30. huhtikuuta

Jae, joka päättää kaiken

Tämä jae on Raamatun runokokoelman viimeinen lause. Sata viisikymmentä psalmia, jotka kantavat ihmisen koko hengellisen kokemuksen kirjon. Niissä on huutoja syvyydestä, kysymyksiä jotka jäävät vastaamatta, kiitosta voiton hetkellä, valitusta haudan reunalla, rukousta sodan keskellä, hiljaisuutta paimenen rinnalla. Daavid kirjoitti monia. Aasaf, Koorahin pojat, Mooses, joitakuita muita kirjoittivat loput. Kaikki on koottu yhteen kirjaan, jonka viimeinen sana ei ole valitus eikä rukous eikä kysymys.

Viimeinen sana on halleluja.

Tämä on tarkoituksellista. Se on toimituksen valinta, mahdollisesti Esran tai jonkun muun pakkosiirtolaisuudesta palanneen tekemä, joka tahtoi sanoa jotakin koko kirjan sisällöstä. Riippumatta siitä, mistä psalmista tartut, riippumatta siitä missä mielentilassa olet, riippumatta siitä lähestytkö Jumalaa kyynelten vai riemun kanssa, kirja päättyy ylistykseen. Jos kirja päättyy ylistykseen, niin elämäkin on kutsuttu päättymään ylistykseen. Tämä on Psalmien kirjan vaiteliaasti sanoma totuus.

Pysähdytään pieneksi hetkeksi tämän kanssa. Et ehkä huomaa kuinka radikaali ratkaisu tämä on. Olisi voitu päättää johonkin valitusvirteen, kuten 88:aan, jossa Heemanin sanat loppuvat: »ystäväni ovat pimeys yksin.» Olisi voitu päättää johonkin rukoukseen, jossa kysytään »kuinka kauan», kuten Psalmi 13. Olisi voitu päättää johonkin pohdintapsalmiin, kuten Psalmi 73 jossa Aasaf käy taloudellisen ja moraalisen oikeuden kanssa kamppailua. Mikä tahansa näistä olisi ollut totuudenmukainen päätös ihmisen hengellisestä matkasta.

Toimitus valitsi kuitenkin Psalmin 150. Psalmi 150 valitsi viimeiseksi jakeekseen sen, jossa kaikki hengittävät kutsutaan ylistykseen. Tämä kertoo jotakin Jumalan luonteesta ja jotakin ihmiselämän tarkoituksesta. Tarkoitus ei ole valitus, vaikka valitus on totinen ja tervetullut. Tarkoitus on ylistys.

Halleluja, sana joka säilyi

Sanan halleluja kohdalla on hyvä hetki avata sen tausta, koska se on yksi harvinaisia heprealaisia sanoja, jotka säilyivät kreikankielisessä Uudessa testamentissa kääntämättöminä. Lähes kaikki muu käännettiin, koska kreikankielinen kuulija ei ymmärtänyt heprean kielen sanoja. Mutta halleluja jäi sellaisena.

Sana koostuu kahdesta osasta. Hallelu on monikon imperatiivi verbistä halal, joka tarkoittaa ylistämistä, kehumista, kunnioittamista. Jah on Jumalan oman nimen, JHWH:n, lyhennetty muoto. Halleluja tarkoittaa siis kirjaimellisesti »ylistäkää Herraa», monikossa, käskymuodossa.

Mutta sana ei ole vain semanttinen yksikkö. Se on ääni, joka kantaa raamatullisen tarinan läpi. Se kuuluu Vanhan testamentin temppelipalveluksessa. Se kuuluu psalmistien suussa. Se vaikenee neljäsataa hiljaista vuotta Vanhan ja Uuden testamentin välissä. Sitten se palaa, mutta hämmästyttävästi se ei palaa heti maan päälle. Uuden testamentin neljä evankeliumia ei käytä sanaa kertaakaan. Pietari, Paavali, Jaakob, Juudas, Johannes kirjeissään, kukaan heistä ei kirjoita halleluja sanaa.

