29. huhtikuuta

Jae, jossa Kristus puhuu itse

On olemassa eräänlainen ero siinä, kun joku toinen kertoo sinulle kuka hän on, ja siinä, kun ihminen itse seisoo edessäsi ja sanoo nimensä. Ensimmäinen on tieto, toinen on kohtaaminen.

Lähes koko Raamattu on ensimmäisessä asetelmassa. Profeetat puhuvat Jumalasta. Apostolit todistavat Kristuksesta. Evankeliumit kertovat Jeesuksesta. Tämä kaikki on totta, mutta se on aina kuljettu välittäjän kautta. Ilmestyskirjan ensimmäisessä luvussa tilanne muuttuu. Yksinäinen vanhus istuu Patmoksen vankisaarella, sunnuntai-aamuna, hengessä. Hänen nimensä on Johannes, ja hän on viimeinen kahdestatoista alkuperäisestä opetuslapsesta joka on enää elossa. Hän kuulee takanaan äänen kuin pasunan, kääntyy katsomaan, ja näkee. Hän näkee ylösnousseen Kristuksen, jonka kasvot loistavat kuin aurinko ja jonka silmät ovat kuin tulen liekki.

Johannes lankeaa hänen jalkojensa juureen kuin kuollut. Tämä on huomionarvoista. Sama Johannes, joka oli aterialla nojannut Jeesuksen syliä vasten Johanneksen evankeliumin 13:23 mukaan, joka oli läheisin opetuslapsi, joka oli seisonut ristin juurella ja saanut Marian äidikseen, kaatuu nyt elottomana näyn voiman edessä. Tämä on tärkeä muistutus. Lähimmäisyys Kristukseen ei poista hänen kunniaansa. Mitä syvemmin häntä tuntee, sitä syvempään kunnioitukseen pelkkä hänen kirkkautensa pakottaa.

Tähän hetkeen Kristus laskee oikean kätensä Johanneksen päälle ja sanoo: »Älä pelkää.» Sitten tulevat sanat, jotka ovat tämän päivän jae.

Kolme aikamuotoa, yksi persoona

Pysähdytään ensin lauseen rakenteeseen, joka on yksinkertainen mutta hämmästyttävä. Kreikan alkutekstissä Kristus käyttää kolmea eri aikamuotoa peräkkäin, ja jokainen niistä kertoo jotakin sellaista, mitä yksinään ei voisi sanoa. »Minä elän», preesensissä. »Minä olin kuollut», menneessä aoristissa. »Minä elän aina ja iankaikkisesti», kestävässä futuurissa, kreikaksi eis tous aiōnas tōn aiōnōn, »aikakausien aikakausiin».

Tämä kielellinen rakenne on tarkoituksellinen. Kristus ei sano vain »olen ylösnoussut» tai »elän iankaikkisesti». Hän sitoo yhteen kolme aikaulottuvuutta yhteen persoonaan. Sama Hän, joka nyt elää, oli sama joka kuoli. Sama Hän, joka kuoli, on sama joka tulee elämään aina. Hänen elämänsä ei ole katkonainen tarina, jossa olisi yksi Kristus ennen ristiä, toinen Kristus haudassa ja kolmas Kristus ylösnousemuksen jälkeen. Yksi ja sama persoona kantaa kaiken tämän itsessään.

Heprealaiskirje 13:8 sanoo tämän kuuluisalla rivillään: »Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti.» Eilen, kun hän oli ristillä. Tänään, kun hän kohtaa Johanneksen näyssä. Iankaikkisesti, kun hän hallitsee uudessa Jerusalemissa. Sama Hän kaikessa.

Kun ihminen kohtaa Kristuksen tänään rukouksessa, hän ei kohtaa muistoa siitä Kristuksesta joka kerran eli, eikä myöskään pelkkää ennakko-odotusta siitä Kristuksesta joka kerran tulee. Hän kohtaa elävän Kristuksen, samaisen, joka kerran kuoli ristillä ja joka tulee aina elämään. Tämä on kristillisen rukouksen ydin. Se ei ole muistelua eikä odottelua. Se on yhteyttä elävän kanssa.

