10. toukokuuta

Jae joka kutsuu katsomaan

Tämä jae alkaa heprealaisella sanalla hinneh, joka käännetään suomeksi »katso». Se on huudahduksen sana, kutsu pysähtyä ja nähdä jotakin. Daavid ei aloita psalmiaan opetuksena tai käskynä. Hän aloittaa sen henkäyksellä. Aivan kuin hän olisi nähnyt hetken, jossa veljekset todella asuvat sovussa, ja sydän olisi ylivuotanut huudahduksena: katso! Näetkö tämän? Katso, kuinka hyvää ja suloista on tämä!

Heprealainen sana »hyvä» on tov, sama sana jolla luomiskertomus julistaa Jumalan teosten laatua: »Jumala näki, että se oli hyvä.» (1. Moos. 1) Sana »suloinen» on na'im, joka tarkoittaa ihanaa, miellyttävää, kaunista, jotakin joka tuottaa iloa. Yhdessä nämä sanat kuvaavat tilan, joka on sekä eettisesti oikea että aistillisesti ihana. Sopu ei ole pelkästään moraalisesti hyvää. Se on myös kaunista. Se tuntuu sydämessä, se näkyy ulospäin, se virtaa lämpönä jokaisen läpi, joka pääsee sen lähelle.

Sana »sovussa» on heprean yachad, joka tarkoittaa »yhdessä» tai »yhtenä». Tämä ei ole vain rinnakkain olemista, ei pelkkää saman katon alla asumista. Tämä on yhtenä olemista. Sydämet, jotka eivät ole vain samassa paikassa vaan saman suunnan kääntyneinä, samalla tavalla syttyneinä, samaan rakkauteen sitoutuneina.

Matkalaulu pyhiinvaeltajan huulilla

Psalmi 133 on yksi viidentoista psalmin sarjasta, jota kutsutaan matkalauluiksi tai asteittaislauluiksi. Heprealaisesti ne ovat shire ha-ma'alot, »ylösnousemisen lauluja». Pyhiinvaeltajat lauloivat näitä psalmeja noustessaan Jerusalemiin kolme kertaa vuodessa pidettäville suurille juhlille: pääsiäiselle, helluntaille ja lehtimajanjuhlalle. Jerusalem oli korkeammalla kuin ympäröivä maa, joten sinne todella noustiin sekä maantieteellisesti että hengellisesti.

Sarja alkaa Psalmilla 120, joka on ahdistuksen huudon sävyttämä matkan alku: »Ahdistuksessani minä huudan Herraa.» (Ps. 120:1) Psalmi 121 nostaa silmät vuoria kohti, »mistä apuni tulee». Psalmi 122 saapuu Jerusalemin porteille ja iloitsee: »Minä iloitsin, kun minulle sanottiin: 'Menkäämme Herran huoneeseen.'» (Ps. 122:1) Psalmi 123 nostaa silmät kohti taivaita asuvaa Herraa. Psalmi 124 muistaa: »Ellei Herra olisi meidän kanssamme.» Psalmi 131 antaa nöyrän tunnustuksen: »Herra, minun sydämeni ei ole ylpeä.»

Tähän nousevien laulujen sarjaan kuuluu Psalmi 133, joka on lähellä huipennusta. Sarja päättyy Psalmiin 134, jossa pyhiinvaeltajat ovat saapuneet, ja kehotus kuuluu: »Kiittäkää Herraa, kaikki te Herran palvelijat, jotka öisin seisotte Herran huoneessa.» Psalmin 133 paikka tämän nousun lähellä huippua on tärkeä. Pyhiinvaeltajat olivat eri puolilta maata, eri heimoista, eri yhteiskuntaluokista. Heitä yhdisti yksi suunta: Jerusalem, ja yksi tarkoitus: Herra. Kun he saapuivat lähelle, he saattoivat katsoa toisiaan ja todeta sen mitä Daavid huudahtaa: katso, kuinka hyvää ja suloista on, että veljekset sovussa asuvat!

Tämä antaa Psalmin 133 ymmärrykselle erityisen taustan. Sopu ei syntynyt veljeksien välille koska he olivat luonnoltaan sopuisia, vaan koska he olivat samassa nousussa Herran huoneeseen. Yhteinen suunta tekee yhteyden mahdolliseksi. Tämä on yksi seurakunnan syvimmistä saloista. Uskovat eivät ole sopuisia siksi, että ovat luonnoltaan samanlaisia, vaan siksi, että kulkevat samaa polkua kohti samaa Herraa.