Se on poissa, kunnes Ilmestyskirjan 19. luku. Siellä se räjähtää näyssä taivaassa. Yhdessä luvussa, neljä kertaa, kuin pitkä paasto olisi loppumassa: »Halleluja! Pelastus ja kunnia ja voima on meidän Jumalamme.» (Ilm. 19:1). »Halleluja! Ja hänen savunsa nousee aina ja iankaikkisesti.» (Ilm. 19:3). »Amen, halleluja!» (Ilm. 19:4). »Halleluja! Sillä Herra, meidän Jumalamme, Kaikkivaltias, on ottanut hallituksen.» (Ilm. 19:6).

Tämä on hämmästyttävä yksityiskohta, jota ei aina huomata. Halleluja säilyi temppelin tuhoutumisesta, säilyi pakkosiirtolaisuudesta, säilyi vaikenemisen ajan läpi, palasi Karitsan häiden esirinnassa. Se on sana, joka kuuluu sekä maan että taivaan kuoroihin. Se on sana, joka yhdistää sinut suoraan vanhin pelastetun Aabelin ja viimeisen pelastetun marttyyrin huuliin. Se sama halleluja, jota Daavid lauloi harppunsa ääressä, kaikuu vielä silloin kun valtaistuimen edessä veisataan voiton virttä.

»Kaikki, joissa henki on»

Tämän jakeen toinen tärkeä sana on heprealainen neshama, joka käännetään tässä »henki». Se on huomattava sana, koska se ei ole yleisin ihmisen elämälle annettu termi. Heprealla on toinen sana, ruach, joka tarkoittaa myös henkeä, tuulta, hengitystä. Se esiintyy paljon useammin Raamatussa.

Neshama on kuitenkin erityinen sana, ja se kytkeytyy ihmisen luomiseen tavalla, joka antaa tälle jakeelle paljon syvyyttä. 1. Mooseksen kirjan 2:7 sanoo: »Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen, ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu.» Tuo »elämän henki» on heprean alkutekstissä juuri nishmat chajjim, »elämän neshama». Sama sana siis. Sana, joka kuvaa Jumalan suorista omista sieraimistaan tullutta elämänhenkeä, joka teki tomupatsaasta ihmisen.

Tämä antaa Psalmin 150:6 jakeelle hämmästyttävän painon. »Kaikki, joissa neshama on, ylistäkää Herraa.» Toisin sanoen: kaikki, jotka ovat saaneet sen hengen, jonka itse Jumala puhalsi ensimmäisen ihmisen sieraimiin, kaikki te, jotka kannatte tuon alkulähteen jälkeä itsessänne. Te kaikki, joiden olemassaolo perustuu Jumalan puhaltamaan henkäykseen, ylistäkää Häntä.

Jos siis kysyt itseltäsi »miksi minun pitäisi ylistää Jumalaa?», tämä jae antaa yhden vastauksen. Sinä ylistät Häntä siksi, että Hän on antanut sinulle hengityksen jolla ylistää. Hänen henkäyksensä asuu sinussa. Jokainen sinun hengenvetosi on lainaa Hänen alkuhengityksestään. Tämä on velvoite, mutta se ei ole raskas velvoite, vaan kiitollisuuden kutsu. Sinä olet, ja siksi sinä ylistät.

Mitä »kaikki» sisältää

Toinen huomionarvoinen yksityiskohta on jakeen kattavuus. Kaikki, joissa henki on. Ei vain Israel. Ei vain hurskaat. Ei vain ne, jotka ovat oppineet psalmilaulut. Kaikki.

Psalmi 150 kuuluu Psalmien kirjan loppuun, Hallel-kuoroon, joka koostuu psalmeista 146 - 150. Niissä jokaisessa kutsutaan ylistämään, mutta jokaisessa myös laajennetaan kutsun saajien piiriä. Psalmi 148 on tästä erityisen kaunis esimerkki. Siinä ylistykseen kutsutaan ensiksi taivaan enkelijoukot (148:2), sitten aurinko, kuu ja tähdet (148:3), sitten taivasten taivaat ja yläiset vedet (148:4). Sitten lasketaan maan tasolle: meripedot, syvyydet (148:7), tuli, rae, lumi, sumu, myrskytuuli (148:8), vuoret, kukkulat, hedelmäpuut, setrit (148:9), pedot, karja, matelijat, linnut (148:10). Vasta sitten ihmiset: kuninkaat, kansat, ruhtinaat, tuomarit (148:11), nuorukaiset, neitsyet, vanhat, lapset (148:12).