»Minä olin kuollut»

On tärkeää huomata, ettei Kristus piilota kuolemaansa. Hän puhuu siitä avoimesti. Tämä saattaa kuulostaa itsestään selvältä, mutta useammassa muinaisessa filosofiassa ja uskonnossa jumalan kuolema oli mahdoton ajatus, häpeä jota ei voinut myöntää. Kreikan jumalat eivät kuolleet. Roomalaisten panteonin jumalat eivät kuolleet. Filosofien Korkein Olento ei kuollut. Vain hepreankielisessä Raamatussa, ja vain sen täyttymyksessä Jeesuksessa Kristuksessa, kohdataan Jumala, joka itse kävi kuoleman läpi.

Paavali tunnistaa tämän skandaalin 1. Korinttolaiskirjeessä, jota tosin tämän jakeen ristiinviittauksissa ei ole mainittu, mutta jonka logiikka kulkee samaan suuntaan. Risti oli juutalaisille pahennukseksi ja pakanoille hulluutta. Silti se oli Jumalan voima ja viisaus. Ilmestyskirja 1:18 ei häpeä tätä. Kristus itse mainitsee oman kuolemansa keskellä omaa kunniaansa.

Miksi? Roomalaiskirje 6:9 selittää: »Kristus, sittenkuin hänet kuolleista herätettiin, ei enää kuole: kuolema ei enää häntä vallitse.» Kuolema ei enää vallitse häntä. Tämä on tärkeä yksityiskohta. Kuolema ei kadonnut hänen tarinastaan, hän on käynyt sen läpi, mutta nyt se on takanapäin. Kerran-kuollut ja iankaikkisesti-elävä ovat saman kolikon kaksi puolta. Hänen kuolemansa oli totinen, hänen elämänsä on iankaikkinen.

Heprealaiskirje 2:14 menee tähän vielä syvemmälle: »Koska siis lapsilla on veri ja liha, tuli hänkin niistä yhtäläisellä tavalla osalliseksi, että hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on: perkeleen.» Tässä on hämmästyttävä paradoksi. Hän kukisti kuoleman valtias kuolemalla itse. Hän voitti aseen ottamalla sen vastaan ja kestämällä sen. Tätä logiikkaa ei voi ymmärtää tavallisen sodankäynnin sääntöjen mukaan. Tämä on Jumalan strategia, jossa heikkous on voima, alistuminen on voitto, ja kuolema on tie elämään.

Apostolien teot 2:24 sanoo asian yhdellä mahtavalla lauseella: »Hänet Jumala herätti ja päästi kuoleman kivuista, niinkuin ei ollutkaan mahdollista, että kuolema olisi voinut hänet pitää.» Hauta ei voinut pitää häntä. Kuolema yritti, mutta se ei kyennyt. Elämä joka oli tullut lihaksi, oli vahvempi kuin se este, jota se kohtasi. Pietari lainaa Psalmia 16:10, joka oli ennustanut tätä jo tuhat vuotta aiemmin: »Sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan etkä anna hurskaasi nähdä kuolemaa.»

Tämä on se kuolema, johon Kristus viittaa Ilmestyskirjassa. Hän oli kuollut, ja koko ihmiskunnan kuolema oli ladattu hänen päälleen. Hän tunsi sen täydellä painollaan, kantoi sen läpi, ja nousi sen toiselta puolelta. Tämä ei ole vain elämäkertaa. Tämä on kosminen tapahtuma. Sen jälkeen mikään ei ole entisellään.

»Minä elän aina ja iankaikkisesti»

Sitten tulee tämän jakeen sydän, joka on yhtaikaa kaunis ja vaikea ymmärtää. »Minä elän aina ja iankaikkisesti.» Tätä lauseen muotoa käytetään Ilmestyskirjassa erityisellä tavalla. Se on jumalannimi. Ilmestyskirja 4:9 sanoo: »Niin usein kuin olennot antavat ylistyksen, kunnian ja kiitoksen hänelle, joka valtaistuimella istuu, joka elää aina ja iankaikkisesti.» Sama sanonta, samat sanat, mutta puhuttu Isästä, valtaistuimella istuvasta. Ilmestyskirjan 1. luvussa Kristus käyttää tätä samaa nimeä itsestään.