Veljekset jotka eivät aina asuneet sovussa

Daavidin huudahduksen takana piilee Vanhan testamentin tuska. Veljekset eivät usein asuneet sovussa. Päinvastoin, Vanhan testamentin sukukirjat ovat täynnä veljeksiä, jotka riitelivät, kateksuivat ja vihasivat toisiaan.

Kain tappoi Aabelin ihan ensimmäisten lukujen kuluessa. Iisak ja Ismael erosivat. Esau ja Jaakob erkanivat vihollisina, ja heidän jälkeläisistään tuli kaksi vihamielistä kansaa, Israel ja Edom. Joosefin veljet myivät hänet orjaksi. Aaron ja Mooses kohtasivat Mirjamin kapinan. Daavidin omat pojat tappoivat toisiaan. Israelin ja Juudan kuningaskunnat kävivät keskenään sisällissotaa.

Ensimmäisen Mooseksen kirjan 13:8 antaa siitä kauniin vastakohdan, kun Abram puhui Lootille: »Älköön olko riitaa meidän välillämme, minun ja sinun, älköönkä minun paimenteni ja sinun paimentesi välillä, sillä olemmehan veljeksiä.» Abram tarjosi Lootille ensimmäisenä mahdollisuuden valita maa. Hän, vanhempana ja suvun päämiehenä, olisi voinut vaatia parhaan osan itselleen. Sen sijaan hän valitsi sopua. Tämä oli yksi Vanhan testamentin merkittävimmistä jaloista teoista, ja se osoittaa, että sopu vaatii useimmiten sitä, että joku luopuu omasta oikeudestaan toisen hyväksi.

Ensimmäisen Mooseksen kirjan 45:24 kuvaa Joosefin veljiään, kun nämä lähtivät Egyptistä takaisin Kaanaaniin tuomaan isänsä Jaakobin. Joosef oli äsken paljastanut kuka hän on, ja kaikki olivat itkeneet ja syleilleet. Joosef varustaa veljiään matkaa varten, ja hänen viimeinen sanansa heille on hyvin paljastava: »Älkää riidelkö matkalla.» Hän tunsi veljensä. Hän tiesi, että matkan aikana joku saattaa muistaa, miten alun perin Joosef myytiin orjaksi, joku saattaa syyttää toista olleen aktiivisempi siinä teossa, joku saattaa kokea uutta katkeruutta. »Älkää riidelkö matkalla.» Tämä on niin inhimillinen lause, niin tunteva, niin tarpeellinen jokaiselle veljekselle, joka kulkee toisen rinnalla.

Ensimmäisen Mooseksen kirjan 43:29 antaa toisen kuvan Joosefin sydämestä, kun hän nostaa silmänsä ja näkee veljensä Benjaminin: »Onko tämä teidän nuorin veljenne, josta puhuitte? Sitten hän sanoi: 'Jumala olkoon sinulle, poikani, armollinen.'» Sopu syntyy usein silloin, kun joku näkee toisen Jumalan armon valossa. Joosef oli kärsinyt veljiensä takia, mutta hänen ensimmäinen sanansa Benjaminille on armon siunaus.

Toinen Samuelin kirja 2:26 kuvaa hetkeä Israelin sisällissodan kuumimmasta vaiheesta. Abner, Saulin sukulainen, huutaa Daavidin sotapäällikölle Jooabille: »Pitääkö miekan syödä ainiaan? Etkö sinä ymmärrä, että siitä tulee vain katkeruutta jäljestäpäin? Etkö jo käske väen lakata ajamasta takaa veljiänsä?» Abner, vihollisenkin sotaleirissä, tunnustaa: nämä ovat veljiä. Tämä lause läpäisi sodan pauhun ja sai Jooabin pysähtymään. Veljeyden tunnustaminen on ensimmäinen askel sopuun.

Apostolien tekojen 7:26 kertaa Mooseksen kohtauksen, jossa hän koetti saada riitelevät heprealaiset miehet sopimaan: »Tehän olette veljiä, miehet; miksi teette vääryyttä toisillenne?» Tämä on sama kysymys, joka kantaa läpi koko Raamatun. Veljet ja sisaret, miksi te teette vääryyttä toisillenne? Olette samaa sukua, kuljette samaa polkua, palvelette samaa Herraa. Miksi riitelette?