Tämä Hallel-kuoron kosminen laajuus huipentuu Psalmissa 150:6. Kaikki, joissa henki on, ylistäkää Herraa. Tämä on viimeinen kutsu, joka kokoaa yhteen kaikki ne, jotka koko 150 psalmin matkalla on yksitellen lueteltu. Yksittäin nimetyt taivaalliset ja maalliset luodut, kaikki kansat ja kielet, kaikki sielut, joilla on hengitystä, kaikki ovat kutsuttuja kuoroon.

Tämä kosminen laajuus saavuttaa täyttymyksensä Ilmestyskirjan 5:13:n näyssä: »Ja kaikkien luotujen, jotka ovat taivaassa ja maan päällä ja maan alla ja meren päällä, ja kaikkien niissä olevain minä kuulin sanovan: Hänelle, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsalle ylistys ja kunnia ja kirkkaus ja valta aina ja iankaikkisesti!» Johannes kuuli sen, mitä psalmistit olivat ennustaneet. Kaikki luodut, taivaassa, maan päällä, maan alla, meren päällä. Eläimet ja ihmiset. Enkelit ja luotu materia. Kaikki yhdessä, yhdellä äänellä, lauloivat ylistystä Karitsalle.

Karitsa kuoron keskellä

Tämä huomio Karitsasta on tärkeä, koska se yhdistää Vanhan testamentin ylistyksen Uuden testamentin täyttymykseen. Psalmi 150 ei mainitse Messiasta nimeltä, eikä kerro mihin koko ylistys kohdistuu. Se sanoo »Herra», mikä on hepreankielisellä lukijalla aina pyhä Jumalan nimi.

Ilmestyskirjan näyt avaavat, mihin tämä ylistys lopulta päätyy. Ilmestyskirja 19:5 sanoo: »Ja valtaistuimelta lähti ääni, joka sanoi: Ylistäkää meidän Jumalaamme, kaikki hänen palvelijansa, te, jotka häntä pelkäätte, sekä pienet että suuret.» Sama kutsu, samat sanat lähes, mutta nyt sanottu valtaistuimelta käsin. Ilmestyskirjan näyssä valtaistuimella istuu Jumala ja Karitsa yhdessä. Sama valtaistuin, sama ylistys, kaksi persoonaa.

Ilmestyskirja 5:13 oli jo julistanut tämän, mutta toistakaapa se vielä: ylistys kohdistuu »Hänelle, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsalle». Karitsa, eli Kristus, jaetaan ylistyksen kohde. Tämä on ratkaiseva pointti. Vanhan testamentin halleluja, joka huudettiin Israelin Jumalalle, on saanut Uuden testamentin täyttymyksensä halleluja-huudossa, joka kohdistuu sekä Isälle että Pojalle.

Tämän takia Psalmi 150:6 ei ole vain Vanhan testamentin loppuhuipentuma. Se on koko Raamatun loppuhuipentuman ennakko. Sama henki, joka pakottaa sata viisikymmentä psalmia hallelujaan, jatkuu Ilmestyskirjan 19. luvun halleluja-kuoroon. Sama henki, joka soi siinä taivaallisessa kuorossa, soi nyt sinun rinnassasi, kun sinä ymmärrät kuka Karitsa on ja mitä Hän on tehnyt sinun puolestasi.

Keho, soittimet ja koko olemus

Psalmi 150 on rikas yksityiskohdista, joita on hyvä kerätä ennen kuin tartumme jakeen 6 syvempään merkitykseen. Psalmin viisi ensimmäistä jaetta luettelevat soittimia, joilla Herraa ylistetään: pasuna (3), harppu, kannel (3), vaskirumpu (4), kielisoittimet, huilu (4), helisevät kymbaalit (5), heläjävät kymbaalit (5).

