9. syyskuuta

Apostolin tunnustus

Paavali kirjoitti Filippiläiskirjeen vankeudesta käsin. Hän oli silloin uskon mies, jota seurakunnat ympäri Välimerta kunnioittivat. Hän oli nähnyt näkyjä, kärsinyt Kristuksen tähden, perustanut seurakuntia, kirjoittanut kirjeitä, jotka kantoivat evankeliumin sanaa. Juuri tämä mies pysähtyy keskellä kolmatta lukua sanoakseen yhden lauseen, joka muuttaa kaiken hänen jälkeensä eläneiden uskovien kuvan kristillisestä kasvusta.

»Ei niin, että jo olisin sen saavuttanut tai että jo olisin tullut täydelliseksi, vaan minä riennän sitä kohti, että minä sen omakseni voittaisin, koskapa Kristus Jeesus on voittanut minut.» Apostoli tunnustaa nöyrästi olevansa matkalla. Hän ei väitä saavuttaneensa, hän ei väitä päässeensä perille. Hän tunnustaa olevansa juoksija, joka on yhä radalla.

Tämä on lohdullista. Jos itse apostoli ei katsonut päässeensä perille, miksi sinä asettaisit itsellesi vaatimuksen olla jo täydellinen? Uskon tie ei ole valmiiksi tulemisen tila, se on jatkuvaa kurottautumista kohti Kristusta. Lähtökohta on, että Kristus on jo voittanut sinut, päämäärä on, että sinä yhä syvemmin voitat Hänet omaksesi.

Unhottaen sen mikä on takana

Paavalin tunnustuksen ytimessä on yksi ratkaisu: »unhottaen sen, mikä on takana, ja kurottautuen sitä kohti, mikä on edessäpäin.» Tämä unohtaminen ei ole muistinmenetystä. Se on tietoinen valinta olla antamatta menneisyyden määrätä nykyhetkeä. Paavalilla oli paljon, mitä hän olisi voinut kantaa mukanaan, juutalainen kunnia, ennen kääntymystään tehty vaino, myöhemmin saavutettu maine. Hän jätti ne kaikki taakseen.

Jeesus itse opetti saman totuuden Luukkaan evankeliumissa: »Ei kukaan, joka laskee kätensä auraan ja katsoo taaksensa, ole sovelias Jumalan valtakuntaan.» Aura kulkee suoraan vain silloin, kun kyntäjän katse on suunnattu eteenpäin. Taaksepäin katsova kyntäjä tekee mutkaisia vakoja, hän hidastuu, hän kompastuu omaan välineeseensä.

Heprealaiskirje sanoo saman tavoin: »pankaamme mekin pois kaikki, mikä meitä painaa, ja synti, joka niin helposti meidät kietoo, ja juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa, silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen.» Kuorma jätetään, jotta voidaan juosta. Katse on suunnattu Häneen, ei oman elämän juoksuvakoihin.

Juoskaa että sen saavuttaisitte

Paavali käytti usein kuvaa kilpajuoksusta. Korinttilaiskirjeessä hän kirjoitti: »Ettekö tiedä, että jotka kilparadalla juoksevat, ne tosin kaikki juoksevat, mutta yksi saa voittopalkinnon? Juoskaa niinkuin hän, että sen saavuttaisitte.» Uskon tie ei ole verkkainen kävely puutarhassa. Se on määrätietoinen juoksu kohti maalia, joka on Kristus itse.

Apostoli oli niin tosissaan tästä juoksusta, että hän kirjoitti: »Vaan minä kuritan ruumistani ja masennan sitä, etten minä, joka muille saarnaan, itse ehkä joutuisi hyljättäväksi.» Toisten opettaminen ei vapauta omasta kilvoittelusta. Saarnaaja juoksee samaa rataa, jolle hän kutsuu muita.

Timoteukselle Paavali asetti saman kutsun: »Kilvoittele hyvä uskon kilvoitus, tartu kiinni iankaikkiseen elämään, johon olet kutsuttu ja johon hyvällä tunnustuksella olet tunnustautunut monen todistajan edessä.» Tarttuminen on aktiivinen sana. Iankaikkinen elämä on lahja, sen vastaanottaminen tapahtuu kuitenkin tarttumalla, ei välinpitämättömyydellä.

Voittaakseen omakseen Kristuksen

Mitä Paavali oikeastaan tavoitteli? Hän kertoo sen muutamaa jaetta aikaisemmin: »Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana, että voittaisin omakseni Kristuksen.» Päämäärä ei ole saavutus, ei palkinto, ei kunnia. Päämäärä on Kristus itse.

Daavid lauloi samaa kaipausta jo Vanhassa testamentissa: »Yhtä minä rukoilen Herralta, sitä minä pyydän: että saisin asua Herran huoneessa kaiken elinaikani, katsella Herran suloisuutta ja tutkistella hänen temppelissänsä.» Vanhurskaan sydän pyytää yhtä, ei monta. Se pyytää Häntä, ei Hänen lahjojaan.

Pietari kuvaa saman kasvun toisesta suunnasta: »Niin pyrkikää juuri sentähden kaikella ahkeruudella osoittamaan uskossanne avuja, avuissa ymmärtäväisyyttä.» Hän lupaa, että jos nämä avut yhä enenevät, »ne eivät salli teidän olla toimettomia eikä hedelmättömiä meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tuntemisessa.» Pyrkiminen ja tunteminen kulkevat käsi kädessä.

Mitä tämä puhuu meille tänään

Ensimmäinen on nöyryys olla matkalla. Älä vaadi itseltäsi, että sinun pitäisi jo olla perillä. Apostoli Paavali ei sitä vaatinut itseltään, älä sinäkään vaadi itseltäsi. Uskon elämä on kasvua, ei valmiina olemista. Tänään olet pidemmällä kuin eilen, huomenna olet pidemmällä kuin tänään. Tämä riittää, sillä Kristus pitää sinusta kiinni koko matkan.

Toinen on rohkeus jättää menneisyys taakse. Sinulla voi olla menneitä häpeitä, menneitä epäonnistumisia, menneitä voittoja, joista et osaa päästää irti. Paavali jätti sekä epäonnistumiset että saavutukset. Molemmat painavat juoksijaa. Anna menneisyyden olla armon peitossa, käännä katseesi siihen, mikä on edessäpäin.

Kolmas on selkeä päämäärä. Kurottaudu Kristuksen tuntemiseen, älä mihinkään pienempään. Lahjat, kokemukset, palvelustehtävät, kaikki nämä saavat olla, ne eivät kuitenkaan ole päämäärä. Päämäärä on Hän, jonka tunteminen on iankaikkista elämää. Juoksu johtaa Hänen syliinsä, joka jo on voittanut sinut.

Herra Jeesus, kiitos siitä, että sinä olet voittanut minut omaksesi. Auta minua tänään unohtamaan sen, mikä on takana, ja kurottautumaan kohti sinua. Vapauta minut menneisyyden kuormista, älä anna minun jäädä paikoilleni. Pidä silmäni luotuina sinuun, uskon alkajaan ja täyttäjään, kunnes saan voittaa sinut omakseni täydellisesti. Sinun nimessäsi.

Aamen.