Daavidin oma kokemus

Daavid lausui Psalmin 133 sanat henkilönä, joka tunsi veljeskonfliktien tuskan henkilökohtaisesti. Hän oli kasvanut perheen kahdeksantena poikana, jonka isoveljet eivät arvostaneet häntä erityisemmin (1. Sam. 17:28). Hän palveli Saulin hovissa ja oli kuin poika kuninkaalle, mutta Saul muuttui niin kateelliseksi, että alkoi tavoitella Daavidin henkeä. Daavid pakeni vuosia erämaassa.

Tultuaan kuninkaaksi Daavid joutui kohtaamaan oman poikansa Absalomin kapinan, jossa Absalom yritti ottaa valtaistuimen omiin käsiinsä. Daavid menetti pojan, jonka oli toivonut seuraavansa häntä. Hänen omat poikansa, Amnon ja Absalom, kohtasivat traagisen lopun raiskauksen ja koston seurauksena. Daavid kävi sisällissotaa Saulin huoneen kanssa pitkään ennen kuin koko Israel yhdistyi hänen alaisuuteensa.

Tällaisen elämän jälkeen Daavid lauloi Psalmin 133. Hän tiesi, mitä riita oli. Hän tiesi, kuinka harvinainen oli sellainen hetki, jolloin veljekset todella asuivat sovussa. Sentähden hänen huudahduksensa »katso!» on niin painava. Hän ei sanonut: »Onpa hyvä, kun veljekset asuvat sovussa.» Hän sanoi: »Katso, kuinka hyvää ja suloista tämä on!» Aivan kuin hän olisi pyytänyt: pysähdy tähän hetkeen. Painele se sydämeesi. Älä anna sen mennä ohi huomaamatta. Tämä on harvinaista, tämä on kallisarvoista, tämä on Jumalalta.

Sopu joka valuu ylhäältä

Psalmi 133 ei pysähdy ensimmäiseen jakeeseen. Sen jakeet 2 ja 3 antavat sopulle kaksi kuvaa, jotka molemmat ovat ylhäältä alas virtaavia.

Jae 2 sanoo: »Se on niinkuin kallis öljy pään päällä, joka vuotaa partaan, Aaronin partaan, joka vuotaa hänen pukunsa liepeille.» Tämä viittaa Aaronin voitelemiseen ylimmäiseksi papiksi 2. Mooseksen kirjan 30 luvun mukaan. Voitelyöljy oli pyhitettyä, erityisin yrtein valmistettua, ja se kaadettiin papin pään päälle niin runsaasti, että se valui parralle ja edelleen pukimien liepeille. Voitelyöljyn käyttö oli kuva Pyhän Hengen toiminnasta, sillä Henki »voitelee» palvelijansa palvelutehtäväänsä.

Jae 3 jatkaa: »Se on niinkuin Hermonin kaste, joka vuotaa Siionin vuorille. Sillä sinne on Herra säätänyt siunauksen, elämän, ikuisiksi ajoiksi.» Hermon vuori on Israelin pohjoispään korkein vuori, kun taas Siion oli Jerusalemin vuori paljon etelämpänä. Kaste, joka kostuttaa Hermonin huipun, ei tietenkään fyysisesti valu Siionille. Kuva on hengellinen. Sama Jumala, joka antaa kasteen Hermonille, antaa kasteen Siionille. Yksi taivaallinen siunaus virtaa molemmille vuorille, eikä etäisyys vähennä sitä.

Molemmat kuvat ovat ylhäältä alas virtaavia. Voitelyöljy valuu pään päältä parralle ja vaatteille. Kaste laskeutuu taivaasta vuoren huipulle. Tämä on yksi psalmin syvimmistä opetuksista. Sopu uskovien välillä ei nouse alhaalta käsin yritteliäisyydestä. Sopu valuu ylhäältä, Jumalalta. Henki, joka asuu yhdessä uskovassa, on sama Henki joka asuu toisessa uskovassa. Sopu ei ole heidän aikaansaamansa työ, vaan saman Hengen aikaansaama yhteys.

Tämä on tärkeä huomio. Seurakunnan yhteys ei rakennu sopimalla pikkutasolla pikkuasioista, vaan sillä että jokainen jäsen kääntyy aidosti Herran puoleen. Mitä lähempänä Herraa kukin elää, sitä lähempänä toisia uskovia hän automaattisesti on. Voitelyöljy valuu papin päältä alaspäin. Pää on Kristus, ja jokaisella, joka on Hänessä, on osa siitä öljystä joka valuu Hänen päältänsä.