Tämä lista ei ole musiikinhistorian dokumentti. Se on teologinen lausuma. Israel käytti kaikkia näitä soittimia temppelipalveluksessaan, ja niistä jokaisesta on Vanhan testamentin todistus. 1. Aikakirja 16:42 puhuu Heemanin ja Jedutunin hallussa olevista torvista ja kymbaaleista soittajia varten Jumalan virttä varten. 1. Samuelin kirja 10:5 mainitsee profeettajoukon, joka tuli alas uhrikukkulalta hurmoksissaan harppu, vaskirumpu, huilu ja kannel edellään. Jeremia 31:4 puhuu siitä päivästä, jolloin »neitsyt Israel» kaunistaisi itsensä jälleen »käsirummuillaan» iloitsevaisten karkeloon.

Huomaa kuitenkin, miten Psalmi 150 päättyy. Soittimet luetellaan, mutta viimeinen jae ei kysy enää soittimia. Se kysyy vain henkeä. Vain hengittäviä luotuja. Vain kaikkia, joissa neshama on. Tämä on tärkeä asia. Soittimet ovat avustajia, mutta lopullinen ylistäjä on hengittävä olento. Soittimet eivät korvaa sydäntä. Sydän voi kuitenkin valjastaa soittimet ylistykseen. Pohjimmiltaan kysymys on hengen kysymys, ei välineen.

Tämä antaa kahtaalle suuntaan suuntaa. Yhtäältä: ne, jotka eivät osaa soittaa mitään, eivät jää ylistyksen ulkopuolelle. Sinun hengityksesi riittää. Sinun äänesi riittää. Sinä saat olla mukana, vaikka et osaisi nuotteja. Toisaalta: ne, jotka osaavat soittaa, ovat saaneet lahjan, jolla voivat valjastaa myös soittimet samaan kuoroon. Ei kumpikaan ole väärin. Hengittävä olento on ensimmäinen ylistäjä, ja tämä on Psalmin 150 vihjaus.

Ylistys joka jatkuu kuoleman yli

Yksi syvällinen yksityiskohta jaetta lähestyttäessä on huomata sanapari »kaikki, joissa henki on». Tähän sisältyy ajallinen rajoite, jota ei aina huomata. Hengitys on tämän elämän merkki. Se loppuu kuoleman hetkellä. Joten ulkopuolisesti luettuna jae kutsuu vain elävät ihmiset ja eläimet ylistykseen.

Vanhan testamentin maailmassa ymmärrettiin myös, että ihmisen henki ei katoa kuoleman hetkellä. Saarnaajan kirja 12:7 sanoo: »Tomu palajaa maahan, niinkuin on ollutkin, ja henki palajaa Jumalan tykö, joka sen on antanut.» Henki palaa Jumalan luokse. Se ei vain häviä.

Joten Psalmin 150:6 kutsu hengittäviin sieluihin saa toisenkin sävelen. Hengittävät ovat täällä. Heidän henkensä jatkavat kuitenkin olemistaan myös täältä lähdön jälkeen. Tämä avaa ajatuksen, että ylistys jatkuu kuoleman yli. Se ei lopu siihen kun hengitys lakkaa, koska henki, joka loppuun saakka ylisti Herraa, ottaa vastaan Hänet hänen luonaan.

Tästä ovatkin Ilmestyskirjan näyt täynnä todistuksia. Marttyyrit alttarin alla huutavat (Ilm. 6:9). Suuri joukko valkoisissa vaatteissa palmut käsissä laulavat (Ilm. 7:9-10). Voittajat lasimerellä veisaavat Mooseksen virttä ja Karitsan virttä (Ilm. 15:3). Nämä kaikki ovat niitä, jotka maan päällä päättivät hengityksensä halleluja-sanaan. Heidän hengityksensä loppui, mutta heidän ylistyksensä ei loppunut. Se vain muutti paikkaa, ja kovenee.