Tämä on yksi niistä hetkistä, joissa Kristuksen jumaluus tulee ilmoitetuksi ilman pienimpiäkään verhoja. Ihminen ei voi sanoa itsestään »minä elän aina ja iankaikkisesti», koska se ei ole totta. Vain Jumala voi sanoa sen. Kun Jeesus tämän sanoo, hän tunnustaa itsensä siksi Iankaikkiseksi, jonka edessä Vanhan testamentin profeetat lankesivat kasvoilleen.

Jesaja oli kuullut Herran sanovan kirjansa 44:6:ssa: »Minä olen ensimmäinen, ja minä olen viimeinen, ja paitsi minua ei ole yhtäkään Jumalaa.» Saman luvun 48:12 toistaa: »Minä olen aina sama, minä olen ensimmäinen, minä olen myös viimeinen.» Nämä olivat sanoja, joita kukaan luotu olento ei olisi voinut ottaa omiin nimiinsä loukkaamatta itse Jumalaa.

Ilmestyskirjan ensimmäisessä luvussa, jakeessa 17, Kristus sanoo: »Älä pelkää! Minä olen ensimmäinen ja viimeinen.» Hän käyttää siis Jesajan jumalannimeä itsestään. Sitten jakeessa 18 hän jatkaa puhuen omasta kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Nämä kaksi totuutta seisovat rinnakkain. Hän on ensimmäinen ja viimeinen, hän kuoli ja virkosi. Hän on iankaikkinen Jumala, ja hän on Jeesus Kristus joka kävi haudassa. Sama persoona, kaksi totuutta jotka eivät kumoa toisiaan vaan vahvistavat toisiaan.

Roomalaiskirje 9:5 sanoo tämän suoraan: »Heistä on Kristus lihan puolesta, hän, joka on yli kaiken, Jumala, ylistetty iankaikkisesti, amen!» Lihan puolesta hän on Israelin sukua. Yli kaiken hän on Jumala, ylistetty iankaikkisesti.

Daavidin avain

Sitten Kristus mainitsee yhden kaikkein voimakkaimmista vallan symboleista: avaimet. »Minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.» Tätä mielikuvaa on tärkeä avata huolellisesti, koska se kantaa raamatullisen historian läpi.

Avain on Vanhan testamentin maailmassa hallintavallan vertauskuva. Jesaja ennusti kirjassaan 22:22 hovimies Eljakimista, joka tulisi entisen hovimies Sebnan tilalle: »Minä panen Daavidin huoneen avaimen hänen olallensa; ja hän avaa, eikä kukaan sulje, ja hän sulkee, eikä kukaan avaa.» Daavidin huoneen avain oli kuningaskunnan avain. Se mies joka kantoi sitä, oli kuninkaan ensimmäinen virkamies. Hänellä oli valta avata ja sulkea valtakunnan portteja, antaa ja evätä pääsyä kuninkaan luo.

Ilmestyskirjan 3:7 ottaa Jesajan sanat ja antaa ne Kristukselle: »Näin sanoo Pyhä, Totinen, jolla on Daavidin avain, hän, joka avaa, eikä kukaan sulje, ja joka sulkee, eikä kukaan avaa.» Eljakim oli ollut esikuva. Kristus on todellisuus. Hänellä on Daavidin avain, koska hän on Daavidin Herra ja samalla Daavidin Poika.

Mutta jakeessa 1:18 Kristus mainitsee toisenlaiset avaimet: kuoleman ja tuonelan avaimet. Tämä on dramaattinen yksityiskohta. Kreikkalaisessa mytologiassa Hades, kuoleman jumala, hallitsi tuonelaa ja piti sen avaimet. Heprealaisessa ajattelussa kuolema ei ollut jumalaolento, mutta sillä oli silti vallan luonne, joka piti ihmiskuntaa otteessaan. Lähes joka kulttuurissa kuoleman porttien tuolla puolen oli jokin valta, joka päätti kuka pääsi sisään ja kuka tuli takaisin, ja se valta oli aina ihmisen ulottumattomissa.

Ilmestyskirjan 1:18 julistaa, että nämä avaimet ovat nyt Kristuksen kädessä. Ei kuolemalla itsellään. Ei perkeleellä. Ei kohtaloilla. Ei kreikkalaisten Hadeksella. Vaan sillä, joka kerran kuoli ja nousi. Tämä on vallan vaihto. Tämä on uusi järjestys.