Hengen yhteys rauhan yhdyssiteellä

Uudessa testamentissa Psalmi 133 saa erityisen syvän kaiun Paavalin kirjeissä. Efesolaiskirjeen 4:3 antaa sen ehkä keskeisimmän muodon: »Pyrkien säilyttämään hengen yhteyden rauhan yhdyssiteellä.»

Huomaa Paavalin sanavalinta. Hän ei sano: luokaa hengen yhteys. Hän sanoo: säilyttäkää hengen yhteys. Hengen yhteys on jo olemassa. Pyhä Henki on jo yhdistänyt jokaisen uskovan saman Kristuksen ruumiiseen. Tämä yhteys ei ole inhimillisen ponnistelun tuotos vaan Hengen lahja. Uskovan tehtävä ei ole rakentaa sitä, vaan säilyttää sitä, suojata sitä, vaalia sitä rauhan yhdyssiteellä.

Efesolaiskirje 4:6 jatkaa: »Yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa.» Tämä on perusta uskovien yhteydelle. Yksi Jumala, yksi Isä, yksi Henki, yksi Herra, yksi usko, yksi kaste. Seurakunnan yhteys ei perustu siihen, että jäsenet ovat samanmielisiä kaikissa kysymyksissä, vaan siihen että heidän alkulähteensä on sama.

Filippiläiskirje 2:1–5 antaa tästä yhden kauneimmista opetuksista. Paavali kehottaa: »Tehkää minun iloni täydelliseksi siten, että olette samaa mieltä, että teillä on sama rakkaus, että olette sopuisat ja yksimieliset.» Sitten hän sanoo, mistä tällainen mieli löytyy: »Olkoon teillä se mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli.» Kristuksen mieli on sopuun johtava mieli. Se on mieli, joka ei pidä kiinni omista oikeuksista, vaan luopuu, palvelee, alistuu, asettuu toisten alapuolelle. Sopu seuraa siitä, että Kristuksen mieli saa asua uskovissa.

Saman ajatuksen Paavali toistaa Roomalaiskirjeen 12:10: »Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämiset toisianne kohtaan; toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.» Kilpailu on kaunis sana. Maailmassa kilpaillaan siitä, kuka saa eniten kunniaa. Seurakunnassa pitäisi kilpailla siitä, kuka osaa antaa eniten kunniaa toiselle. Tämä kääntää koko maailman logiikan ympäri.

Jeesuksen rukous, että he yhtä olisivat

Yksi Uuden testamentin koskettavimmista hetkistä yhteyden teemassa on Jeesuksen rukous viimeisellä illallisella. Hän rukoilee Isälleen, ja yksi hänen rukouspyynnöistään koskee kaikkia tulevia uskovia.

Johanneksen evankeliumin 17:21 sanat ovat: »Että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt.»

Kolme asiaa on huomattava tässä jakeessa. Ensiksi, Jeesus rukoilee yhteyttä uskovien välille. Tämä ei ollut hänelle pieni asia. Vähän ennen ristin kantamista, kun hänellä oli ainoastaan rajallinen aika rukoilla mitä tärkeintä, hän rukoili tätä.

Toiseksi, hän asettaa yhteyden mallin korkealle. Yhteys ei ole vain sitä, että uskovat tulevat keskenään hyvin toimeen. Yhteys on sellaista kuin Isän ja Pojan välillä, »niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa.» Tämä on käsittämättömän syvä yhteys. Se ei ole sopimusyhteys, ei ystäväyhteys, vaan olemuksellinen yhteys, jossa toinen asuu toisessa.

Kolmanneksi, hän antaa yhteydelle missionaarisen tarkoituksen. Yhteyden tarkoitus on, »että maailma uskoisi.» Maailma katsoo seurakuntaa, ja siitä mitä se näkee, se päättelee jotakin uskostamme. Jos näkee riitaa, kateutta, eripuraisuutta, se päättelee, että usko ei ole muuttanut näitä ihmisiä. Jos näkee aitoa rakkautta, sopua, anteeksiantoa, se päättelee, että jotakin on tapahtunut näille ihmisille, ja kysyy: mistä tämä tulee?

Johanneksen evankeliumin 13:35 sanoo saman: »Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus.» Maailman tunnistaa kristityt rakkaudesta. Ei opeista, ei rituaaleista, ei teologisista taidoista, vaan rakkaudesta. Rakkaus toinen toiseen on todistus.