Tämä on lohduttava ajatus. Kun rakkaasi, joka uskoi Kristukseen, on lakannut hengittämästä, hänen ylistyksensä ei ole vaiennut. Se kaikuu nyt taivaan kuoroissa. Sinä joka jäit jälkeen, kuulet hänen äänensä jatkuvan, vaikka et sitä korvillasi tavoita. Halleluja jatkuu. Halleluja, joka alkoi maan tasolla, jatkuu valtaistuimen edessä.

Ylistäminen kärsimyksen keskellä

Yksi tärkeä huomio on, ettei Raamattu koskaan tee ylistyksestä riippuvaista olosuhteista. Psalmi 150 ei sano »ylistäkää, kun teillä on hyvin.» Se sanoo: kaikki, joissa henki on, ylistäkää Herraa. Hengitys yksin on edellytys. Mikään muu ei ole.

Tämä on tärkeää, koska elämä ei ole aina helppoa. Joskus hengitys on vain juuri ja juuri jäljellä. Joskus iho elää, mutta sydän ei. Tällaisinakin hetkinä Psalmi 150:6 kutsuu yhä ylistämään. Ei siksi, että pakottaisi tunnetta sinne missä sitä ei ole. Vaan siksi, että ylistys ei ole pohjimmiltaan tunne. Se on suuntaaminen.

Job ei tuntenut iloa, kun hänen kymmenen lapsensa oli kuollut yhden tuulenpuuskan alla. Hän silti repäisi vaippansa, leikkasi tukkansa, lankesi maahan, sanoi: »Herra antoi, ja Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi.» (Job 1:21) Tämä ei ollut tunnetta. Tämä oli suuntaamista. Hänen koko olemuksensa kääntyi Herran puoleen tilanteessa, jossa kaikki muu olisi sanonut käännä häneltä pois. Tämä on raamatullisen ylistyksen syvin muoto.

Paavali ja Silas vankilassa Filipissä, jaloissaan jalkapuu, selässään ruoskaniskujen jäljet, lauloivat keskiyöllä Apostolien tekojen 16:25 mukaan kiitosta Jumalalle, ja toiset vangit kuuntelivat. He olivat hengittäviä sieluja vankilassa. Heidän hengityksensä riitti ylistämiseen. Kuten teksti jatkaa, ylistyksen seurauksena maa järisi, ovet aukenivat, vankilan luut katkesivat. Tämä on raamatullinen kuva siitä, mitä halleluja voi tehdä paikkaan, jonka ulkomuoto näyttää toivottomalta.

Sinun ahdistuksesi keskellä Psalmi 150:6 ei tule pyytämään naamionomaista hyvää mieltä. Se tulee kysymään, hengitätkö vielä. Jos kyllä, sinulla on edellytys. Sinun hengityksesi voi kantaa hallelujan. Se ei tarkoita että kaikki olisi hyvin. Se tarkoittaa, että Herra, joka antoi sinulle hengityksen, on vielä ylistettävä, vaikka kaikki muu on rikki.

Ihmiskunnan tarkoitus

Ehkä syvin asia, jonka tämä jae sanoo, on ihmiskunnan tarkoituksesta. Sinut on luotu syystä. Et ole tuotos sattumalle. Et ole biologisten prosessien jäännös. Sinun olemassaolollasi on tarkoitus, ja se tarkoitus on Hänen oman kuvansa kantaminen ja Hänen kunnioittaminen. Hän puhalsi sinun sieraimiisi elämän hengen, ei vain siksi että hengittäisit hetken ja katoaisit, vaan siksi että tuo hengitys palaisi takaisin Hänen luokseen ylistyksenä.

Jokainen ihminen tekee tätä jollakin tavalla. Joko ylistämällä tai jättämällä ylistämättä. Ei ole keskitietä, koska hengittäminen ilman ylistystä on aina käytön väärinkäyttöä. Hengitys, joka on saanut alkunsa Jumalan henkäyksestä, on tarkoitettu palaamaan kiitoksena Hänen luokseen. Kun se ei niin tee, se elää tarkoituksensa ohi.