Heprealaiskirje 2:14 oli jo todistanut, että Kristus »kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on: perkeleen». Tämä on saman tapahtuman toinen puoli. Avaimet, jotka aikoinaan olivat perkeleen valtikan kaltaisia välineitä ihmiskunnan hallitsemiseen, ovat nyt vapautuksen avaimia Kristuksen kädessä.

Avain joka avaa eikä sulje

Pieni mutta tärkeä huomio. Avaimilla on kaksi suuntaa. Niillä voi avata, ja niillä voi sulkea. Kristuksella on molemmat vallat. Hän voi sulkea kuoleman tuonelaan, ja hän voi avata kuoleman portteja sisältäpäin.

Ilmestyskirja 20:14 ennakoi sen päivän, jolloin Kristus käyttää näitä avaimia kosmiseen tuomioon: »Kuolema ja Tuonela heitettiin tuliseen järveen. Tämä on toinen kuolema, tulinen järvi.» Sama luku 20:13 oli juuri kuvannut kuinka »meri antoi ne kuolleet, jotka siinä olivat, ja Kuolema ja Tuonela antoivat ne kuolleet, jotka niissä olivat». Avaimet siis avaavat kuoleman portteja sisältäpäin, päästävät ne pelastetut, jotka siellä lepäävät, ja sulkevat lopulta kuolemaan ja tuonelaan kaiken sen mitä Jumalan kirkkaus ei voi sietää.

1. Tessalonikalaiskirje 4:14 lupaa tämän odotuksen jokaiselle uskovalle: »Sillä jos uskomme, että Jeesus on kuollut ja noussut ylös, niin samoin on Jumala Jeesuksen kautta myös tuova poisnukkuneet esiin yhdessä hänen kanssaan.» Hän tuo poisnukkuneet esiin. Hän on se, jolla on avaimet. Hän tietää sen tunnin, jolloin haudat avataan, ja hän tietää nimet kaikkien niiden, jotka hänen ylösnousemuksensa voiman kautta kuulevat hänen äänensä ja tulevat ulos.

Tämä on syy, miksi Markuksen evankeliumi 16:6 voi puhua suurella varmuudella. Enkeli sanoo naisille tyhjän haudan luona: »Älkää peljästykö; te etsitte Jeesusta, Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut ylös; ei hän ole täällä.» Hän ei ole täällä, koska hänellä on avaimet. Hauta ei voi pitää sitä, joka on haudan herra. Luukas 24:5 lisää saman sanoman: »Miksi te etsitte elävää kuolleitten joukosta?» Elävää, joka käveli ulos haudasta omilla jaloillaan, ei pidetä kuolleitten joukossa.

Mitä avaimet merkitsevät meille

Tähän pitää pysähtyä, koska tämä on jakeen ehkä lohduttavin osuus. Jos Kristuksella on kuoleman ja tuonelan avaimet, kysyttäkööni mitä se merkitsee sinulle joka tätä luet?

Se merkitsee, että kuolemasi ei ole sinun viimeinen kohtaajasi. Sinä et joudu kuoleman käsiin. Sinä et joudu tuonelan portille kysyäksesi pääsyä. Sinun ja kuoleman välissä seisoo Hän, jolla on avaimet. Kun sinun aikasi tulee, hän avaa ne portit, joiden kautta sinä menet hänen luokseen, eikä portinvartija katso luetteloista nimeäsi vaan Hän itse seisoo siellä ja sanoo nimesi.

Tämä on sanottu Roomalaiskirjeessä 14:8 niin kauniisti: »Jos me elämme, niin elämme Herralle, ja jos kuolemme, niin kuolemme Herralle. Sentähden, elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat.» Avain ei ole missään muualla. Hän omistaa sekä elämän että kuoleman puolen meissä. Seuraava jae 14:9 lisää: »Sillä sitä varten Kristus kuoli ja heräsi eloon, että hän olisi sekä kuolleitten että elävien Herra.» Tämä oli kuoleman ja ylösnousemuksen tarkoitus. Hänen vallansa ulottui molempiin maailmoihin.

Heprealaiskirje 2:15 oli sanonut, että Kristus tuli vapauttamaan ne, jotka kuoleman pelosta olivat olleet orjuuden alaisia koko elämänsä ajan. Tämä on Ilmestyskirja 1:18:n käytännön merkitys. Jos Hänellä on avaimet, sinä et ole orja. Sinä saat elää ilman sitä jatkuvaa pohjavirtausta, joka pelkää kaiken katoamista, koska sinä et lopulta menetä mitään kestävää. Hän pitää avaimet, hän tietää nimesi, hän tulee aikanaan avaamaan oven sinulle.