Jeremian luvattu uusi sydän

Jeremian kirja 32:39 sisältää kauniin lupauksen uudesta liitosta: »Minä annan heille yhden sydämen ja yhden tien, niin että he pelkäävät minua kaiken elinaikansa, ja niin heidän käy hyvin ja heidän lastensa heidän jälkeensä.» Heprealaisesti »yksi sydän» voidaan kääntää myös »yhdessä sydän» tai »yhtenäinen sydän». Lupaus uudesta liitosta sisältää tämän: kansan sydän tulee olemaan yhtenäinen.

Lupaus täyttyi helluntaipäivänä. Apostolien tekojen 2:1 sanoo lyhyesti mutta painokkaasti: »Kun helluntaipäivä oli tullut, olivat he kaikki yhdessä koolla.» Samaa heprean sanaa yachad vastaa kreikan homothymadon, »yksimielisesti», »samalla mielellä», »yhdessä». Tähän yhteen mieleen Pyhä Henki vuodatettiin. Tästä yhteydestä Jumala alkoi rakentaa uutta seurakuntaa, joka kasvoi nopeasti tuhansiin sieluihin.

Apostolien tekojen 2:42–47 kuvaa varhaisen seurakunnan elämää, jonka jokainen yksityiskohta sopii Psalmin 133 huudahdukseen: pysyivät opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä, leivän murtamisessa ja rukouksissa, kaikilla oli kaikki yhteistä, nauttivat ruokansa riemulla ja sydämen yksinkertaisuudessa. Sopu, jota Daavid huudahti tuhat vuotta aikaisemmin, ilmestyi täydellä laajuudellaan helluntain jälkeen.

Pyhäkön laudat ja seurakunnan rakenne

Yksi kauneimmista vertauksista yhteydestä löytyy Toisen Mooseksen kirjan kuvauksessa pyhäkön telttamajan rakentamisesta. 2. Mooseksen kirja 26:24 ja 36:29 puhuvat lautojen rakenteesta: »Olkoot yhteenliitettyjä kaksoislautoja ja alhaalta alkaen kiinni toisissaan ylös saakka, ensimmäiseen renkaaseen asti.» 2. Mooseksen kirja 36:10 jatkaa: »Viisi kaistaa yhdistettiin toisiinsa, ja samoin toiset viisi kaistaa yhdistettiin toisiinsa.»

Pyhäkön laudat ja vaippakaistat eivät seisseet erillään. Ne olivat yhteenliitettyjä, niin että muodostivat yhden eheän kokonaisuuden. Sana »yhteenliitetty» on hepreassa to'ame, sama juuri kuin »kaksoset». Laudat olivat kuin kaksoset, kiinni toisissaan, jakaen saman tehtävän, kantaen samaa kuormaa.

Tämä on kaunis kuva seurakunnan ykseydestä. Yksi lauta yksin ei ole pyhäkkö. Lauta yhdistyneenä toisiin lautoihin yhdessä muodostavat asunnon, jossa Jumalan kunnia voi asua. Uskovat eivät ole erillisiä yksilöitä. Heidät on liitetty yhteen, kiinni toinen toiseensa, jotta he yhdessä muodostaisivat sen pyhäkön, jossa Pyhä Henki asuu.

Efesolaiskirje 2:21–22 kehittää tätä kuvaa: »Hänessä koko rakennus liittyy yhteen ja kasvaa pyhäksi temppeliksi Herrassa; ja hänessä tekin yhdessä rakennutte Jumalan asumukseksi Hengessä.» Sama heprealainen logiikka jatkuu: yhteenliitettyjen lautojen muodostama pyhäkkö on Pyhän Hengen asumus.

Kolossalaiskirje 2:2 sanoo saman vielä toisin sanoin: »Että heidän sydämensä, yhteenliittyneinä rakkaudessa, saisivat kehoitusta omistamaan täyden ymmärtämyksen.» Sydämet yhteenliittyneinä rakkaudessa. Tämä on Psalmin 133 sopu uudessa kerroksessaan. Sydämet liitetään yhteen rakkaudessa, ja siitä yhteenliitetystä rakenteesta tulee paikka, jossa täysi ymmärrys voi kasvaa.

Mitä tämä puhuu meille tänään

Päivän jae ja sen verkosto kantavat kolme erityistä huomiota, jotka kannattaa painaa mieleen.