Tämä on raamatullisen synnin yksi ytimistä. Se ei ole vain väärien tekojen tekemistä. Se on kiitoksen pidättämistä siltä, jonka kuuluisi sitä saada. Roomalaiskirje 1:21 sanoo tämän: »Sillä vaikka he ovat tunteneet Jumalan, eivät he ole häntä Jumalana kunnioittaneet eivätkä kiittäneet.» Tunsivat, eivät kiittäneet. Tästä Paavali aloittaa koko ihmiskunnan ahdistuksen kuvauksen. Kiitoksen pidättäminen on ahdistuksen lähtökohta.

Vastaavasti ihmiselämän eheytyminen alkaa siitä hetkestä, jolloin hengitys palaa kohti lähdettään ja muuttuu ylistykseksi. Ei ole sattumaa, että jokainen pelastuksen kokemus, joka kuvataan Raamatussa, päätyy laulusyihin. Mooses ja Mirjam Punaisenmeren rannalla. Hanna lapsen syntymän jälkeen. Maria Elisabetin luona. Sakarias hänen poikansa syntymän jälkeen. Pelastetut maan päällä. Pelastetut taivaassa. Pelastus muuttaa hengityksen ylistykseksi.

Daniel ja Babylon

Yksi ristiinviittauksista vie meitä erikoiselle vierailulle. Daniel 3:10 puhuu siitä, miten Nebukadnessar oli antanut käskyn, jonka mukaan jokaisen, joka kuulee soittimien soivan, oli langettava maahan ja kumarrettava kultaista kuvapatsasta. Sama soittimien lista, lähes sama kuin Psalmi 150:ssa: torvet, huilut, kitarat, harput, psaltarit, säkkipillit ja muut soittimet.

Merkitys oli päinvastainen. Babylon yritti käyttää soittimia kumartamaan ihmiset epäjumalan eteen. Psalmi 150 käyttää samat soittimet kutsumaan elävät sielut elävän Jumalan eteen. Sama välineistö, kaksi vastakkaista suuntaa.

Daniel 3 jatkaa Sadrakin, Mesakin, Abednegon kertomuksella. He kuulivat soittimet, mutta eivät kumartaneet. Heidät heitettiin tuliseen pätsiin, siellä he eivät palaneet, vaan neljäs henkilö käveli heidän kanssaan tulen keskellä. Henkilö joka oli »Jumalan Pojan kaltainen». Tämä on ennakkokuva Kristuksesta, joka on aina niiden kanssa, jotka eivät kumarra mitään muuta kuin Häntä.

Tämä on tärkeä muistutus. Maailmassa on muitakin halleluja-kuoroja kuin se, johon Psalmi 150 kutsuu. Maailma soittaa omia soittimiaan. Maailma kutsuu kaikkia hengittäviä sieluja kumartamaan jotakin muuta kuin elävää Jumalaa. Tähän ympäristöön Psalmi 150 nostaa vastakkaisen kutsun. Älä anna oman hengityksesi mennä epäjumalan kuoroon. Kaikki, joissa henki on, ylistäkää Herraa.

Tämä antaa Psalmin 150:6 jakeelle terävän kärjen. Tämä ei ole vain herkkää uskonnollista lausetta. Tämä on sotatorvi. Tämä on jakautumisen pisteen sana. Maailma kutsuu hengityksiä omaan suuntaansa. Halleluja-kuoro nostaa vastakutsun. Sinun hengityksesi vastaa toiseen tai toiseen.

Mitä tämä puhuu meille tänään

Psalmi 150:6 kutsuu meitä kolmeen asiaan, jotka kannattaa painaa mieleen.