Jeesus, joka rukoilee meidän puolestamme

On vielä yksi puoli, johon kannattaa palata. Heprealaiskirje 7:25 sanoo: »Jonka tähden hän myös voi täydellisesti pelastaa ne, jotka hänen kauttaan Jumalan tykö tulevat, koska hän aina elää rukoillakseen heidän puolestansa.» Tämä jae yhdistää Ilmestyskirjan 1:18 päivittäiseen hengelliseen elämäämme.

Hän aina elää. Tämä on Ilmestyskirja 1:18:n totuus. Mutta miksi hän aina elää? Heprealaiskirjeen mukaan, jotta hän voisi rukoilla puolestamme. Hänen iankaikkinen elämänsä ei ole vain hänen oma kunniansa. Se on meidän hyväksemme. Hän elää, jotta meidän edestämme rukoiltaisi taivaassa lakkaamatta. Hänen olemassaolonsa Isän oikealla puolella on jatkuva esirukous meidän puolestamme.

Roomalaiskirje 8:34 vahvistaa tämän: »Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus Jeesus on se, joka on kuollut, onpa vielä herätettykin, ja hän on Jumalan oikealla puolella, ja hän myös rukoilee meidän edestämme.» Sama Kristus, joka kuoli ja heräsi, rukoilee nyt. Avaimet ovat hänen kädessään, ja hänen toinen kätensä on koholla taivaassa rukoukseen meidän puolestamme.

Tämä muuttaa uskonelämän tunnelman. Sinä et ole yksin polullasi. Sinä et taistele yksin pimeyttä vastaan. Joku, jolla on todella valta, joku jolla ovat avaimet, joku jonka päällä iankaikkisuuden hartiat lepäävät, rukoilee sinun puolestasi tällä hetkellä. Hänen rukouksensa ei jää vastaamattomaksi, koska hän rukoilee sen Isän edessä, joka on hänet jo herättänyt kuolleista ja jolle hän on rakkain.

Kun pelko polttaa, kuule »älä pelkää»

Ilmestyskirjan luvun 1 tärkein opetus syntyy tämän jakeen kontekstista. Johannes oli pelästynyt. Hän oli kasvoillaan kuin kuollut. Tähän tilanteeseen Kristus laskee kätensä ja sanoo »älä pelkää», ja sen jälkeen jakeessa 18 hän antaa pelolle vastauksen.

Tämä on raamatullinen kaava. Pelko ei poistu pelkällä käskyllä. Pelko poistuu, kun pelon syyn tilalle tuodaan jotakin suurempaa. Matteuksen evankeliumin 14:27 myrskyssä Jeesus sanoo opetuslapsille saman: »Olkaa turvallisella mielellä, minä se olen; älkää peljätkö.» Pelon syy ei poistu. Myrsky on yhä paikalla. Mutta pelko poistuu, koska Hän on paikalla. Johanneksen evankeliumi 6:20 toistaa saman tilanteen: »Mutta hän sanoi heille: Minä se olen; älkää peljätkö.»

Joka kerta, kun Kristus sanoo »älä pelkää» Raamatussa, hän antaa siihen jonkin syyn. Joka kerta se syy on hänen oma persoonansa, hänen oma valtansa, hänen oma läsnäolonsa. Ilmestyskirja 1:18 on tämän periaatteen huipennus. Älä pelkää, koska minä elän, koska minä olin kuollut ja voitin sen, koska minä elän iankaikkisesti, koska minulla on avaimet kuolemaan ja tuonelaan. Näitä neljää syytä vastaan ei mikään pelko jää pystyyn.

Sinun pelkosi voi olla erilainen kuin Johanneksen pelko Patmoksella, mutta sama Kristus puhuu sinulle samat sanat. Hänen valtansa ei ole pienentynyt sen jälkeen, kun Johannes kuuli ne. Hänen avaimensa eivät ole pudonneet hänen kädestään. Hänen elämänsä ei ole väljähtänyt. Tämä jae oli totta silloin, ja se on totta nyt. Sinun ei tarvitse pelätä asiaa, jonka kanssa Hän on jo voittanut.

