8. elokuuta

Muisto, joka ei saa kuolla

Psalmi 78 on Aasafin opetusruno, jossa Israelin koko historia kerrotaan uudelleen lasten kuullen. Se ei ole pelkkä historiankirjoitus, vaan tietoinen valinta siitä, mitä kansa päättää muistaa ja siirtää eteenpäin. Aasaf aloittaa psalminsa kutsulla kuunnella, sen jälkeen hän antaa syyn sille, miksi kuuleminen on niin tärkeää: »Sitä me emme heidän lapsiltansa salaa, vaan me kerromme tulevalle polvelle Herran ylistettävistä teoista, hänen voimastansa ja ihmeistänsä, jotka hän on tehnyt.»

Jakeessa on kaksi liikettä. Ensimmäinen on kielto: emme salaa. Toinen on lupaus: me kerromme. Salaaminen voi olla tahallista vaikenemista, se voi myös olla huolimattomuutta. Vanhempi sukupolvi voi salata Jumalan teot uudelta sukupolvelta yksinkertaisesti siten, että puhuu kaikesta muusta, paitsi niistä. Aasaf nostaa tämän esiin yhtenä Israelin keskeisistä tehtävistä, kerronta ei ole valinnainen vaan kantava.

Käsky kertoa

Mooses oli antanut tämän käskyn jo ennen kuin kansa astui luvattuun maahan. Viidennessä Mooseksen kirjassa kertominen sidotaan koko arkeen: »Ja opettakaa ne lapsillenne, niin että puhut niistä kotona istuessasi ja tietä käydessäsi, maata pannessasi ja ylös noustessasi.» Sama opetus toistuu luvussa kuusi: »Ja teroita niitä lastesi mieleen ja puhu niistä kotona istuessasi ja tietä käydessäsi, maata pannessasi ja ylös noustessasi.»

Kertominen ei ole erillinen hetki, johon valmistaudutaan kerran viikossa. Se on koko päivän kudokseen punoutuva tapa puhua. Kotona istuessa, tietä käydessä, maata pannessa, ylös noustessa. Neljä hetkeä, jotka kattavat koko vuorokauden. Lapsi näkee, miten vanhemman elämä lepää Jumalan päällä, hän kuulee, miten Herran teot mainitaan luonnollisesti keskellä tavallista.

Mooses varoitti myös unohtamisen vaarasta: »Ole vain varuillasi ja ota itsestäsi tarkka vaari, ettet unhota, mitä omin silmin olet nähnyt, ja ettei se lähde sinun sydämestäsi koko elinaikanasi, vaan että ilmoitat sen lapsillesi ja lastesi lapsille.» Unohtaminen alkaa sydämestä, sieltä se siirtyy huulille hiljaisuutena. Siksi muistamisen tehtävä on annettu varjeltavaksi koko elämän ajan.

Kivet, jotka puhuvat

Joosua ymmärsi muistamisen voiman konkreettisesti. Kun kansa oli päässyt Jordanin yli, hän käski nostaa kaksitoista kiveä muistoksi. Niiden tehtävä oli avata keskustelu sukupolvien välillä: »Että ne olisivat merkkinä teidän keskellänne. Kun lapsenne vastaisuudessa kysyvät ja sanovat: 'Mitä nämä kivet merkitsevät?'» Vastaus oli annettu valmiiksi: »Sitä, että Jordanin vesi katkesi juoksussaan Herran liitonarkin edessä, kun se kulki Jordanin poikki.»

Kivet eivät puhuneet itse. Ne herättivät kysymyksen, johon vanhempi vastasi. Tämä on Raamatun perusasetelma uskon siirtymisessä. Lapsi kysyy, vanhempi kertoo. Jotta lapsi voisi kysyä, hänen ympärillään täytyy olla jotain, mikä herättää kysymyksen. Jotta vanhempi voisi vastata, hänen täytyy tuntea Herran teot omassa elämässään.

Sukupolvelta sukupolvelle

Psalmissa 145 Daavid kuvaa tätä ylistyksen ketjua: »Sukupolvi ylistää sukupolvelle sinun tekojasi, ja he julistavat sinun voimallisia töitäsi.» Sama jatkuu: »Sinun peljättävien töittesi voimasta puhutaan, sinun suurista teoistasi minä kerron.» Ylistys ei pysähdy yhteen sukupolveen, se virtaa eteenpäin kuin joki, johon jokainen polvi tuo oman lähteensä.

Profeetta Joel asetti saman kutsun kolmen sukupolven mittaisena: »Kertokaa tämä lapsillenne, ja teidän lapsenne kertokoot sen lapsillensa ja heidän lapsensa tulevalle polvelle.» Kerronta ei katkea ensimmäisen jälkeläisen kohdalla. Se jatkuu lapsenlapseen, lapsenlapsenlapseen. Yksi uskollinen vanhempi voi olla alku ketjulle, joka kantaa Herran teot sadan vuoden päähän.

Psalmista vetoaa Jumalaan, jotta saisi elää tarpeeksi pitkään kertoakseen seuraavalle polvelle: »Älä, Jumala, minua hylkää vanhaksi ja harmaaksi tultuani, niin minä julistan sinun käsivartesi voimaa nousevalle polvelle, sinun väkevyyttäsi kaikille vielä tuleville.» Vanhuus ei ole Raamatussa kerronnan loppu, vaan sen kypsin hetki. Harmaa pää on todistaja, joka on nähnyt Herran uskollisuuden monen vaiheen läpi.

Mitä tämä puhuu meille tänään

Älä salaa sitä, mitä Herra on sinulle tehnyt. Sinulla on tarina, jota kukaan muu ei voi kertoa. Hetket, joissa Jumala on vastannut rukoukseesi, varjellut sinua, antanut anteeksi, johdattanut tielle, jota et itse osannut valita. Nämä eivät ole yksityisiä kokemuksia, jotka kuolevat sinun mukanasi. Ne ovat aineistoa, jolla seuraava polvi rakentaa omaa uskoaan.

Kerro tavallisen keskellä. Älä odota juhlahetkeä. Mooseksen kuvaama kerronta tapahtui kotona istuessa, tietä käydessä, illalla ja aamulla. Lapset, lapsenlapset, kummilapset, naapurin lapset, nuoremmat sisaret seurakunnassa, he kaikki kuuntelevat enemmän sitä, miten puhut arjessa, kuin sitä, mitä sanot virallisissa puheenvuoroissa. Anna Herran tekojen mainita itsensä ihan tavallisten lauseiden seassa.

Muista itse, jotta voit kertoa toisille. Kerronta kuihtuu, jos muistaminen kuihtuu. Pidä elossa oma muistosi siitä, mitä Herra on tehnyt elämässäsi. Kirjoita ylös, palaa rukouksessa, kiitä ääneen. Aasaf ei kirjoittanut psalmiaan tyhjästä, hän kirjoitti siitä, mitä oli itse vaalinut sydämessään. Sinä olet linkki ketjussa, joka alkoi paljon ennen sinua, jatkuu paljon sinun jälkeesi.

Herra, kiitos siitä, että olet tehnyt elämässäni tekoja, jotka ansaitsevat tulla kerrotuksi. Avaa minun silmäni näkemään ne uudestaan, avaa minun huuleni puhumaan niistä luonnollisesti niille, joiden rinnalla kuljen. Anna minulle rohkeutta olla todistaja siinä polvessa, johon olet minut asettanut. Älä anna minun salata sitä, mitä olet tehnyt, vaan anna kerronnan virrata eteenpäin, polvelta polvelle, sinun nimesi kunniaksi. Jeesuksen Kristuksen nimessä.

Aamen.