Ensimmäinen on olemassaolon tarkoituksen muistaminen. Sinä et ole täällä sattumalta. Sinun hengityksesi ei ole biologinen sivuvaikutus. Sinun olemassaolollasi on lähde, ja tuo lähde on Jumalan oman henkäyksen alkuteko. Tämä antaa sinulle suuntaa. Et elä vain selvitäksesi, ansaitaksesi rahaa, kerätäksesi kokemuksia. Sinä elät ylistääksesi Häntä, joka antoi sinulle hengityksen. Tämä ei vähennä työn arvoa, ihmissuhteiden iloa eikä elämän tavallisten asioiden kauneutta. Se asettaa kaiken sen kontekstiinsa. Kaikki on osa hallelujaa. Aamukahvi on halleluja, kun se otetaan vastaan kiitollisena. Työpäivä on halleluja, kun se tehdään Hänen kunniakseen. Lapsen halaus on halleluja, kun siinä nähdään lahja. Kaikki muuttuu ylistykseksi, kun hengitys suunnataan oikeaan suuntaan.

Toinen on kärsimyksen ja ylistyksen yhteen sopiminen. Sinun ei tarvitse odottaa, että kaikki on hyvin, ennen kuin voit hallelujata. Job ei odottanut. Paavali ja Silas eivät odottaneet. Ylösnoussut Kristus näytti haavansa opetuslapsille ennen kuin nousi kunniaan, ja ne haavat ovat siellä yhä. Kärsimys ei estä ylistystä, vaan voi syvällisesti antaa sille uuden sävelen. Hengittävien sielujen halleluja, joka nousee tuskan keskeltä, on usein pyhempi kuin se halleluja, joka helposti soljuu hyvinä päivinä. Älä siis siirrä ylistystä helpompaan päivään. Tänään, hengittäväsi tähän hetkeen mennessä, on aika.

Kolmas on kuoroon liittyminen. Sinun ylistyksesi ei ole yksin sinun. Se on osa kuoroa, joka alkoi luomisesta ja päättyy uuteen taivaaseen ja uuteen maahan. Joka kerta kun sinä sanot halleluja, sinä lisäät äänesi siihen ääneen, joka kaikuu yli sukupolvien ja maanosien. Sinä laulat samaa laulua kuin Daavid, sama kuin Mooses, sama kuin Mirjam, sama kuin Maria, sama kuin Paavali, sama kuin marttyyrit alttarin alla. Tämä on yhteyttä, joka ei vaadi mitään muuta kuin sinun hengityksesi suuntaamista. Yksin omassa huoneessasi, kotonasi tai sairaalassa, sinä saat olla osa suurta kuoroa, jonka loppupistettä emme näe ennen kuin kerran näemme.

Lopuksi

»Kaikki, joissa henki on, ylistäkää Herraa! Halleluja!»

Psalmien kirja päättyy tähän. Mikään ei voi olla tärkeämpää viimeisenä sanana, kuin tämä: kaikki, joissa hengitys on, kääntäkää hengityksenne kohti sitä Lähdettä, josta se on tullut. Ottakaa ensimmäinen askeleenne ylistyksessä, ja viimeinen myös. Älkää antako hengityksenne palata tomuun ennen kuin se on käynyt halleluja-mielessä Jumalan eteen.

Sinä joka tätä luet, hengität nyt. Tällä hetkellä. Sinä olet kuvauksessa »kaikki, joissa henki on». Kutsu on sinulle. Ei eilen. Ei huomenna. Tänään, tänä hetkenä, ilma virtaa keuhkoihisi.

Halleluja on lyhyt sana. Sen voi sanoa yhdessä hengenvedossa. Sen voi sanoa hiljaa pään sisällä. Sen voi sanoa vaivihkaa metrojunassa. Sen voi sanoa ääneen, kun ei ole ketään kuulemassa. Sen voi laulaa kanssa toisten temppelissä tai seurakunnassa tai kotona. Se on sana, joka mahtuu jokaiseen rakoseen, jokaiseen päivään, jokaiseen tilanteeseen jossa hengitys on jäljellä.

Kun viimeinen hengitys lähtee, halleluja jatkuu Hänen luonaan. Maan ja taivaan kuorot yhtyvät. Karitsa istuu valtaistuimellaan. Kaikkien kansojen ja kielten ylistys nousee kuin meren pauhu, kuin ukkosen jyrinä. Sinä olet siellä, jos olet hengittänyt halleluja-mielessä siihen päivään asti.

Halleluja. Hengitä. Halleluja vielä kerran.

Aamen.