Mitä tämä puhuu meille tänään

Ilmestyskirjan 1:18 kutsuu meitä kolmeen asiaan, jotka kannattaa painaa mieleen.

Ensimmäinen on elävän Kristuksen tunnustaminen. Et palvele muistoa miehestä joka kerran kuoli. Et tunnusta opetusjärjestelmää joka jätettiin meille kuolleen mestarin jälkeen. Sinä kohtaat Hänet, joka elää tällä hetkellä, joka istuu valtaistuimella, jonka kädessä avaimet kalisevat. Tämä on uskonelämän peruskysymys. Onko sinun Kristuksesi muisto vai elävä? Jos elävä, sinä voit puhua hänelle nyt. Voit kuunnella häntä nyt. Sinä voit kysyä neuvoa nyt. Et muistele kuollutta, vaan sanot hyvää huomenta elävälle.

Toinen on kuoleman pelosta vapautuminen. Tämä jae on niitä jakeita, jotka on tarkoitettu lääkkeeksi nimenomaan kuoleman ahdistukseen. Jos sinulla on kuoleman pelko, jos olet menettänyt rakkaan ja kysyt missä hän nyt on, jos pelkäät omaa loppuasi, jos pelkäät että rakkaasi ovat hädässä toisella puolella, kysy tämän jakeen sanoja. Hänellä on avaimet. Ei kohtalolla. Ei sattumalla. Ei perkeleellä. Hänellä, joka rakasti sinua niin paljon että itse antoi henkensä sinun puolestasi. Hän pitää avaimia. Sinä ja sinun lähimmäisesi ette ole kohtalon armoilla. Te olette Hänen armossaan, joka käytti omaa kuolemaansa avaimena teidän vapauttamiseenne.

Kolmas on rohkeus odottaa hänen lopullista voittoaan. Heprealaiskirjeen 2:8 muistuttaa rehellisesti: »Mutta nyt emme vielä näe kaikkea hänen valtansa alle asetetuksi.» Tämä on totta. Kuolema on yhä viimeinen vihollinen, joka on yhä maailmassa. Sairaudet ovat yhä elämässämme. Surua on. Hautoja kaivetaan päivittäin. Tämä on tämän hetken todellisuus. Mutta se ei ole lopullinen todellisuus. Hän, jolla on avaimet, on jo voittanut, ja hän tulee viimein heittämään kuoleman ja tuonelan tuliseen järveen. Sinä saat odottaa tätä päivää, et passiivisesti vaan luottavaisesti. Voitto on jo julistettu. Sen tultaa täydelliseksi näkyviin maan päälle on vain ajan kysymys.

Lopuksi

»Ja minä elän; ja minä olin kuollut, ja katso, minä elän aina ja iankaikkisesti, ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.»

Jokainen sana tässä jakeessa on raskas kuin kallio. Minä elän. Et palvele tyhjää hautaa. Minä olin kuollut. Hän on käynyt sen läpi minkä sinäkin tulet käymään. Minä elän aina ja iankaikkisesti. Hänen elämänsä ei lopu, eikä siten hänen yhteytensä sinuun. Minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet. Sinun viimeinen kohtaajasi ei ole kuolema, vaan Hän, joka pitää sen avaimet kädessään.

Patmoksen vanhus Johannes näki tämän, ja hän kirjoitti sen muistiin meille. Habakuk 2:2 oli jo aikanaan saanut käskyn: »Kirjoita näky ja piirrä selvästi tauluihin, niin että sen voi juostessa lukea.» Niin Johanneskin kirjoitti, jotta sinä ja minä voimme juostessamme lukea, ja luettuamme uskoa, ja uskottuamme elää. Eikä mikä tahansa elämä, vaan se elämä, joka on alkanut Hänen elämästään ja kantaa siten oman jatkuvuutensa hänen elämässään.

Galatalaiskirje 2:20 sanoo tämän viimeisen totuuden, johon kaikki tämä päättyy: »Minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.» Hän elää. Hän elää sinussa. Sinä elät hänessä. Sinä saat olla osallinen siitä elämästä, jolla on kuoleman ja tuonelan avaimet, koska sinä olet osallinen Hänestä.

Älä pelkää. Hän elää.

Aamen.