29. heinäkuuta

Sielu, joka puhuu itselleen

Psalmi 116 on kiitoslaulu, jonka kirjoittaja on juuri päässyt suuresta hädästä. Hän oli kuoleman partaalla, kuolinkahleet kietoutuivat hänen ympärilleen, tuska ja ahdistus olivat ottaneet hänet otteeseensa. Hän huusi Herraa, Herra kuuli. Tämän vapautuksen keskeltä nousee yksi jae, jossa psalminkirjoittaja kääntyy puhuttelemaan omaa sieluaan: »Palaja, sieluni, takaisin lepoosi, sillä Herra on tehnyt sinulle hyvin.»

Tämä on harvinaisen kaunis hetki Raamatussa. Ihminen pysähtyy puhumaan itselleen. Hän ei jää odottamaan, että rauha tulisi ulkoapäin, hän kutsuu sielunsa palaamaan siihen lepoon, josta se oli ahdistuksen aikana karannut. Hädän hetkellä sielu oli juoksenut sinne ja tänne, etsinyt vastauksia, vavissut pelosta. Nyt, kun apu on tullut, on aika kutsua sielu kotiin.

Huomaa sana palaja. Lepo ei ole jotakin uutta, jota psalminkirjoittajan tulisi vasta saavuttaa. Se on jotakin, mikä on jo olemassa, mikä on sielun oikea koti. Sielu on käynyt poissa, nyt se kutsutaan takaisin. Tämä on jokaisen uskovan elämään kirjoitettu kutsu, sillä levon paikka on aina valmiina, vaikka me itse olisimmekin siitä etääntyneet.

Sillä Herra on tehnyt sinulle hyvin

Jakeen toinen puolisko antaa levolle perustan. Sielu ei palaa lepoonsa siksi, että olosuhteet olisivat täydelliset, vaan siksi, että Herra on tehnyt sille hyvin. Lepo lepää muistossa, ei tunteessa. Psalminkirjoittaja katsoo taaksepäin, näkee Herran kädenjäljet elämässään, sanoo niistä yhden lauseen, joka kantaa kaiken: Herra on tehnyt minulle hyvin.

Sama vakuutus kaikuu Daavidin sanoissa Psalmissa 13:6: »Mutta minä turvaan sinun armoosi; riemuitkoon minun sydämeni sinun avustasi. Minä veisaan Herralle, sillä hän on tehnyt minulle hyvin.» Daavid oli kirjoittanut saman psalmin alussa neljä kertaa kysymyksen »kuinka kauan». Lopussa hän vaikenee kysymyksistään, sillä armo on osoittautunut suuremmaksi kuin hänen ahdistuksensa.

Psalmi 119:17 nostaa esiin saman pyynnön rukouksena: »Tee palvelijallesi hyvin, että minä eläisin ja noudattaisin sinun sanaasi.» Hyvyys, jota Herra tekee, ei jää irralliseksi siunaukseksi. Se synnyttää uutta elämää, uutta tottelevaisuutta, uutta kykyä kulkea Hänen tiellään. Levon paluu sieluun on aina myös paluuta Herran sanan ääreen.

Tulkaa minun tyköni

Vanhan testamentin kutsu sielun lepoon saa täyttymyksensä Jeesuksen sanoissa. Matteuksen 11:28 hän sanoo: »Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon.» Tämä on kutsu, joka kohtaa jokaisen ihmisen siellä, missä hän kantaa kuormaansa. Kutsu ei tule ehdoilla, se ei vaadi ensin kuntoutumista. Se sanoo: tule sellaisena kuin olet.

Seuraavassa jakeessa Jeesus avaa, mitä lepo käytännössä tarkoittaa: »Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne.» Lepo ei ole ikeen poistamista vaan ikeen vaihtamista. Oma ies on raskas, sillä siinä yritämme kantaa elämäämme yksin. Hänen ikeensä on keveä, sillä siinä Hän kantaa meidän kanssamme.

Jeremia oli kuullut saman kutsun aikanaan. Jeremian 6:16 sanoin: »Astukaa teille ja katsokaa ja kysykää muinaisia polkuja, kysykää, mikä on hyvä tie, ja vaeltakaa sitä, niin te löydätte levon sieluillenne.» Hyvä tie oli olemassa, lepo oli tarjolla. Tragedia oli kansan vastauksessa: »Emme vaella.» Lepo on tarjottu, mutta sitä on otettava vastaan. Sielun on suostuttava palaamaan.

Elävä rauhassa ja turvassa

Jeremian 30:10 puhuu pakkosiirtolaisuuden keskeltä lupauksen, joka kantaa kauas: »älä pelkää, sanoo Herra, älä säiky, Israel. Sillä katso, minä pelastan sinut kaukaisesta maasta, sinun jälkeläisesi heidän vankeutensa maasta. Ja Jaakob on palajava, elävä rauhassa ja turvassa, kenenkään peljättämättä.» Palaaminen on Herran työtä. Hän tuo kaukaa kotiin, vankeudesta vapauteen, hädästä lepoon.

Tämä sama palaaminen, joka koski Israelia ulkoisesti, koskee jokaista sielua sisäisesti. Sielu voi olla kaukana omasta kodistaan, vankeudessa peloissa, ahdistuksissa, väsymyksessä. Herra kutsuu palaamaan. Hän ei jätä sielua kaukaiseen maahan, Hän hakee sen kotiin.

Mitä tämä puhuu meille tänään

Puhuttele omaa sieluasi. Psalminkirjoittaja ei jäänyt vain odottamaan, että rauha tulisi häneen. Hän puhui sielulleen. Sinulla on lupa tehdä samoin. Sano sielullesi tänä päivänä: palaa lepoosi. Muistuta itseäsi siitä, missä levon paikka on, sillä sielu unohtaa nopeasti, mihin sen tulisi palata.

Muista mitä Herra on tehnyt. Lepo ei synny tyhjästä. Se syntyy muistosta. Katso taaksepäin omaan elämääsi, näe ne kohdat, joissa Herra on tehnyt sinulle hyvin. Pienet asiat, suuret pelastukset, hiljaiset huolenpidon hetket. Tämän muiston päälle sielusi voi palata lepoonsa, sillä Hän, joka on tehnyt hyvin, tekee yhä.

Ota vastaan Jeesuksen kutsu. Lepo ei ole paikka, johon sinun tulisi itse löytää tie. Se on Persoona, jonka tykö sinut kutsutaan. »Tulkaa minun tyköni», sanoo Jeesus. Tule. Ota Hänen ikeensä, jätä omasi. Opi Hänestä, joka on hiljainen ja nöyrä sydämeltä. Sielusi löytää levon, sillä se palaa sinne, missä se on alusta asti kuulunut olemaan.

Herra Jeesus, kiitos siitä, että olet tehnyt minulle hyvin. Sinä olet kantanut minua silloin, kun en sitä itse tiennyt, sinä olet vapauttanut minut silloin, kun olin sidottu. Kutsun nyt sieluni palaamaan lepoonsa sinun edessäsi. Ota oma ieskeni pois, anna minun kantaa sinun keveä ikeesi. Opeta minut sinun hiljaisesta ja nöyrästä sydämestäsi. Sinun nimessäsi rukoilen.

Aamen.