Ensimmäinen on katseen suunta sopuun. Daavidin huudahdus alkoi sanalla »katso». Hän pyysi pysähtymään, näkemään, painamaan mieleen sen hetken, jolloin veljekset asuivat sovussa. Tämä on opetus meille tänään. Maailma harjaannuttaa katsettamme näkemään ongelmia, ristiriitoja, riitoja. Sosiaalinen media nostaa esiin kärkkäimmät erimielisyydet, uutisraportit kertovat hajaannuksesta. Daavid pyytää meitä kääntämään katseen toiseen suuntaan. Etsi sovun hetkiä. Pysähdy ihastelemaan niitä. Anna kunnia siitä Jumalalle. Mitä enemmän katselemme sopua, sitä enemmän opimme arvostamaan sitä, ja sitä enemmän olemme valmiita säilyttämään sitä rauhan yhdyssiteellä.

Toinen on yhteyden lähteen muistaminen. Sopu valuu ylhäältä, ei nouse alhaalta. Tämä tarkoittaa käytännössä, että jos tunnet ärsytystä, kateutta, katkeruutta toista uskovaa kohtaan, älä yritä ensimmäiseksi ratkaista sitä keskustelemalla, järjestelemällä, sopimalla. Mene ensin Herran luo. Tarkasta oma sydämesi Hänen edessään. Pyydä Häneltä Hengen voitelua, joka voi virrata sinun kauttasi toiseen. Sopu, joka rakennetaan ihmisten ponnistuksilla, on hauras. Sopu, joka virtaa Jumalan Hengen voitelusta, on kestävä.

Kolmas on todistuksen voima maailmalle. Jeesus rukoili uskovien yhteyttä, »että maailma uskoisi.» Maailma todella katsoo. Se näkee, miten kohtelet uskovia veljiä ja sisaria. Se näkee, miten puhut heistä silloin kun he eivät kuule. Se näkee, miten nopeasti annat anteeksi ja miten nopeasti pyydät anteeksi. Maailma päättelee tästä uskostasi enemmän kuin sanoistasi. Eräs kirkkoisä on sanonut: useammat ihmiset on käännetty Kristukseen kristittyjen rakkauden kautta kuin saarnaajien sanojen kautta. Sopu uskovien välillä ei ole pelkkä yksityinen onni, se on koko maailmalle suunnattu evankeliumin todistus.

Lopuksi

»Katso, kuinka hyvää ja suloista on, että veljekset sovussa asuvat!» Daavidin huudahdus kantaa läpi sukupolvien. Se on lähtenyt sydämestä, joka tunsi veljeskonfliktien tuskan. Se on lausuttu Jerusalemin nousulla, kun pyhiinvaeltajat eri puolilta maata olivat kerääntyneet yhteiseen suuntaan. Se on täyttynyt helluntaipäivänä, kun Pyhä Henki vuodatettiin yhdessä koolla olleeseen joukkoon. Se on vielä täyttymässä jokaisessa seurakunnassa, jokaisessa rukouspiirissä, jokaisessa kodissa, jokaisessa veljes- tai sisarussuhteessa, jossa Kristuksen mieli pääsee toimimaan.

Sopu ei ole utopia. Se ei ole kaukainen ihanne, joka jää aina saavuttamatta. Sopu valuu ylhäältä joka päivä uudelle kasteelle, jokaiselle, joka avaa sydämensä Pyhän Hengen voitelulle. Sopu on tullut näkyviin Kristuksessa, joka »on meidän rauhamme». Sopu jatkuu seurakunnassa, joka on »yhteenliitetty» yhdeksi rakennukseksi Hengessä.

Sinä saat olla osa tätä rakennusta tänäänkin. Sinä saat valita rauhan yhdyssiteen. Sinä saat antaa anteeksi sille, jonka kanssa olet riidellyt. Sinä saat siunata sitä, jota maailma kehottaisi sinua kateksimaan. Sinä saat olla pieni Aabel siinä paikassa, jossa on Kainin paine. Sinä saat olla pieni Joosef sille, joka on pettänyt sinut. Sinä saat olla pieni Aabram, joka antaa toiselle parhaan osan. Tähän kaikkeen ei tarvita sinun voimaasi. Tähän tarvitaan vain sitä öljyä, joka valuu Pään päältä, ja sitä kastetta, joka taivaasta laskeutuu.

Katso. Kuinka hyvää ja suloista on, että veljekset sovussa asuvat.

Aamen.