kristuksen nimen tähden, niin te olette autuaat, sillä kirkkauden ja Jumalan Henki lepää teidän päällänne.»

Heikkoudessa väkevä

Saman kirjeen kahdennessatoista luvussa Paavali kertoo, mihin hän oli ahdingossaan päätynyt: »Sentähden minä olen mielistynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä.» (2. Kor. 12:10) Tämä lause kääntää maailman logiikan ympäri. Heikkous ei ole väkevyyden vastakohta, se on väkevyyden paikka.

Pietari sanoo saman koetuksen näkökulmasta: »teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa havaittaisiin paljoa kallisarvoisemmaksi kuin katoava kulta, joka kuitenkin tulessa koetellaan.» (1. Piet. 1:7) Tuli ei tuhoa kultaa, tuli puhdistaa sen. Sama tuli, joka kuluttaisi puun tai oljen, paljastaa kullan arvon. Ahdinko ei ole sinun uskosi vihollinen, jos sinä pysyt Kristuksessa keskellä sitä.

Jaakob kantaa saman opetuksen alkuun: »Veljeni, pitäkää pelkkänä ilona, kun joudutte moninaisiin kiusauksiin.» Hän jatkaa: »kärsivällisyys tuottakoon täydellisen teon, että te olisitte täydelliset ja eheät ettekä missään puuttuvaiset.» (Jaak. 1:2,4) Ilo ei nouse kiusauksesta itsestään, vaan siitä työstä, jota kiusaus tekee sydämessä. Kärsivällisyys kasvaa vain siellä, missä on jotain mitä kantaa.

Mitä tämä puhuu meille tänään

Anna ahdingolle sen oikea nimi, älä suurempi. Paavali ei kiellä ahdinkoaan, hän nimeää sen. Sinä saat tehdä saman. Sinä saat sanoa, että tämä on raskasta, että tämä on ahdistavaa, että et tiedä mitä tehdä. Rehellisyys ei ole epäuskoa. Daavid pelkäsi, Paavali tunnusti sisäisen pelkonsa. Molemmat turvasivat Herraan keskellä sitä mitä tunsivat.

Älä päästä toista sanaa pudotaan parista. Ahdinko on totta, umpikuja ei ole. Neuvottomuus on totta, toivottomuus ei ole. Jokaisessa parissa toinen sana on se, jonka usko sanoo ääneen, kun ensimmäinen sana puristaa. Älä jätä toista sanaa pois lauseesta. Maahan kukistettuna, mutta et tuhottuna. Tämä on se, mitä Kristus sinusta sanoo, kun selkäsi on tantereessa.

Luota siihen, että tuli puhdistaa. Helle ei ole merkki siitä, että jotain olisi mennyt vikaan. Se voi olla merkki siitä, että jotain on menossa oikein. Kulta paljastuu tulessa, usko paljastuu koetuksessa. Sinä et ole hylätty, vaikka olisit vainottu. Sinä et ole tuhottu, vaikka olisit maahan kukistettu. Kristuksen rakkaus pitää, eikä mikään luotu voi sitä murtaa.

Herra Jeesus, kiitos siitä, että sinä tunnet ahdinkomme alusta loppuun. Sinä itse kuljit ristin tien etkä jäänyt hautaan. Anna meidän tänään pysyä sinussa silloinkin, kun emme näe ulospääsyä, silloinkin, kun olemme neuvottomia. Pidä meidät rakkaudessasi, kun tuli koettelee. Sinun nimessäsi, Kristus.

Aamen.